Visusti lukematta lainkaan aikaisempaa keskustelua:
Olo elokuvan jälkeen on lähinnä hämmentynyt. Kokemus on sama kuin syödessä mämmiä: jokainen aistini sekä järkeni ääni sanoo minulle, että tämä ruoka on jo kertaalleen sulatettua, mutten kuitenkaan osaa vihatakkaan sitä. Jäljelle jää vain kysymys: "Mitä hemmettiä minä juuri katsoin?"
Leffahan oli siis täysin sirkus, tai ei sitäkään, sillä sirkus on katsojan taitavaa manipulaatiota. Oli kuin sokerihumalainen kuusivuotias olisi kertonut minulle päätöntä tarinaa vailla rakennetta, vailla kunnon alustusta tai etenkään lopetusta, vailla selkeitä roolituksia, tai oikeastaan edes ilman kunnon juonta. Rainasta ei tuntunut nousevan esiin sitä todellista punaista lankaa, sisäistä sykkivää sydäntä joka itsestään ohjaa tapahtumien kulun, vaan oli kuin kirjoittajat olisivat juoseet kilpaa tekstinsä kanssa, koettaen keksiä mihin he oikein pyrkivät, mistä tässä oikein on kyse, ja miksi minun, katsojan, pitäisi välittää mistään tästä.
Loogisessa mielessä elokuva oli siis huono.
Ja kuitenkaan, en ehtinyt kunnolla paneutua mihinkään näistä kysymyksistä, koska olin liian kiireinen jännittämään jännittävää kohtausta, nauramaan naurattavaa vitsiä tai ihastelemaan ihastuttavaa kuvaa.
Oli kuin olisin ollut autokolarissa.
Vasta jälkeenpäin ehdin kunnolla analysoimaan tapahtunutta.
Tuomio: tapaus on teoriassa huono elokuva ja käytännössä huono sovitus, mutta jollain eriskummallisella tavalla tykkään siitä kuitenkin. Ja taidan tietää syynkin.
Tintti, Kapteeni ja Milou. Tämän merkillisen, epä-Hergémäisen ADHD-hurrikaanin keskellä myrskynsilmässä loistivat vakaina majakkoina rakastamani hahmot, jotka ainakin allekirjoittaneesta olivat aivan omat itsensä. Katsellessani valkokangasta minä todellakin koin erittäin vahvasti, että tuossa on rakas Tintti, rakas pikku Milou ja rakas rakas Haddock. He elivät ja hengittivät ja olivat liki kosketettavissani tavalla, johon en sarjakuvan paperisivun lävitse kykene.
Huom! En sano, että allekirjoittaisin kaiken mitä he tekivät tai olivat. Ajatus Haddockista Hadoquen reinkarnaationa ei oikeastaan ole kamalan epä-Hergémäistä. Sen sijaan se että hänet kahlittiin näin tiukasti perhehistoriansa ja alkuperänsä jatkumoksi ja tulokseksi on pahasti epätinttimäistä. Tintin hahmot eivät ole mitään angstaavia syy-seuraus-ketjun orjia. He vain ovat. Ja tässä menneisyydettömyyden irtolaisuudessa he ovat vapaita. Samoin selitys että hän juo koska tuntee itsensä luuseriksi nosti ihokarvat pystyyn. Eivätkä aivan kaikki vitsitkään uponneet. Pidinkin hänestä, Tintistä ja Milousta jollain syvällisemmällä tasolla; äänenä, elekielenä, puheena, ulkonäkönä, huumorina, luonteena.
Kuitenkin. Katsoin leffan 3D:nä, mistä kostuin täsmälleen sen verran että jouduin vaihtamaan viallisia 3D-laseja kahdesti, eli missasin alkuanimaation juostessani laseja vaihtamassa. Seuraavaksi käyn 2D:ssä. Ehkä ajatukset tästä vielä selkenevät.
