Miten sarjakuvat hiipivät kirjastoihin? Ja milloin?
Yleiset kirjastot on kuntien ylläpitämiä ja sitä kautta kunnat päättävät niiden toiminnasta lain antamissa puitteissa. Pitkään kuntien asianomaiset lautakunnat päättivät mitä kirjoja kirjastoihin hankittiin ja pidettiin lainattavana. Valtio ja opetusministeriö ohjasivat toimintaa, ja sitä edustivat mm. Helle Kannilan kirjoitukset. Kannila oli pitkän linjan kirjastoihmisiä, ensimmäisiä alan koulutuksen saaneita Suomessa. Mutta kuntien lautakunnat viime kädessä päättivät.
60-70-lukujen taitteessa kirjastojen valikoimista keskusteltiin paljon. Vastakkain oli karrikoiden korkea- ja viihdekulttuurit. Haluttiinko, että ihmiset lukevat vai lukevat asiallisiksi todistettuja kirjoja. Lapsuudessa tämän huomasi Kuopion ja Maaningan kirjastojen valikoimaa verratessa. Kaupungissa sarjakuvia oli tuskin ollenkaan, mutta maalla oli kaikki Aku Ankan taskukirjoja ja Mustiksia myöten.
Kirjastopiireissä yhtenä sarjakuvien merkityksen nostajana on pidetty erään Heikki Kaukorannan Kirjastolehteen 1968 luotsaamaa teemanumeroa.
Kun niissä kirjastoissa, jotka pitivät kaikenlaista tarjolla, alkoivat lainausluvut nousta niin konservatiivisempienkin piti pikku hiljaa lopettaa kokoelman sisällön tarkka syynäys. Kirjasto, josta lainattiin enemmän, toi verorahoille parempaa vastiketta. Laajempien valikoimien myötä kirjastolainojen määrä kasvoi 60-luvun alusta 70-luvun lopulle yli kaksinkertaiseksi. Tilastoista löytyy tarkempia lukuja, tämä arvio ulkomuistista.