Ja se tarina.
..... mikä on se sarjakuvan/kuvakerronnan tärkein osa-alue. Hän oli visuaalisen annin kannalla ja lisäsi samaan, että työni kärsivät juuri visuaalisesta köyhyydestä.
Tarinasta samaa mieltä, mutta kaikella ystävyydellä tuttavaasi kohtaan: hänhän on näkövammainen, onhan?
Ei siinä mitään ajoittain tuen annansilmät-keräystä, mutta visuaalinen köyhyys?
On tietenkin tässä maassa täysin mahdollista ettei tuttavasi ymmärrä mitä köyhyys terminä tarkoittaa.
Keijo, en yritä laittaa sanoja suuhusi mutta:
Tuosta sen näkee: jotkut yrittää pinnistää jotain mitä sarjakuva ei ole, turhautuvat ja jättävät sikseen. Toiset piirtää menemään ja löytävät väistämättä oman uomansa.
korostin piirtää osuuden sen "kalskahdettua korvaani" , koska visuaalisuudestaan huolimatta sarjakuva on muutakin kuin sarja kuvia. En usko että tarkoitit että sarjakuva on aina vain alisteinen kuvalliselle ilmaisulle enkä sitä pidä Mayn kommentin pohjanakaan.
Jopa sanaton sarjakuva on paljon muuta kuin nippu kuvia.
Ei, itsekritiikki ei ole turhaa.
Siitä on yritetty tehdä keskustelussa samanlainen kainalosauva, tekosyy tekemättömyydelle, pelolle ja paniikille, synonyymi huonolle itsetunnolle.
Sitä ei itsekritiikki ole.
Kritiikki ei ole vain vikojen etsintää tai silkkaa suitsutusta, se etsii molemmat mikä toimii mikä ei.
Itsekritiikkiä tarvitaan. Ilman sitä mikään ei kehity, kukaan ei joko tyydy jälkeen tai tyydy jälkeen
nyt tai edes siihen" se saa luvan kelvata".
Tämä ei tarkoita että kaikella taiteella on arvo (ja nyt tarkoitaa arvoa sen ladatussa merkityksessä, ylevöittävänä) eikä ainakaan muiden arvostusta.
Jos kokee suoltavansa sontaa, mutta kaikkien mielestä se on hienoa tekee jotain väärin.
Itsekritiikkiä harrastaa meistä kukin töitään kohtaan joka kerta kun näkee sen missä ratkaisut toimivat, missä eivät ja että viitsii välittää asiasta.
Kehut tai haukut ovat joko kannustavia tai lannistavia, mutta niiden vaikutus on kiinni itsestä.
Ja itsekritiikistä.