Tuo kuvalaadun huonontuminen näkyy nyt ihan kaikkialla... myös aikakaus- ja sanomalehdissä muutamia laatulehtiä lukuun ottamatta. Missä on ammattiylpeys, kun 50-luvun Seura-lehdissä on parempi painografiikan ja taiton taso kuin nyky-Seurassa?
Painotekniikka elää. Kätevyys, nopeus ja kustannustehokkuus (nykyään myös ekologisuus) vastaan hyvä jälki ja ammattietiikka. Noihin se mielestäni kiteytyy. Oli sitä ennenkin ongelmia (mm. heilahdukset, värin epätasaisuus painoksen mittaan, värierottelumokat, painopinnan kuluminen ja tukkeutuminen yms.). Ongelmat oli vain toisessa paikassa kuin nyt. Valokuvissa palikoituminen ei haittaa kikkareen vertaa, se on ihan sama miltä jonkun pintajulkkiksen pärstä jossain jourujutun kuvituksessa näyttää. Mutta sarjakuvissa olennainen juttu (minulle) on viiva (stoorin ohella tietty). Tuskin olisin
Franquinin jäljestä koskaan niin paljon innostunut jos se olis ollut nykyisenkaltaista rasteripuuroa. Herkullisinta on monesti juuri ohuen ja paksun viivan vaihtelu ja esimerkiksi ruutujen taustalla olevat todella pikkutarkat hahmot ja yksityiskohdat.
Toisaalta vanhoissa
Teräsmiehissä taas kiehtoi myös välillä se viivan suttuisuus ja tukkoon meneminen, sama tyyli jolla
Rosse fiilistelee jatkuvasti Naisen kanssa sarjassaan. Mistähän sekin johtuu, että analogista suttua kestää paljon paremmin, enenmmän kuin digitaalista? Tekstauksessa taas rasteroituminen on selkeä typografinene (ja fysiologinen) haitta joka tekee lukemisen tarpeettoman rasittavaksi silmille. Luojan kiitos, digipuolella on keksitty vektoroidut fontit!
Siinä komppaan Lurkeria että offsetilla on edelleen matkaa kuljettavana kivi ja syväpainon tarjoamaan intensiiviseen värimaailmaan. Ja sitä välimatkaa tuskin kurotaankaan umpeen ennen kuin CMYK -tekniikasta luovutaan. Mutta, mutta, tämä on myös ihan relevantti tulokulma sarjiskeräilyyn, ainakin itellä. Ei tulis mieleenkään hankkia uutta luksusta kalliilla, kun vanha on resuisena ja arkisenakin parempaa. Nostalgia ja tottumuskysymys arvatenkin.