Kyllähän arkisuus toimii, kunhan sitä esitetään taiten. Ks. Pauli Kallion tuotanto.
Juuri näin. Pauli Kallion "Kramppeja ja nyrjähdyksiä" on malliesimerkki siitä, että kakskyt/kolkytjarisaisten arjesta voidaan tehdä laadukasta sarjakuvaa. Myös Ville Rannan "Isi on vähän väsynyt" ja tietyin varauksin myös Hannu Eskon "Päiväkirja" ovat onnistuneita kuvauksia tavallisesta elämästä.
Valitettavasti vastakkaisia esimerkkejä löytyy. Kuten jossain toisessa viestiketjussa oli puhetta, on omaelämäkerrallinen / arkirealistinen sarjakuva viime kädessä tavattoman vaikea laji. Kyllä omasta päivästään pystyy helposti hahmottelemaan jonkinlaisen sarjakuvan tai luonnoslehtiön, mutta on kokonaan toinen juttu, jaksaako satunnainen lukija innostua (itselleen tuntemattoman) tekijän mielenliikkeistä ja tekemisistä - etenkin jos aiheena ovat niin omaperäiset jutut kuin oluen juominen, luomisen tuska ja ihmissuhteiden sietämätön keveys. Ei sillä, kyllähän noista edellämainituista elementeistä hyvän sarjakuvan saa aikaiseksi, mutta jotain lisäarvoa tarvitaan, että erotutaan harmaasta massasta.
Joku kirjakustantamon edustaja taisi taannoin sanoa, että melkoinen osa heille lähetetyistä käsikirjoituksista on juuri Kalle Päätalon Iijoki-sarjan innoittamaa omaelämäkerrallista muisteloa nuoruusvuosista. Harrastajakirjoittajat olettavat, että heidän elämänsä on sellaisenaan lukijoita kiinnostavaa, eikä sitä osata hyödyntää fiktiivisen tarinan aineistona.
Fantasian ja mielikuvituksen käyttäminen ei ole tosiaan Suomessa yhtä yleistä, mutta tässäkin törmätään samaan juttuun kuin omaelämäkerrallisten sarjakuvienkin kanssa: miten kirjoittaa hyvä fantasiasarjakuva siten, ettei jäädä vain puolivillaisen ja moneen kertaan luetun Tolkien-pastissin asteelle?
Summa summarum: tee mitä teet, kunhan teet sen hyvin