Tavoita sarjakuvaharrastajat kotimaassa! Tutustu Kvaak.fi:n mediatietoihin.


Uutiset: William Vance on poissa (15.05.2018 klo 18:44:44)
Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.
Jäikö aktivointi sähköposti saamatta?
16.07.2018, klo 13:50:29

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Haku:     Tarkempi haku
465347 viestiä 10336 aihetta kirjoittanut 7292 jäsentä. Uusin jäsen: juhop
Lue lisää pikkuilmoituksesta.
   Etusivu |   Ohjeet | Haku | Jäsenet | Galleria | Ylläpito ja toimitus | Kirjaudu | Rekisteröidy  
+  Kvaak.fi - keskustelu
|-+  Sarjakuvanlukijoiden keskustelut
| |-+  Toimintasankarit
| | |-+  Garth Ennis- sarjakuvien Tarantino
0 jäsentä ja 1 vieras katselee tätä aihetta. « edellinen seuraava »
Sivuja: 1 [2] 3 4 5 6 7 ... 17 | Siirry alas Tulostusversio
Kirjoittaja Aihe: Garth Ennis- sarjakuvien Tarantino  (Luettu 44690 kertaa)
Curtvile
Ylläpitäjä
****
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 14 803


« Vastaus #15 : 25.02.2007, klo 12:22:37 »

Luin ekan osan nyt vasta. Unohdit sanoa, että Wormwood on muuten ihan tavallinen heppu.

Enkös minä sanonut että se on antikristus?

Ennis osaa tosiaan saattaa päähenkilönsä mitä eriskummallisempiin nesteisiin.
Ainoa Ennis mistä en ole lunastavia piirteitä löytänyt on Dicks.
Siinä McCrea ja Ennis todistivat että suuressakin maailmassa joskus liian moni guinness tekee joskus sarjakuvia.
Mutta True faithin ja Troubled soulsin tekijää on vaikea yhdistää Wormwoodin kirjoittajaan.
On samoja teemoja toki mutta siltikin.

Sanoo varmaan ainoa suomalainen joka piti Pride & joyn tarinasta ja kaikkien urbaanilegendojen ymppäämisestä perus..ööh, tuota... realistisen perherikostragediaan.

Lyhyesti sanottuna, Garth Ennis osaa peittää huumorilla ja väkivallalla sen miten hyvin tuntee nk. miehistä mielenmaisemaa.
Herkän taiteellisesti.

Goddessin saattaminen suomeksi olisi kyllä hienoa, mutta odotetaan että josko ne war storiesit tulisivat egmontilta.
tallennettu
Palonen
Jäsen
****
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 81

Uskonto on vaara


« Vastaus #16 : 26.02.2007, klo 10:36:14 »

Sanoo varmaan ainoa suomalainen joka piti Pride & joyn tarinasta ja kaikkien urbaanilegendojen ymppäämisestä perus..ööh, tuota... realistisen perherikostragediaan.
Ähäppistä. Ei saa koko kunniaa itselleen kerätä. Minäkin pidin siitä.

Ja harmittelen, että Suomessa Judge Dredd albumisarja otettiin ja tapettiin ennen kuin päästiin lähellekkään Ennisin Dreddejä.

Mutta sitä en anna Garthille anteexi, ikinä, (siitäkin huolimatta, että ahmimalla olen kerännyt jopa Crisis-sarjakuvat, että saisin Ennisit sieltäkin itselleni) että kirjoitti Time Flies sarjakuvaan kidutuskohdatuksen, missä hahmoa kidutettiin soittamalla hälle levyiltä musiikkia ja levyllä joka on levylautasella lukee, että "Fish". Hyi. Ei saa.
tallennettu

Curtvile
Ylläpitäjä
****
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 14 803


« Vastaus #17 : 30.04.2007, klo 14:50:05 »

Tuore virgin comics firma osaa yhdistää asioita:
tehdään sarjakuvia jotta niistä voi tehdä elokuvia.
Kysytään elokuvapuolen ihmisiltä onko ideoita elokuviksi ja tehdään sarjakuvat joista joskus sitten elokuvat.

Pääasia: Garth Ennis kirjoittaa John Woon ideoimaa 5 osaista sarjakuvaa Seven Brothers piirrostyöstä vastaa Jeevan Kang.

1 000 000 000 luotia kukaties.

Aleksis Kiven ystäville: http://www.virgincomics.com/sevenbrothers.html
« Viimeksi muokattu: 30.04.2007, klo 14:52:11 kirjoittanut Curtvile » tallennettu
Jiksi
Toimittaja
**
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 6 315



« Vastaus #18 : 26.06.2007, klo 23:10:54 »

Tulipa luettua Preacher loppuun ja kyllä täytyy sanoa, että Steve Dillonin kuvituksen ansiota on n. 70-80% siitä, että Preacher toimii niin hyvin kuin toimii.

Dillon kuvittaa tasaisen varmasti puhuvat päät ja kaikki väkivaltaiset perversiot, jotka Ennis vain saa kasattua kokoon. Ellette ole vakuuttuneet, kaivakaa Preacher 50:n mukana julkaistut pin-up-kuvat ja miettikää hetki, millainen Preacher olisi Jim Leen kuvittamana. Kaivakaa sitten silmät päästänne tuon kammottavan ajatuksen polttaessa aivojanne.

Ei, Dillon pettää vain kerran ja se on numerossa 48, kun Quincannonin salaisuus paljastuu. Ehkä Glenn Fabry olisi saanut tuon vision vietyä lähemmäs sitä, mitä sen olisi pitänyt olla, mutta normaali-ihmisille koko idea on niin käsittämätön ja kaukainen perversio, ettei se ole edes vastenmielinen.

Kauhusarjakuvana Preacher ei muutoinkaan toimi edes sen vertaa kuin kauhusarjakuvat normaalisti, mutta punaniskakomediana se sentään on yhtä vetovoimainen kuin tiellä liiskaantunut eläin, jonka kohdalla on aina pakko miettiä mikä eläin on kyseessä.

Toisaalta en yhtään ihmettele, jos Preacher ei vetoa, minäkään en viitsinyt aiemmin edes tarttua lehteen, jonka kantavat teemat ovat persepanot miesten kesken, kyrvän menettäminen sekä näistä loputtomiin jauhaminen. Tietysti jos ym. asiat ovat kovinkin lähellä omaa sydäntä, sarja varmaankin iskee kympillä. Kaikkien muiden on kuitenkin pakko laskea Dillonin kuvitus sarjan tukirangaksi.

Rakenteellisesti Ennisin ykkösteos on kömpelöä shittiä, jossa välillä mennään täysillä ja sitten hissutellaan varpaillaan typerässä ihmissuhdeviidakossa.

Itse asiassa luulin, että päähenkilön John Wayne olisi edustanut Jumalaa ja kun Jesse ryhtyi sheriffiksi, oletin että Jessestä olisi tullut seuraava Jeesus. Tässä olisi ollut jotain järkeä, mutta ei.

Ennis haparoi jotakin huttua kasaan sen verran, että saa alkuasetelman valmiiksi (Suomessakin julkaistu aloitus on sarjan surkeinta antia, samoin lopetus), sitten revittää villisti eteenpäin keskellä omituisia perversioita, jää haparoimaan jonnekin tuppukylään, rakentaa heikkoja vastavoimia päähahmolle, setvii loputtomiin ihmissuhdesaippuaa, revittää taas hetken täysillä ja sitten palaa setvimään onnetonta ihmissuhdesaippuaa.

Ja saippua onkin heikointa antia, koska näidenkin kohtien merkittävin anti oli vain kertoa, että Jessellä oli ikävää, kun paras kaveri puukotti selkään ja piti naiskenteli tyttöystävän kanssa. By-hy-hyy. Mutta oikeasti reilu vampyyrikaveri olikin petturi, joka lopussa olikin reilu vampyyrikaveri. Voi itkujen itku tätä kaikkea itkua ja vinkumista.

Heti kun Ennis rauhoittaa tarinaa, mikään ei toimi. Kun kaasua poljetaan, kaikki toimii Dilllonin varassa.

Dillon saa toimimaan Persenaaman (Arseface), Allfather Starrin ja paljon, paljon heikommat hahmot ja tekee näistä juuri niin naurettavia kuin Ennis on vain vähänkin tarkoittanut.

Ja tässä on Ennisin maineen peruskivi. Jos olet, Preacherin fani, sitä mieltä että tarina on Preacherissa tärkeämpi kuin kuvitus, mietippä tätä ja ole täysin rehellinen itsellesi: syyhyääkö peräaukkoasi?
tallennettu
Mon of Olay
Fakta-police
Jäsen
****
Poissa

Viestejä: 925



« Vastaus #19 : 26.06.2007, klo 23:29:14 »

Ja tässä on Ennisin maineen peruskivi. Jos olet, Preacherin fani, sitä mieltä että tarina on Preacherissa tärkeämpi kuin kuvitus, mietippä tätä ja ole täysin rehellinen itsellesi: syyhyääkö peräaukkoasi?

Kiitos kiinnostuksestasi peräaukkoani kohtaan, mutta ainakaan tällä hetkellä sitä ei syyhytä. En tosin mikään suuren suuri Preacherin fani olekaan. Itse sanoisin, että Preacherin vahvuus ei ollut tarina eikä edes piirros, vaan jotkut herkulliset hahmot, etenkin Herr Starr, joiden ansiosta sarjan sai kahlattua loppuun asti.
tallennettu
Curtvile
Ylläpitäjä
****
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 14 803


« Vastaus #20 : 26.06.2007, klo 23:30:15 »

Dillon kuvittaa tasaisen varmasti puhuvat päät ja kaikki väkivaltaiset perversiot, jotka Ennis vain saa kasattua kokoon. Ellette ole vakuuttuneet, kaivakaa Preacher 50:n mukana julkaistut pin-up-kuvat ja miettikää hetki, millainen Preacher olisi Jim Leen kuvittamana. Kaivakaa sitten silmät päästänne tuon kammottavan ajatuksen polttaessa aivojanne.

Mutta siis sehän olisi "Nosh and Barry and Eddie and Joe" vuodelta 2000.
Oikein lämminhenkinen ja kaunis tarina, jossa Jim Lee piirtää kauniisti söpöjä jermuja, jotka taistelivat suoraselkäisesti siinä edellisessä "oikeutetussa" persianlahden "sodassa".

Olen monelta kuullut kitinää ja vinkumista siitä miten Ennis Preacherin lopulla hukkaa punaisen langan/menettää otteensa/ hassaa pallon jne.
Itse pidin  siitä osuudesta joka liikkui Salvationissa, mutta se johtuu siitä että pidän myös Andrew Vachssin ja John Connollyn kirjoista.

Preacherin parasta antia on Saint of Killers ja hänen määrätietoinen ja looginen toimintansa.

Preacher on toki monelle Enniksen maineen kulmakivi, mutta ei suinkaan sen kivijalka.
Se syntyi Hellblazerin, Demonin, Goddessin,  Dreddien ja Troubled soulsin myötä ja jatkoi kasvuaan 303, war storiesin, Unknown soldierin, Just a Pilgrimien ja aliarvostetun Hitmanin myötä.
Herra myös tarjoili ainoat Bloody Maryt joita olen sietänyt.

Troubled souls sai hetkeksi ymmärtämään irlantilaisia, tuntemaan sympatiaa kovaonnista kansaa kohtaan, mutta tuo meni onneksi pian ohi.

Kyllä olen Preacher-fani, mutta myös Ennis-fani.
Onneksi karkeajännitykset on sentään suomeksi. Soittakaamme säkkipillimusiikkia!
tallennettu
OlliH
Luopio
Jäsen
****
Poissa

Viestejä: 428


« Vastaus #21 : 27.06.2007, klo 01:48:40 »

Olen tainnut aikaisemminkin kritisoida Preacheriä Kvaakissa, mutta kun ei ole parempaakaan tekemistä...

Minusta juttujen brutaalius ei ole ongelma jos on muutakin tarjota sen kanssa. Tai vaikka itsetarkoituksellinen brutaaliuskin on osittain OK. Mutta kun Preacherissä brutaaliuden ohella tarjoillaan vääränlaista moralismia ja typerää äijäilymalebondingia. Harmi kyllä näiden välissä on tarjolla nokkelaa sanailua, joten ei tätä vain osaa tuomita. Ja ne pahikset, ne on vaan niin nerokkaita. Yleensä sarjisten hyvyys olikin käänteisesti verrannollinen Jesse Custerin pärstän esittelyyn.

Nyt olen lukemassa Hitmaneja, ja vaikka siinäkin Preacherien synnit ovat näkyvissä, on meininki muuten mukavampaa ja melkein jopa sympatisoin Tommy Mohangania. Tosin vieläkin parasta Ennisiä on Kevin seikkailut. Hyvä Kev!
tallennettu
Jiksi
Toimittaja
**
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 6 315



« Vastaus #22 : 27.06.2007, klo 18:44:27 »

Olen monelta kuullut kitinää ja vinkumista siitä miten Ennis Preacherin lopulla hukkaa punaisen langan/menettää otteensa/ hassaa pallon jne.
Itse pidin  siitä osuudesta joka liikkui Salvationissa

Salvation on hyvä osuus, osaksi juuri siksi, että siinä koko kolmikko ei ole kasassa. Loppujen lopuksi, koko sarja oli päätöntä melskaamista ja Salvation vain sai hetkeksi kuvittelemaan, että Ennisillä oli jotain ajatuksia esitettävänä. Eli sarjasta oli oppinut pitämään ennen Salvationia ja sen aikana alkaa kuvittelemaan, että sarja löytää viimein todellisen tasonsa, kunnes palataan jonkinlaiseen vesitettyyn alkutilaan.

Sarjan olisi ehdottomasti pitänyt palata alkuasetelmiinsa, tai kehittyä eteenpäin, koska nyt periaatteessa Ennis vain tuhoaa sarjansa ytimen, muttei tarjoa mitään tilalle.

Sama pätee siinä, että Custer tuntuu kypsyvän ihmisenä ja tuntevan esim. Hooverin kohdalla katumusta ja harrastaa hetken itsetutkiskelua, mutta ei kuitenkaan kyseenalaista omia toimiaan tai toimi merkittävästi eri tavalla.

Rakenteellisesti Preacher ei vain ole millään tasolla hanskassa (ikään kuin tasoja nyt olisikaan yhtä useampaa), mutta verbaalinen ja visuaalinen puoli toimii kuin tauti. Ei voi mitään, koko teosta pitäisi teoriassa vihata täysillä, mutta silti se viihdyttää.

Ennisin fania minusta ei silti tullut vähimmässäkään määrin, mutta Dillonin jälkeä oppii todella kunnioittamaan.
tallennettu
Curtvile
Ylläpitäjä
****
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 14 803


« Vastaus #23 : 27.06.2007, klo 19:52:12 »

Loppujen lopuksi, koko sarja oli päätöntä melskaamista ja Salvation vain sai hetkeksi kuvittelemaan, että Ennisillä oli jotain ajatuksia esitettävänä...

Sarjan olisi ehdottomasti pitänyt palata alkuasetelmiinsa, tai kehittyä eteenpäin, koska nyt periaatteessa Ennis vain tuhoaa sarjansa ytimen, muttei tarjoa mitään tilalle.

...Custer tuntuu kypsyvän ihmisenä ja tuntevan esim. Hooverin kohdalla katumusta ja harrastaa hetken itsetutkiskelua, mutta ei kuitenkaan kyseenalaista omia toimiaan tai toimi merkittävästi eri tavalla.
Ennisin fania minusta ei silti tullut vähimmässäkään määrin, mutta Dillonin jälkeä oppii todella kunnioittamaan.

Ja olemme silti lukeneet saman sarjan.
Maailma on mielipiteitä täynnä.
Totta kyllä Ennis tosiaan toistaa maneerejaan, räkäistä huumoria ja raakaa väkivaltaa.
Eli pulppia.
Garth Ennisiin kirjoittajana pätee sama kuin toiseen kirjoittajaan Mark Timliniin.
Timliniä lukevat voi jakaa kahteen ryhmään: niihin joista Timlin on seksisitinen, rasistinen, väkivaltainen, brutaali eikä hänen teksteissään ole mitään lunastavaa piirrettä eivvätkä ne paranna yhteiskuntaa millaan tavoin.
Ja sitten ne jotka eivät pidä Timlinin kirjoista ollenkaan.

Itselle Preacher oli aikanaan osoitus siitä että Vertigolla on sittenkin jotain annettavaa Shaden mentyä manan maille. Että sarjakuva voi olla yhtä aikaa roisi ja viihdyttävä ja salakavala peili.
Että ikonoklastinen mikään ei-ole-pyhää kertomus voi sisältää ajatuksia.
Kyseenalaistaa.


Kun on enemmän lukenut Ennisin tuotantoa huomaa milloin ollaan autopilotilla ja milloin irkulla on jotain sanottavaa.
Oli kyse sitten Punisherista tai Jesse Custerista,Tommy Monaghanista, John Constantinesta tai vaikkapa 303n Everstistä niin samat teemat toistuvat.
Sotasarjoissa (mainitsemani Karkeajännitykset poislukien) tämä korostuu: ihmisen petollisuus ja raadollisuus ja se miten vaikeaa on tehdä oikein.
Siis ei kuten koti, kirkko ja isänmaa sanoo, vaan oikein.
Moraalisesti oikein.

Siksi kunniakäsitykset, perhe ja ystävyys esittävät suurta osaa monessa Ennisin työssä ja hän osaa pakata ne mustaan huumoriin ja hurmeeseen erittäin hyvin.
Hyvän kirjoittajan merkki on se että mainittu äijäilymalebonding ja yhteiskunnan tukipylväiden aikoja sitten hukkaamat arvot ja toimintatavat eivät tule esiin päällekäyvän saarnaavasti.

Dillon on toki etevä siinä mitä tekee, mutta Ennis on se nimi joka kiinnittää huomion paremmin.
tallennettu
OlliH
Luopio
Jäsen
****
Poissa

Viestejä: 428


« Vastaus #24 : 28.06.2007, klo 12:35:54 »

Oli kyse sitten Punisherista tai Jesse Custerista,Tommy Monaghanista, John Constantinesta tai vaikkapa 303n Everstistä niin samat teemat toistuvat.
Sotasarjoissa (mainitsemani Karkeajännitykset poislukien) tämä korostuu: ihmisen petollisuus ja raadollisuus ja se miten vaikeaa on tehdä oikein.
Siis ei kuten koti, kirkko ja isänmaa sanoo, vaan oikein.
Moraalisesti oikein.

Tätä kyllä käsitellään, satunnaisesti naamaan hieromiseen asti, mutta et kai sentään tarkoita että nuo hahmot tekisivät joskus moraalisesti oikein, vahingossakaan. Sotasarjakuvia en ole lukenut joten niiden osalta en osaa kommentoida
tallennettu
Lurker
Valvoja
***
Paikalla

Sukupuoli: mies
Viestejä: 15 481



« Vastaus #25 : 28.06.2007, klo 12:59:07 »

Garth Ennisin Battler Britton...

... no more Mr. Nice Guy!
Tulossa suomeksi kuten Korkeajänistys-keskustelussa todettiin.


* Battler_-Britton.jpg (101.27 kilotavua, 333x563 - tarkasteltu 917 kertaa.)
« Viimeksi muokattu: 28.06.2007, klo 13:00:44 kirjoittanut Lurker » tallennettu
Jiksi
Toimittaja
**
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 6 315



« Vastaus #26 : 28.06.2007, klo 15:04:00 »

Totta kyllä Ennis tosiaan toistaa maneerejaan, räkäistä huumoria ja raakaa väkivaltaa.

Ja tekee sen hyvin. Kauhu ja huumori toimii toisinaan pelkän yllätyksen tuoman shokeerausefektin ansiosta. Toistaminen kuitenkin poistaa tuon tekijän täysin. Kun ensimmäisen kerran näytetään, kuinka kalju Starr käy vessassa kun koira on iskenyt kiinni alakertaan, tuntee väkisinkin huvittunutta vastenmielisyyttä. Kun Starr esittelee alakertaansa toisen kerran, jäljellä ei ole mitään tunnetta: "tämä on nähty, keksi vaihteeksi jotain uutta".

Enniksen tuotoksena 66-osainen (ellei spesiaaleja lasketa) Preacher on hidas, jankkaava, suuntaa etsivä ja itseään toistava.

Enniksen ja Dillonin tuotoksena 66-osainen Preacher on verbaalinen ja visuaalinen kokemus, joka puutteistaan huolimatta viihdyttää. Silti Dillonin panos huomioidenkin, tarina 20-30 numeron mittaiseksi puserrettuna olisi todellinen sarjakuvan rivo klassikko, nyt se on vain yksi sarja, josta ajatellaan ikuisesti, että "potentiaalia olisi ollut vaikka mihin, mutta toteutus jäi puolitiehen".

Mutta erinomainen esimerkki siitä, kuinka Dillonin kuvitus nostaa Ennisin vaatimattoman tarinan useita asteita korkeammalle on kun Custer leikkaa Starrin kaljun poikki haavan. Ennis kerrankin malttaa olla alleviivamatta ajatustaan ja antaa Dillonin kuvituksen toimia omillaan. Kun lukijalle viimein alleviivataan, miltä kalju Starr näyttää, on melkein pakko nauraa.

Ja vertailukohdan Ennis tarjoaa omista kyvyistään pakottaessaan Dillonin piirtämään ruututolkulla Starria erilaisten peruukkien ja päähineiden kanssa. Noloa, Ennis, todella noloa. Lukija tuntee pakostikin myötähäpeää Ennisin takia.

Ja mitä vesitykseen tulee, niin mitä tarkoitusta ajaa päähahmojen nössöily lopussa? Etenkin kun Ennis ei pysty enää esittämään ajatuksiaan edes sarjakuvan keinoin, vaan alistuu kirjoittamaan kirjeitä, joiden kautta valotetaan päähenkilöiden motiiveja. Noloa, Ennis, todella noloa.

Todellinen sarjakuvien tarantino olisi hoitanut lopun vähintään siten, että Cassidy olisi potkinut Custerin hengiltä, unohtanut aamunkoiton ja kärähtänyt töppöset veressä keskelle katua. Eikä Custer varsinkaan olisi tirauttanut kyyneliä lopussa. Noloa, Ennis, todella noloa.
tallennettu
Jukka Laine
Ylläpitäjä
****
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 35 411



« Vastaus #27 : 28.06.2007, klo 16:27:58 »

Kai minunkin on pakko tähän puuttua. Starrin peruukkisivu oli koominen välipala, ja siinä osoitettiin Starrin turhamaisuus. Vaikka itse sarjassakin on muutenkin paljon koomisuutta ja sehän tässä paljolti viehättää. Vaikka julmuuksia olikin aikaisemmissa osissa paljon eikä yhtään naurattanut. Ja julmuusosa At the End of the World oli silti IMHO paras osa.

Joo, sitä en minäkään oikein suvainnut että poikaparimme nössösi lopussa. Olin kuvitelllut jotain elämää suurempaa lopetusta.

And this fucked that in the basement. But I guess that's their business.
« Viimeksi muokattu: 28.06.2007, klo 16:29:42 kirjoittanut Surfin Joe » tallennettu

Jiksi
Toimittaja
**
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 6 315



« Vastaus #28 : 28.06.2007, klo 18:19:39 »

Ja julmuusosa At the End of the World oli silti IMHO paras osa.

Nimi on tarkalleen ottaen "Until the End of the World". Tuo Custerin perheen esittely on juuri se kokoelma, jota pidemmälle en vuosia sitten lukenut edes kirjastosta lainaamalla.

Aloin suorastaan väheksyä Ennisin kykyjä kirjoittajana osittain siitä syystä, että jos yhdeltä viedään voimat siksi, että toiselta voidaan ampua aivot pihalle ja herätetään saman tien henkiin, niin eihän sitä voi ottaa edes kieli poskella -asenteella.

Muutoinhan tuossa perhejaksossa tarinaa pyöritellään melko lailla kauhuelokuvien perinteen mukaisesti. Tapetaan ihmisiä, alistetaan äärimmäisesti, harrastetaan satunnaisia vastenmielisyyksiä ja niin edelleen. Ongelma siinä tietenkin on, että kaikki tämä on jo nähty.

Mielestäni jälkimmäinen osuus, jossa mukaan tuodaan Starr ja mm. Buggery Bob oli vetävämpi, koska vauhti oli kovempaa ja väkivalta täysin perusteetonta.

Tässä vaiheessa luinkin sarjaa irtolehtinä, joten tuon kokoelman jälkeen sijoittuvat lehdet jonnekin numeron 25 tienoille olivat erittäin viihdyttäviä. Seuraavaksi tulee joutokäyntiä numeron 30 tienoilla ja sitten sukelletaankin ihmissuhdesuohon. Numerot 30-40 ovat sarjan huonoimpia ja mukaan työnnetään lentokoneesta putoamista ja ydinpommia myöten kaikkea typerää.

Salvation (numerot 41-50) merkitsee ryhdistäytymistä ja johdonmukaista kerrontaa. Tämän jälkeen tulee taas tuuliajolla seilaamista sinne numeron 60 tienoille ja sitten onkin jo kiire räpiköidä sarja jonnekin järkevään loppuunsa. Ja ei, numero 66 ei ole sama kuin 666, joten sarjasta olisi voinut nipistää helposti kymmeniä numeroja ja oltaisiin menty vain parempaan suuntaan.

Mikä tästä nyt pitäisi nostaa muun yläpuolelle. Salvation kokonaisuudessaan tai numerot jossain 15-25 vaiheilla kelpaavat. Mutta todellisuudessa Preacher toimii yksittäisten hetkien varassa, joten ei niitä kovin korkealle muiden osien yläpuolelle voi nostaa.

Spesiaaleja olen lukenut vain kaksi: The Story of You-Know-Who ja The Good Old Boys. Molemmat ovat täyttä kuraa, erityisesti Dillonin puuttuminen korostaa sitä, kuinka Ennis tarvitsee sellaisen kuvittajan, joka pystyy korostamaan Ennisin ideoiden hulluutta.

Ilmeisesti muut spesiaalit, paitsi One Man's War (ja Saint of Killers -minisarja), ovat Dillonin kuvittamia, joten pitänee lukea ne.
tallennettu
Rami Rautkorpi
Siirtäjä ja vääntäjä
Ylläpitäjä
****
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 4 073



« Vastaus #29 : 29.06.2007, klo 20:51:12 »

Tätä kyllä käsitellään, satunnaisesti naamaan hieromiseen asti, mutta et kai sentään tarkoita että nuo hahmot tekisivät joskus moraalisesti oikein, vahingossakaan.

Hei, kerrankin minä ymmärrän, mitä Curtvile tarkoittaa. Tätä: He yrittävät tehdä oikein. Ja jos he siinä epäonnistuvat, niin se johtuu siitä, että se on vaikeaa. Preacher ja Ennisin sotatarinat vastaavat tätä kuvausta selvästi, mutta esimerkiksi Punisher on vähän eri sortin eläin. Tiikeri, nimittäin...
tallennettu

"Vaikka onhan joukossa Anssi Rauhalaa ja Rami Rautkorpea, jotka ovat paremmasta päästä verrattuina tekijöihin, joiden taso olisi jokin aika sitten supistunut omakustanteisiin ja sarjakuvaseurojen julkaisuihin." -- Kari T. Leppänen (https://tinyurl.com/ycbb3cw2)
Sivuja: 1 [2] 3 4 5 6 7 ... 17 | Siirry ylös Tulostusversio 
« edellinen seuraava »
Siirry: