Tavoita sarjakuvaharrastajat kotimaassa! Tutustu Kvaak.fi:n mediatietoihin.


Kolumnit ja matkaraportit: MAAPALLO TARVITSEE SHOKKIA! (13.05.2018 klo 11:00:00)
Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.
Jäikö aktivointi sähköposti saamatta?
11.12.2018, klo 05:45:46

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Haku:     Tarkempi haku
469490 viestiä 10438 aihetta kirjoittanut 7339 jäsentä. Uusin jäsen: Hieman
Lue lisää pikkuilmoituksesta.
   Etusivu |   Ohjeet | Haku | Jäsenet | Galleria | Ylläpito ja toimitus | Kirjaudu | Rekisteröidy  
+  Kvaak.fi - keskustelu
|-+  Sarjakuvantekijöiden keskustelut
| |-+  Luomistyö, käsikirjoittaminen ja kääntäminen
| | |-+  Tekstin ja kuvan suhde
0 jäsentä ja 1 vieras katselee tätä aihetta. « edellinen seuraava »
Sivuja: [1] 2 | Siirry alas Tulostusversio
Kirjoittaja Aihe: Tekstin ja kuvan suhde  (Luettu 9797 kertaa)
Antti Vainio
Karpaattien nero
Avustava toimittaja
*
Poissa

Viestejä: 4 337



« : 05.08.2006, klo 22:44:55 »

Olen nyt kirjoittanut reilun sadan sivun verran sarjakuvakäsikirjoituksia joista sivuakaan ei ole vielä materialisoitunut  sarjakuvaksi mutta ajattelin kysyä muilta parista asiasta joihin koko ajan törmää. Uusimmassa käsikirjoituksessani  päähenkilöt ovat Yukiko,Hoshiko,Kohana,Matsuko ja heidän lentävä Wink kissansa.

Repliikkien pituus on yksi, kuinka paljon yhteen puhekuplaan kannattaa ängetä ennenkuin se alkaa näyttää epäuskottavalta monologilta. Yli kolme riviä normaalitekstiä alkaa tuntua pitkältä. Joskus hyväksyn viisikin jos se tuntuu välttämättömältä koska saman jutun jakaminen kahteen kuvaan on hölmöä jos ei ole mitään ideaa siitä että näissä kuvissa tapahtuisi jotain muuta kiinnostavaa. Minusta esim. Dilbert on äärimmäisen paska sarjakuva kun se perustuu täysin tekstiin, ne kuvat ei kerro mitään. Minusta ideaali on se että kuvissa tapahtuu samaan aikaan jotain muuta ja dialogi syventää tarinaa tai vie sitä eteenpäin. Toi on vaan vaikeaa ja onnistuu harvoin.

En erityisesti pidä näistä laatikoista joissa lukee "Samaan aikaan viidakossa Mustanaamio yrittää vapautua Sing-merirosvojen köysistä. Solmut on aivan pirullisen ovelia". Kuva näyttää saman.
Periaatteeni on että en käytä noita ikinä, lukijat on niin fiksuja kuitenkin ettei tällaisia  tarvitse selittää.

En ole käyttänyt ajatuskuplia kun ne mitä olen kirjoittanut on sellaista melskausta ja seikkailua. Periaatteessa ne on hyvä kikka. Pidän paljon esimerkiksi Lauzierin sarjakuvista joissa ei näennäisesti tapahdu juuri mitään mutta melkein aina ne tyypit ajattelee juuri päinvastoin kuin mitä ne sanoo. Huumorisarjakuvissa ajatuskuplat on oikein mainio väline.

Mikä on maksimimäärä ruutuja yhdelle sivulle?
Tästä olen täysin epävarma. Jos on 12 se tuntuu minusta paljolta, varsinkin jos se kohtaus on staattinen missä kaksi ihmistä juttelee. Yksi sivun kokoinen kuva taas on laiskuutta, ei ne ole kenestäkään vaikuttavia oikeasti ja ne pysäyttää kerronnan. Noi on amerikkalaista pöhötautia jota esiintyy paljon myös eurooppalaisissa scifi- ja fantasiasarjakuvissa.

Edit. Tuollainen 3 x 3 on yllättävän toimiva kun ei halua brassailla vaan pitää saada juttua eteenpäin. Eisner käytti sitä paljon Spiritissä, From Hell taitaa olla sitä kokonaan ja Anssi Rauhalan uudessa albumissa (pienen kakistelun jälkeen) se näyttää oikeastaan aika hyvältä

Nämä voi olla aika hölmöjä jaaritteluja mutta jotenkin silti luulen että muutkin on miettinyt näitä samoja asioita
« Viimeksi muokattu: 06.08.2006, klo 00:53:17 kirjoittanut Antti Vainio » tallennettu

"This country sucks. It's all about the nature and who the fuck cares about the nature".
pertti jarla
Jäsen
****
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 2 981



« Vastaus #1 : 05.08.2006, klo 23:06:51 »

Minusta ideaali on se että kuvissa tapahtuu samaan aikaan jotain muuta ja dialogi syventää tarinaa tai vie sitä eteenpäin. Toi on vaan vaikeaa ja onnistuu harvoin.

  Kyllä toi on minustakin mainio tapa, eikä se niin vaikeatakaan ole kun tottuu sillä periaatteella kertomaan.
  Yksi klisee, joka huonosti tehtynä ärsyttää: henkilön ajatukset etenevät miljoonassa pienessä tekstilaatikossa joita on ripoteltu pitkin sivua. "New York" "maanantai" "sumua" "minua" "pierettää".
  Ajatuksia ei kyllä tee mieli laittaa pilvenmallisiin ajatuskupliin realistisessa sarjiksessa, bokseihin mieluummin. Ja toden totta, sivun kokoinen kuva vaikuttaa helposti laiskuudelta ellei siinä ole jotain kerta kaikkiaan tajunnan reväisevää.
  Toivoisinpa muuten Kvaakkiin lisää tällaista keskustelua sarjakuvan tekemisestä.
« Viimeksi muokattu: 05.08.2006, klo 23:09:27 kirjoittanut pertti jarla » tallennettu

Myötätunto ja huumori pois vakavasta asiasta!
-Huolestunut äiti
ökpö
ääpylä
Jäsen
****
Poissa

Sukupuoli: nainen
Viestejä: 520


Vanhana sitä tulee piisamiksi.


« Vastaus #2 : 06.08.2006, klo 11:32:47 »

Sarjakuvaan pätee mielestäni sama karsimisen kultainen sääntö kuin proosaan. Mitä vähemmän paskanjauhantaa, sen parempi. Tarkoitus ei ole toistaa realistista puhetta, vaan käsikirjoittajan pitää osata hioa tekstistään esiin se kaikkein oleellisin. Itse pidän jopa eniten sarjakuvasta, missä on mahdollisimman vähän tekstiä... Melkeinpä ilman parempi... Mutta se nyt on vain henkilökohtainen mieltymykseni.

Muuten tuota tekstin ja kuvan välistä tasapainoa on varmaan aika mahdoton määritellä. Itselleni se on vähän samanlaista fiilispohjaista magiaa kuin sarjakuvan kuljetus ylipäätään. Jos tekijä osaa kuljettaa sarjakuvaa muuten, niin yleensä myös puheen sijoittelu ja määrä on kohdallaan.

Mitä tohon ruutujen määrään per sivu tulee, niin mulle opetettiin joskus Ainoana Oikeana Totuutena, että sivulla ei saisi olla yli seitsemää ruutua. Tätä Totuutta huomaan edelleen noudattelevani, vaikken siihen ihan orjallisesti aina alistukaan.
tallennettu

comicspace | paarustuksia | ircnet: rhia
pertti jarla
Jäsen
****
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 2 981



« Vastaus #3 : 06.08.2006, klo 12:01:08 »

Jos tekstiä on valtavasti, niin ei sivua meinaa pelastaa mikään ruutujaottelu. Lukija on suossa. Jostain syystä Joe Sacco saa homman toimimaan, mutta en tajua miten.
Itse pidin jossain vaiheessa ihanteena puheettomuutta ja mahdollisimman vähäisiä selityslaatikoita. Kun annoin itselleni luvan kirjoittaa vähän enemmän, nykyisen sarjakuvani käsis vasta alkoi rullaamaan. Eli kullekin tekijälle/stoorille sopivin määrä tekstiä ei aina ole mahd. vähän.
tallennettu

Myötätunto ja huumori pois vakavasta asiasta!
-Huolestunut äiti
Curtvile
Ylläpitäjä
****
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 14 973


« Vastaus #4 : 06.08.2006, klo 13:18:53 »

Tyylilaji ja kertomus itse sanelevat paljon.
12 ruutua sivulla on paljon. Normaali keskiarvo on 5-8 hyvästä syystä.
Yhden ruudun käyttö toimii hyvin, hyvin harvoin. Silloin kun se onnistuu se sitten yleensä onkin suunnatonta draamaa.

Minustakin turha tautologia on ärsyttävää. Se on eri asia jos tekstilaatikossa lukee "viides päivä vihreässä helvetissä" ja kuvassa vaelletaan viidakossa. Kun kuvateksit samalle kuvalle on "Vaelsimme viidakossa.." niin tekee hetken mieli lähettää tekijöille tuttavallista viestiä.

Eräs lukemani nyrkkisääntö oli ettei puhekuplassa saisi olla viittä riviä enempää. Poikkeuksia sääntöön on toki. Toimivia poikkeuksia vähemmän.

Jasonin Hys toimii ilman sanoja, mutta sekin kuuluu ääriesimerkkien joukkoon. Joskin hiljaisuus ja sanattomuus ovat kerronnallisia tehokeinoja.
Ei, Kaurismäet eivät ole malliesimerkki aiheesta. Vieläkään. Ennemminkin W.Eisner ja H.Pratt.
tallennettu
keijoahlqvist
Sarjakuvaneuvos
Avustava toimittaja
*
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 3 615


-


« Vastaus #5 : 06.08.2006, klo 15:27:59 »

Lukijatuntumalta en sisällyttäisi puhekuplaan lyhyttä virkettä enempää. Sitten puhujan asento tai ilme jo muuttuu vaikka hän jatkaisikin samaa asiaa. Kuvien lisääminen on paikallaan, antaa tuntua lukijan/kuuntelijankin ajan pitenemisestä. Kysymys on kerronnan rytmiikasta jossa pitää esittää tylsyys jos tylsyyttä on itse tapahtumisessa. Pois voi jättää tapahtumattomuuden.

Dilbert on hyvä kun se näyttää että EI tapahdu.

Ruutujen määrä sivulla on vapaa. Raymond Briggs pienensi ja lisäsi niitä etevästi atomisotasarjiksessaan kuvaamaan pitkää, tuskallista odotusta tai jotain. Samassa sarjassa aukeaman kokoiset kuvat oli hyvin perusteltuja - kerronnan pysäyttäminen voi toki toimia. Joskus elämäkin pysähtyy, monttu auki.

Mutta jotain vaikuttaa, minkä on valinnut originaalin kooksi ja sivurakenteeksi. Tintit on nelirivisiä ja helposti 12-ruutuisia.
Jotkut valitsee kiinteän ruutukoon. On käytännöllistä jos ainakin ruudun korkeus on vakio ku sit voi palata lisäämään jotain jo valmiille sivuille, siirtelee vain ruutuja.

Kertojan äänen ja näyttelijöiden ajatukset Robert McKee Storyssaan (elokuvakäsikirjoittamisen raamattu) bannaa kokonaan. Kaikki pitää kyetä välittämään elokuvakerronnalla. Sarjakuvassa ei olla niin tiukkoja kun ajatuskuplien tai -laatikoiden käyttäminen on suht luontevaa. Tyylikkäämpää olis pärjätä ilman, toki.
tallennettu

PTJ Uusitalo
Mediaholisti
Valvoja
***
Poissa

Viestejä: 910



« Vastaus #6 : 06.08.2006, klo 16:07:59 »

Tjaa-a, tjaa-a. Nyrkkisääntöjä voi toki tehdä ja niitä seuraamalla päästä tuloksiinkin, mutta loppujen lopuksi erilaisiin sarjakuviin ja erilaisille tekijöille sopii aina parhaiten oma tyylinsä.

Takeshi Obatan ja Tsugumi Ohban Death Note (luetaan oikealta vasemmalle) sisältää massiivisia määriä dialogia, mutta en minä ole sitä silti kenenkään kuullut huonoksi haukkuvan. Päinvastoin sen sijaan paljonkin.
« Viimeksi muokattu: 06.08.2006, klo 16:10:51 kirjoittanut PTJ Uusitalo » tallennettu

Hege
väsähtänyt
Jäsen
****
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 933



« Vastaus #7 : 06.08.2006, klo 18:06:28 »

Mitä vähemmän paskanjauhantaa, sen parempi. Tarkoitus ei ole toistaa realistista puhetta, vaan käsikirjoittajan pitää osata hioa tekstistään esiin se kaikkein oleellisin.

Tässä pohtiessani taannoisen prinsessahaasteen sarjakuvan jatkojalostamista ajattelin juurikin pyrkiä lähemmäs puhemaisuutta. Eli sitä miten puhe on pätkitty ja millaisia välisanoja käytettään. Tosin kerronta on usein monologia ja liian "puhtaana"  se jäisi tylsäksi laukomiseksi. Ja kun kyseessä on vielä huumori niin tärkeintähän vitsissä on se miten se kerrotaan. 

Olisiko Saccon ratkaisu suuriin tekstimääriin se, että nuo tekstilaatikot ovat usein melko kapeita, tällaista suikulaa lukee riviltä seuraavalle huomattavasti vaivattomammin kuin leveää, kun ei tarvitse siinä määrin keskittyä siihen millä rivillä on menossa.

Ja Simmondsin Gemma Boveryssahan on ajoittain puolikin sivua ladottua tekstiä. Kerrotaan kuvilla ne kohdat mihin se sopii ja tekstillä ne joiden kuvittaminen ei ole mielekästä, muutoin tässä kirjassa olisi sivukaupalla ajatuskuplia.

Ruutumääristä en stressaisi, tekstin määräkin on kai parasta ottaa ihan mutuilemalla, jos sivua lukiessa lukuvauhti tippuu  teoksen keskimääräisestä on tekstiä liikaa.
tallennettu

But pride -  where there is a real superiority of mind, pride will be always under good regulation.
Jyrki Vainio
Mielikuvittelija
Avustava toimittaja
*
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 1 569


Kvaak!


« Vastaus #8 : 06.08.2006, klo 21:51:08 »

Sivun ruutumäärään vaikuttaa tietysti suuresti aiottu käyttötarkoitus, eli siis julkaisukoko. Perinteisissä eurooppalaisissa sarjoissa (Tintti, Asterix) on ollut neljä riviä sivulla, jenkkisarjoissa kolme (Jack Kirby, EC): Euroopassa sivukoko on ollut jenkkejä suurempi. Kuinka paljon on sivuja käytössä, kuinka pieneen tilaan haluaa juttunsa ahtaa...
Pokkareissa riittää kaksikin riviä, jättisivuun mahtuu vaikka kuinka paljon tavaraa.

Ruutujen koon vaihtelusta sain minäkin oppitunnin kun hiukan aloin tutustua mangaan. Huomasin, että kun oikeaan paikkaan laittaa oikein todella ison kuvan (sivu, aukeama), niin kyllä sillä saa aikaan vahvan efektin. Mutta silloin tarinan pitää olla mittasuhteiltaan (sekä sivumäärältään että sisällöltään) niin laaja-alainen, että tuommoinen tuntuu oikeutetulta.
(Minulle tämän opetuksen tarjosi Akira).
Niinikään hyvää opetusta kuvakerronnasta, etenkin kuvien hienosta sommittelusta, tarjoaa Miyazakin Nausicaa. Siinä on minusta erittäin hienosti toteutettu siirtymät kohtauksesta toiseen - niin että niitä "samaan aikaan toisaalla" laatikoita ei tarvita.

Elokuvan perinteiseen kuvakerrontaan kuuluu kohtauksen alussa, että ennen lähikuvia näytetään laaja yleiskuva, joka esittelee meille uuden tapahtumapaikan. Tämä on hyvä ohje myös sarjakuviin ja sen yhteydessä sopii miettiä myös kuvakoon vaihtelua: kun pienen lähikuvan jälkeen tulee isokokoinen yleiskuva uudesta paikasta, se esittää hyvin havainnollisesti, että nyt on siirrytty tarinassa eteenpäin.
Sarjakuvissa olen huomannut monien suosivan kohtauksesta toiseen siirtymistä sivulta toiseen siirryttäessä: että iso yleiskuva on joko sivulla tai aukeamalla ensimmäisenä.
Niinikään elokuvista lainattu keino on sitoa tällaisia siirtymiä yhteen "voice-overin" avulla: että esimerkiksi edeltävän kohtauksen viimeinen repliikki on tekstilaatikkona uuden kohtauksen aloittavan yleiskuvan päällä. Tämä estää isoa siirtymää tilanteesta toiseen rikkomasta kokonaisuutta liiaksi.

Otsikossa mainitusta kuvan ja tekstin suhteesta huomauttaisin, että tekstin määrällä on myös lukukokemusta rytmittävä vaikutus. Pelkillä kuvilla toteutettu kerronta on hienoa ja tyylikästä, mutta sillä tahtoo olla semmoinen paha tapa, että se lisää sarjan lukunopeutta. Jos sitä on sivu sivun perään, se tahtoo lukijalta helposti mennä nopeaksi selailuksi, vaikka kuvissa olisi kuinka hienovaraista ja tarkkaavaisuutta vaativaa sisältöä.
Vastaavasti, vaikka isoa tekstimassaa on tylsä lukea, niin kyllähän se lukijan pysäyttää kuin seinään: sen lukemiseen yksinkertaisesti menee tietty määrä aikaa.
Tietoisesti käytettynä näillä siis pitäisi pystyä tasapainottamaan lukutahti sopivan nautinnolliseksi.
(Jenkkisarjoissa ärsyttää usein turha tekstifiilistely. Näkisin tämän vaan seurauksena siitä, että siellä kirjoittaja ja piirtäjä ovat erikseen: luonnollisesti molemmat heistä haluavat tuoda oman panoksensa esiin, joten kai se sitten on luonnollista kirjoittajan tunkea joka paikka täyteen tekstiä, että kaikille tulee selväksi, että hän on tehnyt työnsä kunnolla...)

Itse olen pohtinut sarjakuvassa kirjakielen / puhekielen suhdetta. Yleisesti ottaen olen kirjakielen asialla, kannatan huolellista kielenkäyttöä vaikka nyt, öhm, tällaisessa nettikirjoittelussa. Puhekielellä kirjoitetut kirjat (joista jotain S.E.Hintonia pakotettiin lukemaan koulussa yläasteella) tuntuvat todella ärsyttäviltä.
Mutta sarjakuvat ovat sitten eri asia: niissähän näytetään, kun ihmiset puhuvat. Joten miksi niiden hahmot sitten puhuisivat monimutkaista kirjakieltä, jos kukaan ei oikeasti sillä tavalla käyttäydy?
Itse olen liukunut käyttämään jonkinlaista varovaista välimuotoa, hiukan puhekielen suuntaan pyöristettyä yleiskieltä (käyttäen esim. me-passiivia).
tallennettu

Curtvile
Ylläpitäjä
****
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 14 973


« Vastaus #9 : 06.08.2006, klo 22:20:08 »

Sivun ruutumäärään vaikuttaa tietysti suuresti aiottu käyttötarkoitus, eli siis julkaisukoko. Perinteisissä eurooppalaisissa sarjoissa (Tintti, Asterix) on ollut neljä riviä sivulla, jenkkisarjoissa kolme (Jack Kirby, EC): Euroopassa sivukoko on ollut jenkkejä suurempi. Kuinka paljon on sivuja käytössä, kuinka pieneen tilaan haluaa juttunsa ahtaa...

Tämä on hyvin totta mutta vain osatotuus kuten  Jyrki Vainio myöhemmin itse tuo ilmi.
Minusta käyttötarkoitus ei todellakaan vastaa vain julkaisu- tai originaalikokoa.
Tekstin ja kuvien suhde vaikuttaa toki lukunopeuteen, kuten myös ruutujen määrä ,koko ja muoto.
Eritoten ruutujen koko ja muoto joilla voi rytmittää tai taottaa miten tahtoo.
Saman ruutukaavan pitäminen mielenkiintoisena on haaste jossa en montaa onnistuja ole vielä nähnyt.

Olennaisinta on kerrotun tarinan sisältö.

Lukija antaa anteeksi paljon. Kielioppi- ja anatomiavirheitä. Hyppyjä logiikassa, olettamuksia.
Jos henkilöt kiinnostavat ja tarina vetää, muu on epäolennaista.

Käytännön tasolla tätä tavoitetta auttaa jos tekijä paitsi tietää mitä aikoo tehdä myös osaa tehdä sen.
Eli vaikka voinkin allekirjoittaa tämänkin:

Otsikossa mainitusta kuvan ja tekstin suhteesta huomauttaisin, että tekstin määrällä on myös lukukokemusta rytmittävä vaikutus. Pelkillä kuvilla toteutettu kerronta on hienoa ja tyylikästä, mutta sillä tahtoo olla semmoinen paha tapa, että se lisää sarjan lukunopeutta. Jos sitä on sivu sivun perään, se tahtoo lukijalta helposti mennä nopeaksi selailuksi, vaikka kuvissa olisi kuinka hienovaraista ja tarkkaavaisuutta vaativaa sisältöä.
Vastaavasti, vaikka isoa tekstimassaa on tylsä lukea, niin kyllähän se lukijan pysäyttää kuin seinään: sen lukemiseen yksinkertaisesti menee tietty määrä aikaa.
Tietoisesti käytettynä näillä siis pitäisi pystyä tasapainottamaan lukutahti sopivan nautinnolliseksi.
(Jenkkisarjoissa ärsyttää usein turha tekstifiilistely. Näkisin tämän vaan seurauksena siitä, että siellä kirjoittaja ja piirtäjä ovat erikseen: luonnollisesti molemmat heistä haluavat tuoda oman panoksensa esiin, joten kai se sitten on luonnollista kirjoittajan tunkea joka paikka täyteen tekstiä, että kaikille tulee selväksi, että hän on tehnyt työnsä kunnolla...)


Lähinnä tuo loppu jonka en usko tarkoittavan että sarjakuvissa kirjoittaja vain lisää tekstin puhekupliin( enkä usko Jyrkinkään sitä tarkoittavan).

Kirjoittajan työ on parhaimmillaan kun se ei näy. Kun hahmot replikoivat kuin oikeassa elämässä/uskottavasti ja käyttäytyvät juuri niin kuin niiden odottaisi.
Totta kai kreivi Gronstein valehtelee ja tietenkin vouti Branhof tekee niin kuin oikein on vaikka tietääkin joutuvansa harmeihin.
Kirjoittajan ollessa eri kuin piirtäjä on hänen luottettava melkoisesti piirtäjän lahjoihin ilmentää käsikirjoitukseen upotetut luonteet ja aikeet repliikkien lisäksi.
Koska kirjoittaja on se joka sanelee mitä hahmot tekevät.
Miten piirtäjä sen osaa toteuttaa on kokonaan toinen juttu.
Sarjakuvan tarina, tyyli ja tunnelma säätelevät yli nyrkkisääntöjen miten paljon puhetta ja toimintaa se sisältää.
tallennettu
Jyrki Vainio
Mielikuvittelija
Avustava toimittaja
*
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 1 569


Kvaak!


« Vastaus #10 : 06.08.2006, klo 22:42:23 »

Lähinnä tuo loppu jonka en usko tarkoittavan että sarjakuvissa kirjoittaja vain lisää tekstin puhekupliin( enkä usko Jyrkinkään sitä tarkoittavan).

En tietenkään. Tuo turvautuminen liikaan dialogiin kirjallisen työn osoituksena on nimenomaan amatöörimäinen, itsestään epävarman kirjoittajan temppu. Kuten itsekin sanoit, kirjoittamisen ei todellakaan tarvitse näkyä ollakseen kirjoittamista.
Kirjoittajalta, joka ei itse piirrä sarjakuviaan, vaaditaankin varmaan hyvin vahvaa sarjakuvien tuntemista ja luottamista omaan työhönsä, että pystyy vain... kirjoittamaan kuvia ja toimintaa! Se on varmasti kirjoittajalle itse asiassa haastavampaa, kuin pelkän dialogin tuottaminen.

P.S. Olisiko se ollut Mort Walker vai kuka joka kertoi, että joku pilapiirtäjä sai postissa tarjouksen joltain vitsien kirjoittajalta. Että kun piirtäjä teki tämmöisiä yksiruutuisia Larson-tyyppisiä kuvia, joissa on repliikki alla, niin vitsimaakarit lähettelivät hänelle juttuja piirrettäväksi. Mutta tämä yksi lähettäjä ei ollutkaan yhtään perillä siitä, mitä vitsin ideointi tarkoitti. Hän lähetti pelkästään niitä kuvan alle tulevia lauseita. "Hei, tulinkin tänään aikaisemmin töistä!" ja "Mitä tämä oikein tarkoittaa?" ja niin edelleen. Niissä ei ollut mitään vitsiä! Kun nehän olivat vain niissä tekstin yläpuolella olevissa piirroksissa, joten sehän oli siis piirtäjän hommaa.
Niinhän se menee, vai mitä?  Wink
tallennettu

Antti Vainio
Karpaattien nero
Avustava toimittaja
*
Poissa

Viestejä: 4 337



« Vastaus #11 : 07.08.2006, klo 03:05:40 »


Kertojan äänen ja näyttelijöiden ajatukset Robert McKee Storyssaan (elokuvakäsikirjoittamisen raamattu) bannaa kokonaan.

Vitut se mikään raamattu ole, monet halveksii sitä. Minusta siinä on paljon hyvää ja hei, kukaan eurooppalainen ei ole kirjoittanut parempaa vielä
tallennettu

"This country sucks. It's all about the nature and who the fuck cares about the nature".
keijoahlqvist
Sarjakuvaneuvos
Avustava toimittaja
*
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 3 615


-


« Vastaus #12 : 07.08.2006, klo 08:12:28 »

Vitut se mikään raamattu ole, monet halveksii sitä. Minusta siinä on paljon hyvää ja hei, kukaan eurooppalainen ei ole kirjoittanut parempaa vielä
Tosi. Tykkään siitä siks kun sitä voi inhota. Mutta kyllä se pätevä on, kun lähtökohta on niin johdonmukaisen halivuud.
tallennettu

Holle
Avustava toimittaja
*
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 1 302



« Vastaus #13 : 07.08.2006, klo 08:25:48 »

Mutta tämä yksi lähettäjä ei ollutkaan yhtään perillä siitä, mitä vitsin ideointi tarkoitti. Hän lähetti pelkästään niitä kuvan alle tulevia lauseita. "Hei, tulinkin tänään aikaisemmin töistä!" ja "Mitä tämä oikein tarkoittaa?" ja niin edelleen. Niissä ei ollut mitään vitsiä! Kun nehän olivat vain niissä tekstin yläpuolella olevissa piirroksissa, joten sehän oli siis piirtäjän hommaa.
Niinhän se menee, vai mitä?  Wink

Ei kuitenkaan täysin mahdoton ajatus . Näinkin voi toimia. Itsekin joskus lähden näin päin työskentelemään jos löydän tyylikkään loppukommentin.
Juontaa varmaan siitä että kuvitan sananlaskuja jossa työssä tehdään just noin päin.
tallennettu

Sarjakuvat ja kuvitus
http://www.verikoirat.com
Antti Vainio
Karpaattien nero
Avustava toimittaja
*
Poissa

Viestejä: 4 337



« Vastaus #14 : 07.08.2006, klo 09:43:57 »

Mitä tohon ruutujen määrään per sivu tulee, niin mulle opetettiin joskus Ainoana Oikeana Totuutena, että sivulla ei saisi olla yli seitsemää ruutua. Tätä Totuutta huomaan edelleen noudattelevani, vaikken siihen ihan orjallisesti aina alistukaan.


Ei toi periaatteessa kuulosta pahalta määrältä mutta Ainoana Oikeana Totuutena ei mene kyllä läpi. Tintissä, Calvin & Hobbesissa ja Watchmenissä  on järjestään enemmän, mitkä oli kolme ekaksi mieleentullutta esimerkkiä mitkä puhuu tuollaista sääntöä vastaan
tallennettu

"This country sucks. It's all about the nature and who the fuck cares about the nature".
Sivuja: [1] 2 | Siirry ylös Tulostusversio 
« edellinen seuraava »
Siirry: