Neljäs kirjoista luettu ja ylisanat sen kuin vain jatkuvat. Caniffin kerronta vahvistuu eikä hän pelkää tehdä isoja ja kohtalokkaita käänteitä tarinankerronnassaan. Alun partiopoikaseikkailusta ei ole kuin aavistus jäljellä. Henkilöhahmot syventyvät ja ikääntyvät. On miellyttävää, että tarinan hahmot kasvavat ajan kuluessa. Kun aikaisemmin henkilöt seikkailivat yhdessä, nyt saatetaan seurata yhden päähenkilön koettelemuksia pitkiäkin pätkiä. Caniff ei pelkää myöskään tuoda tarinoihin uusia henkilöitä, jotka ottavat vetovuoron juonenkuljetuksesta. On kuin seuraisi viestiä, joissa kapula siirtyy henkilöltä toiselle. Henkilöt eivät ole myöskään mitään paperinohuita kliseekokoelmia.
Caniffin piirros on jo aikaisemmin löytänyt kypsyytensä mutta tämän kokoelman aikana sekin jalostuu koko ajan. Ilokseni joidenkin henkilöiden ulkonäössä minua kiusanneet piirteet ovat vaihtuneet. Caniff osoittaa mestarillisuutensa viivankäytössä. Joitakin ruutuja voisi tuijottaa loputtomiin.
Mielenkiintoinen piirre liittyy Amerikan liittymiseen toiseen maailmansotaan. Aikaisemmin neutraalisuus esti mainitsemasta "vihollista" mutta jokainen lukija kyllä ymmärsi keistä oli kyse. Saksalaisten kohdalla kuviin on "piilotettu" viitteitä kuten Aatun kuvaa seinällä tai hakaristilippua. Saksalaiset on kuvattu vielä suhteellisen reilusti. On natsipyrkyreitä, jotka ansaitsevat tulla karikatyyrimaisesti kohdelluiksi mutta heitä tasapainottamassa on myös rehtejä, joskin isänmaallisia, saksalaisia, joista se romanttisin on hieman naivisti amerikkalaista demokratiaa ja vapautta ihannoiva Clark Gable-komistus. Tämä kuitenkin vielä ennen Amerikan liittymistä sotaan.
Pearl Harborin jälkeen homma muuttuu, ainakin japanilaisten kohdalla. Jos heitä ei viime aikoina oltu kauhean positiivisesti kuvailtu, löytyi henkilöhahmojen kohdalla kuitenkin reilujakin heppuja. Nyt sellaista on turha etsiä. Kuvaus on lievästi rasistista. Japanilaiset ovat ilkeitä, julmia, epäluotettavia ja kaikkea mitä keksiä saattaa. Hieman päälleliimattua on myös propaganda-kuvaus, jonka avulla pyrittiin tuomaan esille kiinalaisten ja japanilaisten ulkoiset erot. Täytyy sanoa, että minun on edelleen vaikea erottaa oikeassa elämäss japanilaisia ja kiinalaisia toisistaan noin päällisin puolin. Stripeissä esiteltyjen tunnistusohjeiden perusteella on voinut lähteä henki varsin monelta kiinalaiseltakin.
Propagandalla on myös kohtuullisen merkittävä osuus yleisestikin. Henkilöt saattavat puhjeta esittämään puheita merkittävinä päivinä muistuttaakseen läsnäolevia (ja lukijoita) miksi tässä nyt taistellaan. Terryä (ja lukijoita) muistutetaan, että on parempi pitää suu supussa, ettei nököhampainen Tojo pääse kuuntelemaan. Uusi hahmo, sairaahoitaja Taffy kannustaa esimerkillään muita nuoria naisia tulemaan apuun. Hän myös muistuttaa, kuinka tärkeää on, että siellä kaukana jossain olevat nuoret miehet saisivat sydänkäpysiltään kotirintamalta kirjeitä.
Tämä propaganda on hivenen silmille hyppäävää mutta omalla tavallaan erittäin mielenkiintoista. Terry & the Pirates oli valtavan suosittu sarjakuva aikanaan, joten luonnollisesti sen kautta oli hyvä välittää isänmaallista sanomaa. Suosiota kuvaa se, että yhden henkilöistä kuollessa syntyi suorastaan maansuru.
Vaikka sodan syttyminen siirtää painopisteen seikkailuista merirosvojen ja muiden konnien parista taisteluun Nipponin keltaista hyökyä vastaan, yksi asia kyllä säilyy: uskomattoman hienot naishahmot. Dragon Lady, Burma, Raven Sherman, Hu Shee ja uusi kaunotar, Rouge, ovat edelleen sarjakuvan todellisia henkilöitä. He eivät tyydy olemaan mitään heittopusseja ja pelastettavia vaan vahvoja persoonia, jotka haluavat määrätä omasta kohtalostaan. Eikä tapa millä Caniff heidät piirtää ainakaan vähennä heidän viehätysvoimaansa, olen melkein valmis väittämään, että Caniff myös piirsi sarjakuvan historian kauneimmat naiset. Paljon puhutaan Love & Rocketsin vahvoista naishahmoista, ja ihan aiheesta, mutta sellaisista kiinnostuneille suosittelen myös tätä jumalaista järkälesarjaa luettavaksi.
Ylistinkö riittävästi?
