Casty-platina nyt luettu ja heitän oman kaksisenttiseni keskustelukaivoon.
Pieni pohjustus. Kun Castya alettiin muutama vuosi sitten hehkuttaa niin maan ihmeellisenä tekijänä, suorastaan nerona, niin minä en ollut vakuuttunut. Minusta tarinat olivat jotenkin nössöjä ja särmättömiä. Toki joitakin nokkelia oivalluksia verrattuna tyypillisiin totaalisen leipiintyneisiin italokirjoittajiin, joita taskarit ja Roopet ovat pullollaan, mutta eivät täältäkin aiemmin lukemani glorian arvoisia.
Nyt kun olen lukenut useamman Castyn itse piirtämän tarinan, ovat ne sisällöllisesti heti pätevämpiä ja olenkin sitä mieltä, että Casty on ehdottomasti parhaimmillaan silloin, kun mies myös piirtää kirjoittamansa tarinat. Siitäkin huolimatta, että muut taitelijiat saattaisivatkin sitten olla teknisesti taitavampia.
Onha se nyt selvää, että taskareiden ja ropsujen bulkkimössöön verrattuna Casty painii omassa sarjassaan.
Planeettojen ahmatti on jäntevä ja tiivis kokonaisuus, joka ei lepsuile ja rönsyile kerronnassaan. Ehkä Casty syyllistyy moukaroimaan sanomaansa lukijoidensa tajuntaan, mutta joskus tärkeää asiaa saa alleviivata - ei voi aina olettaa, että lukija on vastaanottavainen hienovaraisemmalle lähestymistavalle. Eka Vekarasta viis, hän on oikeastaan sivustakatsoja ja tekee tällä kertaa harvinaisia mokiakin (otus on ärsyttävimmillään silloin, kun prassailee varsinaisena besserwisserinä, jolla on aina vastaus ja ratkaisu kaikkeen). Täytyy olla kuitenkin aikamoinen mörökölli, jos väittää, että ei edes suupieli nykinyt, kun hymynaamainen planeetta-ahmatti ilmestyy maapallolaisten näkökenttiin (sivut 25-26). Itse ainakin repesin ja hekottelin pitkän tovin. Lapsellista? Toki, mutta pieni lapsellisuus ei ole pahitteeksi kenellekään.
Vuosisatojen vuorovesi onkin jo aika eeppinen. Casty viljelee aikamatkustus-ja sci-fi dogmeja hallitusti niihin kompastumatta eikä viisaasti luo uusia sääntöjä. Vanhoissakin on tarpeeksi liikkumavaraa, että tällainenkin juttu on aina mahdollinen. Välillä mietin, että onkohan tarinassa jo liikaakin elementtejä, mutta koska se on jaettu neljään osaan, niin tasapainottaa se materiaaliähkyä. Loppujen lopuksi jutun langat pysyvät ihan hyvin kasasa. Pirtsakoiden tyttöhahmojen ystävänä vähän harmittaa, kun Uman osuus jää aika pieneksi ja saamattomaksi. Mikkikin on oikeastaan pelkkä katsoja, mutta toisin kuin Eka Vekara edellisessä, tämä rooli on pallokorvalle tarkkaan harkittu ja aika fiksusti samaistaa lukijan Mikin pöksyihin. Lopussa miellytti viittaukset Mikin (ja Hessun) aikamatkustusseikkailuihin ja Hessun kirjallisiin keskiviikkoihin, ne kuuluvat Castynkin Mikki-universumiin. Pidin myös piirrosjäljestä. Se on isoa ja selkeää eikä sorru turhaan kikkailuun. Tarina kuten "Mikki Hiiri ja huomisen maailma" on ehkä paremmin piirretty, mutta tämä on visuaalisesti kivempi.
Itse toivoisin jatkossa kovasti Massimo De Vita -platinaa. Hän tuntuu ihmeen aliarvostetulta Cavazzanon ja kumppaneiden rinnalla, vaikka onkin kuvituksellisesti vastuussa joistakin 80-luvun lopun ja 90-luvun alun parhammista Mikki ja Hessu -tarinoista, puhumattakaan Indiana Hopon paremmista seikkailuista. Miehen piirrosjälki on kerrassaan taiturimaista mutta niin luontevaa ja rehellistä.
- Jukka