Tartuin uudelleen Bendisin ja Immosen All-New X-Men -sarjaan. Aloitin sen alusta, koska tapahtumat olivat ehtineet jo unohtua.
Hyvä se oli toisellakin kertaa, mutta Battle of the Atom -crossover tuli vastaan kuin särö äänilevyssä.
Ennen sen lukemista kuroin kiinni Woodin X-Men ja Bendisin Uncanny X-Men -sarjan (alkaen uudelleenkäynnistyksestä vuonna 2013), eli lopulta luin rinnan ja vuoroin kolmea sarjaa.
All-New X-Men oli selvästi Bendisin pääsarja. Kaikkinensa tämä on kelpo hupia, mutta hyvin alkanut juoksu kompastelee pahasti crossover-seikkailuissa.
Ensimmäinen Guardians of the Galaxy -crossover lyö kasvoille, että Bendis kuokkii vanhoja ideoita nostalgia tekosyynään liian innokkaasti. Tämä johtaa vain vesitettyihin versioihin alkuperäisistä jutuista. Osassa on kuitenkin ideaa, kuten sellainen Sienkiewicz-kauden Uudet mutantit -kuokanisku. Vastapainoksi on siellä myös sellainen Claremontin jälkeinen ysäripala "x-tytöt shoppailee". Toivottavasti jälkimmäinen oli sitä, koska muuten se on sellainen nolo "sedät kirjoittaa naisten juttuja" -numero.
Kahden mutanttilehden lukeminen samaan syssyyn on muutoinkin liikaa, erityisesti Bendisin toistaessa samoja juttuja uudestaan ja uudestaan. Jean Grey lukee kaikkien ajatukset, mikä täyttää aukeaman nostalgisilla välähdyksillä. Toisen kerran. Kolmannen. Neljännen. "Älä koskaan lue sen-ja-sen ajatuksia." Toisen kerran. Kolmannen. Neljännen.
Itse pääsarjoja käytettiin spin off -sarjojen laukaisualustana. Kykloopin omaan minisarjaan en koske pitkällä kepillä, ja minua harmitti että All-New X-Men – jonka pääidea on tuoda alkuperäinen viisikko nykyaikaan – menettää yhden jäsenistään.
Magneto-sarjan ensimmäinen numero näytti ihan vetävältä, mutta ei kuitenkaan niin vetävältä että olisin sitä ensimmäistä pidemmälle jaksanut.
Olen vierastanut kovin Chris Bachalon nykytyyliä ts. viimeistä kahta vuosikymmentä, mutta Uncannyä lukiessa annoin periksi. Ensimmäisissä numeroissa ottaa aivoon, että värittäjä on reteästi läiskäissyt lens flare -efektin Kykloopin otsaan. Joka. Ikisessä. Ruudussa. Onneksi kuuden numeron kohdalla joku on selvästi sanonut, että nyt saa riittää.
Kris Anka ei sen suuremmin ihastuta tai vihastuta. Todennäköisesti tyyli toimii näytöllä paremmin kuin paperilla. Tällä lauseparilla voi oikeastaan kuitata koko Uncannyn. Xavierin testamentista lähtien historian ylikirjoittaminen ja hahmoille kuulumaton käytös nyppii vanhaa fania enemmän kuin tarina viihdyttää uutta lukijaa.
Brian Wood aloittaa hienosti X-Men-sarjan, mutta crossover-tarinan jälkeen yllättäen Dodsonien taiteilema osuus tökkii pahasti.
Taso heittelee koko juoksun pahasti. Kuitenkin moni nimetön kuvittaja vetää silminnähden parasta mitä kynästä vain lähtee. Tällainen yrittämisen henki lämmittää, vaikka ei tästä muutoin ole juuri hyvää sanottavaa. Lopussa tekijät vaihtuvat, ja yleisote paranee mutta sitten tulee jo loppu eteen.