Periaatteessa kaikki Marvelin suosituimmat sarjat olisivat olleet aika puhdasta saippuaoopperaa jos niistä olisi poistettu supersankarielementit. Vai mitä Hämähäkkimiehestä jäisi jäljelle? Peter Parker tuskailisi opintojensa, töittensä, tätinsä ja tyttöystäviensä kanssa. Entä Ihmenelosista? Perhedraamaa jne. Supersankareiden (myös X-Menin) olemus kiteytyi myös erinomaisesti Sergio Aragones Massacres Marvel -lehdessä.
Kun vanhempana lukee parinkymmenen vuoden takaisia tarinoita uudestaan, huomio kiinnittyy eri asioihin kuin nuorempana tai samoihin juttuihin mutta pakostakin eri näkökulmasta. Omalta kannalta viehätys onkin siinä, saako tarinoista vanhemmalla iällä mitään uutta irti, ei pelkkä nostalgiatrippailu – vaikka onhan siinäkin hauskuutensa, paitsi kun joutuu huomaamaan ajan kullanneen muistot. Kiinnostavaksi tulee tarina itsessään (jos sellaista siis yleensä on), hahmojen persoonallisuus ja mitä tekijät niistä ovat saaneet irti. Eikä todellakaan enää se, kuka hahmoista on vahvin. Vaikka kieltämättä Ryhmä-X:iin 85–87 liittyy minullakin paljon nostalgiaa. Oikeastaan enemmän kuin muihin tuon ajan sarjakuviin, vaikka ensimmäinen ostamani Marvel-lehti oli Hämähäkkimies 2/86 -ja siinähän olikin melkein kaikki: Ihmeneloset, Byrne, Hämäri ja Ryhmä-X (no, ainakin melkein).
Ja mitä naishahmoihin tulee, niin Byrne on ainakin muutamassa tapauksessa keskittynyt kehittämään naishahmoista myös voimakkaita persoonallisuuksia tai tuonut hahmoihin jonkinlaista uutta sisältöä ja tehnyt hahmoista kyseisen sarjan kannalta keskeisiä. Ihmenelosissa tämä näkyi Suen hahmon kohdalla, vaikka hahmo taisi yhdessä vaiheessa kokea jonkinlaisen hermoromahduksen, mutta uutta sekin. Toisaalta on hauska katsella millaiseen asemaan Sue on piirretty Ihmenelosten vanhempien numeroiden kansissa. Siis kuinka monessa kannessa hahmo on passiivisena kannen nurkassa, Reedin käsivarsilla, pahiksen uhkaamana, vankina tms.
Sama tapahtui Byrnen West Coast Avengersissa Purppuranoidan kanssa, siis hahmon tuleminen sarjan kannalta keskeiseksi, persoonallisuuden kehittäminen ja… hermoromahdus. Alpha Flightissä oli mielenkiintoista Auroran kehitys, mikä taisi jäädä kesken Byrnen lähdettyä (sama tapahtui myös Purppuranoidan kohdalla West Coast Avengersissa Byrnen jätettyä lehden), ja Heather Macdonaldin nostaminen voimattomasta sivuhahmosta sankariksi. X-Menin kohdallahan kaikki kehitys otti hetkeksi huomattavaa takapakkia, kun Byrne jätti sarjan, mutta jotenkin Claremont sai otettua itsestään niskasta kiinni näissä 86–88 suomeksi julkaistuissa tarinoissa hahmojen (nais- ja muiden) sekä yleisesti tarinan suhteen. Esimerkiksi Kykloopin jättäminen sivuun oli hyvä veto, koska Claremontin Kyklooppi oli useimmiten ruikuttava vätys. Muutenkin tarinat keskittyivät hetkeksi enemmän hahmoihin kuin kosmiseen avaruusoopperaan tai pahimpiin supersankarigenren kliseisiin. Simonsonit taas saivat X-Factorissaan Kykloopista irti paljon enemmän, tekivät hahmosta huomattavasti kiinnostavamman ja ennen kaikkea siedettävän. Claremont onnistui kuitenkin jälleen New Mutantsin parissa (ainakin Sienkiewiczin piirtäjäkaudella) ja Excaliburissa. Jälkimmäisessähän vahvimmaksi hahmoksi nousi Kitty Pryde kun taas voimiltaan vahvin Brian Braddock jäi aika säälittäväksi reppanaksi. Näistä asetelmista sitten Alan Davis jatkoi onnistuneesti.
