Alan Mooren tuotannosta
Promethea (1999–2005) on jäänyt väliin aina uudelleen ja uudelleen syystä tai toisesta. Kumman nihkeitä kommentteja sarjasta muistan lukeneeni mm. Kvaakissa, ikään kuin sarja pitäisi kärsiä aina siihen, että Moore lyö neroudellaan tajun kankaalle ihan viime metreillä.
Olen nyt lukenut vasta ensimmäisen kokoelman ja onhan tämä sen perusteella pitkälle mietittyä, jos ei aina parhautta olisikaan. Jos tässä tulee joku tajunnan sammuttava juttu lopussa, niin positiivinen juttu, mutta toistaiseksi luen ihan näillä tunnelmilla tätä eteenpäin.
Hassusti tämä on ihan täysin kuin ns. britti-invaasiosarjat, joista muodostui Vertigon selkäranka 90-luvulla, niin täysin tämä rinnastuu siihen aikaan ja tunnelmiin. Tästä syystä sarjassa on sellainen veikeä tunne, ikään kuin palaisi takaisin ennestään tutun sarjan pariin.
Onhan tämä vähän muutenkin kuin Mooren versio Sandmanista: reaalimaailma ja mielikuvitusmaailma ovat yhtä lailla totta, mutta eri todellisuuden tasoilla.
Mooren omista töistä mieleen nousi aina ajoittain Teräsmies-pastissi Supreme. En tunne Wonder Womania niin hyvin, että olisin löytänyt muita kuin ne ilmeisimmät yhteydet, mutta sieltä suunnasta olisi ollut varmasti myös lisää löydettävää.
Osa mainitsemastani Vertigo-vaikutelmasta kuuluu kuvittajalle,
J. H. Williams III, ja tussaajalle,
Mick Gray, jotka vetävät myös vahvasti sarjaa sinne 90-luvun Vertigo-suuntaan. On siinä kuitenkin jo vähän sellaista uudempaa henkäystä.
Väritys tässä ei ole ihan parasta, vaan usein on sellaista haaleaa ankeutta mikä syntyi, kun ei ihan uskallettu käyttää värejä rohkeasti. Toisaalta on tässä myös vielä digivärityksen harjoittelemista.
Williams onnistuu olemaan samaan aikaan loistava ja kamala (tavoittelemalla tehtyä kamaluutta), en aina tiedä että mikä tästä on tehty tosimielellä ja mikä sellaista hengen jättiläisten parodiaa ettei sitä lukija tajua.
Kannet ovat kyllä ihan mahtavia, mutta ne perustuvatkin melkein aina johonkin vanhaan sarjakuvaan, Wikipediaan on tehty ihan
lista niistä.
Tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa uskontoja ei näytä olevan lainkaan, vaan tiede hallitsee ihmisten ajattelua. Uutislähetykset ovat eräänlaista RSS feed -versiointia, mikä on huvittavalla tavalla vähemmän edistynyt juttu kuin mm. huimasti siihen mennessä edistynyt terveysteknologia. Weeping Gorilla on kyllä koko internet yhteen gorillaan tiivistettynä, vieläkin naurattaa.
Hieman scifi-puoli lentävine autoineen minua erotti tästä sarjasta ja aavistuksen vieraannuttaa vieläkin, mutta lopulta se on sitä pintaa vain.
Ajoittain selitetään melkoisesti, mikä Kvaakin kommenttien mukaan karvaa monia, mutta kun sen ottaa sarjaan olennaisesti kuuluvana niin ei se niin paha ole. Tulee tässä myös sitten ihan sitä ideaa ja aina välillä on sellaisia hetkiä, että "vau, en ole ennen tällaista lukenut".
Kirjoitan tunnelmia ainakin vielä sitten, kun olen päättänyt sarjan lukemisen.
