Kuva vs. sana

[Reima Mäkinen]

Tosielämän satu on selkeästi myös suurelta osin Ken Parkerin mielikuvitusta, koska hän ei itse ole läsnä juonen kaikissa käänteissä.

En ole ihan tarkkaan selvillä siitä miten intradiegeettinen kertoja "rajataan" kirjallisuuden puolella, mutta veikkaan että osin tuosta syystä ja osin siitä että piirtäjä on kuitenkin piirtänyt sinne kaikenlaista, mitä kertoja ei omassa todellisuudessaan sanallistaisi, kyseessä ei ole kovinkaan subjektiivinen näkökulma. 

Laitammepa vielä kuvat vierekkäin. Näemme miten peukalointi vaikuttaa.

Timo

Teksi mieli väittää, että noita kahta ruutua ei voi pitää lähellekään "samana". Kun rajaus, tekstin käyttö/rooli ja väritys on muutettu, kyllä se jo on minusta eri teos.
Kirjallisuuden puolellahan on normi, että kustannustoimittaja voi tehdä isojakin muutoksia taiteilijan teokseen, mutta ne tehdään ennen julkaisemista ja yleensä kai myös kirjailijan suostumuksella... hmm...

[Reima Mäkinen]

Eipä tästä paljon keskustelua näytä sukeutuvan. Tämmöinen interdiegeettistä kerrontaa käyttävä sanaton pläjäys oli kumminkin uusimmassa Kutissa.

Mutta kuten vlogissani annoin ymmärtää, tuo first person-shooter -näkökulma ei vaan sarjakuvissa kovin pitkään jaksa pelittää.

[Timo Ronkainen]

Elikäs subjektiivinen kamera. Yleensäkin aika vaikea toteuttaa hyvin. Ei tule elokuvistakaan mieleen kuin muutama yksittäinen, jossa koko leffa olis toteutettu siten. Yksittäisiä otoksia voi olla (Hitchcockilla usein).
Oikeastaan tulee vain yksi leffa mieleen, joka käyttää koko ajan subjektiivista kameraa, se on tuo Marlowe dekkarifilkka Lady In The Lake 1940-luvulta. Ei muistaakseni ollut kovinkaan onnistunut.

Muoks: TV:n puolelta tulee mieleen Mitchellin ja Webbin komediasarja, jossa käytettiin vuorotellen näiden kahden päähenkilön subjektiivista näkökulmaa. The Peep Show.
Lady in the Lake

Sarjakuvien puolelta vähän kehnommin tulee mieleen. Se yksi Scarpan juttu, Irokeesikaulanauha, jossa on se lyhyt Mikin lapsuusmuistelo-pätkä.

Timo

[Reima Mäkinen]

Niin, minusta subjektiivinen kamera on vain yksi, tosin selkein tapa nähdä asia. Vlogissahan yritän hieman pohdiskella sitäkin, että miten subjektiivista kerronta on vaikkapa omaa elämää kuvittavassa sarjakuvablogissa. Milloin se mahdollisesti on intradiegeettisestä kertojasta ja milloin näkökulma laajenee. Sarjakuvassa se tuppaa vain väkisin laajenemaan. No, vähän sama juttu just kameran kanssa, mutta piirtäminen on mediana kuitenkin subjektiivisempi, eikö?

[Veli Loponen]

Sarjakuvien puolelta vähän kehnommin tulee mieleen. Se yksi Scarpan juttu, Irokeesikaulanauha, jossa on se lyhyt Mikin lapsuusmuistelo-pätkä.

Myös Byrnellä oli Ihmenelosissa pätkä, missä Liimamies (vai mikä lie nimi olikaan) murtautui Baxter Buildingiin, kun Ihmeneloset olivat poissa. Siinä se toteutus toimi hyvin.
Elokuvista tuli mullekin mieleen toi Marlove-pätkä, missä se ei mun mielestä toimi hyvin. Sitten ainakin Robocopissa sitä käytettiin tehokeinona, kun kuvattiin sen "rakentamista".

[Curtvile]

Onhan noita enemmänkin, ruotsalaisessa Magnumissakin ollut subjekltiivisen kameran fiktiivinen tarina pelitti hyvin.
Tekijän kyvyistähön siinä on kyse, ei taidemuodon rajoitteista.
Ei piirtäminen sen subjektiivisempi ole vaikka kaikkihan viime kädessä rajaantuu tekijän tieto/taitotasoon ja siihen miten kartalla on omasta narsismistaan.

[hdc]

Teoksen mittainen subjektiivinen kamera löytyy ainakin tästä:

Bastien Vivès - Dans mes yeux

Pari muuta Vivèsin sarjista olen lukenut englanniksi ja niistä pitänyt, nyt sitten ranskaksi ja kiva oli tämäkin.
Teos ei ole mitenkään erityisen juonivetoinen, kirjan clue on kerronta, eli tiukka rajautuminen kertojan näkökulmaan, katsotaan sitä mitä kertoja katsoo, joka kirjan puitteissa on pääasiassa eräs tyttö, ja keskusteluista kuullaan vain tytön puheet, ei omia. Ja kuvituskin tarkentuu ja sumenee kertojan mielenkiinnon tai huomiokyvyn mukaan...

[Ares B]

Pikagooglauksella tuli vastaan tällainen ensimmäisen persoonan survivalkauhusarjakuva:Daybreak.

[Timo Ronkainen]

Aah, joskus muinoin jonnekin päin Kvaakia laitoin muistaakseni kuvanäytteenkin subjektiivista kameraa käyttelevästä vanhasta (1940's) sarjakuvasta, jotain kauhutyyppistä, tai ainakin jännitystä se oli. Piirrosjälki Eisner-vaikutteista. Subjektiivinen näkökulma oli vähän kömpelösti toteutettu, kun näkijä-kokijan kuvakulma oli silleen kökösti "päänupin sisältä", eli kuva rajautui näkökenttään, jonka reunoilla olivat öh.. silmäluomet.

Timo

[Reima Mäkinen]

Teoksen mittainen subjektiivinen kamera löytyy ainakin tästä:

Ranskan Amazonilla tuosta on pieni pätkä nähtävissäkin.
Aika harvinaisia nämä silti ovat. Itse en muista lukeneeni yhtään, ehkä en ole vain kiinnittänyt tarpeeksi huomiota. Kiiinostais kovasti lueskella ihan siitäkin syystä, että voisi katsoa, miten hyvin subjektiivisuus niissä toteutuu. Tekstipuolellahan näissä on luontevinta kuvata paljon ajatuksia, mutta koska sarjakuva on toiminnallisempi media, intradiegeettisen kertojan ajatusmaailman avaaminen tuo heti parikin haastetta.

Mielenkiintoisesti kyllä nämä ulkomaiset tekijät ovat ottaneet näkökulman käyttöön juuri silloin kun se todella tukee myös tarinaa (työn akkomielteinen(?) zuumailu, tai zombimaailman voimattomaksi tekevä kauhu...).

[hdc]

Ei tule minullekaan mieleen muita ainakaan albumin mittaisia teoksia.

Mutta jonkin verran taidetaan harrastaa yksittäisiä tai muutaman ruudun sarjoja joissa on jotenkin korostetusti subjektiivinen näkökulma vaikkei välttämättä suoraan sanotakaan että nyt katsellaan asioita henkilön näkövinkkelistä (tuntuisi että mangassa näitä ainakin tehdään). Mutta ne jäävät juuri lyhyiksi pätkiksi muun kerronnan sekaan.

[Timo Ronkainen]

Löysin The Spirit-ketjusta tämän kuvan Bill Drautin tekemästä sarjasta, jossa on tommonen subjektiivinen kamera. Ei tosin näemmä ollutkaan ihan koko sarjassa.
Sieltä selviää myös, että Spiritin jaksossa Tappaja on tätä käytetty samaten. Egmontin suomalaisessa Spirit-kirjassa julkaistu ja siinä tarinan viides sivu (kirjassa 55).



Timo

[Reima Mäkinen]

Ei tule minullekaan mieleen muita ainakaan albumin mittaisia teoksia.

Mutta jonkin verran taidetaan harrastaa yksittäisiä tai muutaman ruudun sarjoja joissa on jotenkin korostetusti subjektiivinen näkökulma vaikkei välttämättä suoraan sanotakaan että nyt katsellaan asioita henkilön näkövinkkelistä (tuntuisi että mangassa näitä ainakin tehdään). Mutta ne jäävät juuri lyhyiksi pätkiksi muun kerronnan sekaan.

Mietin kanssa että mangassa subjektiivinen näkökulma solahtaa ehkä luonnollisemmin kerrontaan ja ehkä näkökulmaa vaihdetaan siellä joskus jopa niin "itsestäänselvästi" että länsimainen lukija (eli minä) jää miettimään että kuinkas tää nyt menikään.

Videolla mainitsen esimerkkinä Lassin ja Leevin. Lassin subjektiivinen maailma on siinä usein huumorin lähde niin että viimeisessä ruudussa palataan ekstradiegeettiseen kerontaan.

[Lurker]

Usein sitä on jotenkin ajatellut, että eurooppalaiset sarjakuvat ovat olleet tekstipainotteisempia kuin amerikkalaiset - mutta kyse taitaakin olla ajan tavasta. Ennen sitä tekstiä oli enemmän ja sarjakuvissa oli enemmän lukemista. Sarjakuva oli lähempänä "lukemistoja", ja jengi oli tottunut lukemaan. Kuvallinen kerronta oli monesti 50-luvulla muuten jo ihan huipussaan.

Twitterissä @ComicsPageBot arpoo sivuja Digital Comic Museumista.

Swift Arrow #1, February - March 1954

[Timo Ronkainen]

No EC:n muuten loistavissa sarjoissahan sitä tekstiä riitti ja paljon.

Timo