Kävin eilen sitten viimein katsomassa Miyazakin uusimman animaation, Howl´s Moving Castlen. Ymmärsin juonesta ja tapahtumista noin 2/3, josta se käsittämätön osuus sisälsi kaikkein tärkeimmät syyt ja motiivit hahmojen toimille. Eli voin perustaa mielipiteeni hieman hataralle pohjalle. Kirjaa, johon elokuva perustui, en ole lukenut, samoin olen jättänyt tietoisesti lukematta kaikki arvostelut sekä kuvaukset juonesta. Halusin nähdä elokuvan neitseellisin silmin. Joka tapauksessa uskon, ettei näkemykseni muuttuisi runsaasti, vaikka olisinkin ymmärtänyt kaiken puhutun japanin.
Yleisvaikutelmana oli, että kokonaisuus oli varsin hahmoton ja sekava. Miyazaki on tyypilliseen tapaansa ottanut paljon visuaalisia ja teemallisia elementtejä aikaisemmista töistään, mutta tällä kertaa hän ei ole juurikaan ole onnistunut tuomaan mitään erityisen uutta nostamaan tätä elokuvaa erilleen muista. On kuin katsoisi laadukasta The Best of Miyazaki -kokoelmaa.
Ongelma on paljolti myös siinä, että kun on tottunut odottamaan vain parasta Miyazakilta, on ikävää saadakin vain soppa, jossa on käytetty paljon mausteita, mutta josta ei erota mitään erityistä makua. Tarina etenee hyppien, parhaan vaiheen ollessa jossain keskellä, kun hahmoille annetaan aikaa. Loppu tulee yllättävän nopeasti, vaisusti ja jotenkin keinotekoisesti.
Edellä lausuttu ei kuitenkaan tarkoita, etteikö HMC olisi nautittavaa katsottavaa. Se on sitä mitä suurimmassa määrin. Animaation on erinomaista kuten aina. 3D ei rasita silmiä vaan sitä on käytetty taiten. Studio Ghibli hallitsee taustamaalausten teon täydellisyyteen asti. Elokuvan parasta antia ovat kuitenkin sen elävät ja luonteikkaat hahmot. Päähenkilöön Sofiaan on saatu paljon luonnetta ja hänen mummoutumisensa on tehty taiten. Miyazakilla on kyky luoda mielenkiintoisia naishahmoja. Miehet sen sijaan ovat usein kaksiulotteisempia. Herkullisimpia tyyppeinä ovat kuitenkin jälleen kerran lukuisat sivuhenkilöt, kuten liekkidemoni Calcifer tai ilkeän ihana Witch of the Waste, puhumattakaan omituisen näköisestä koirasta, jonka pelkkä näkeminen sai minut hekottelemaan pitkään. Elokuvan rikkaus on yksityiskohdissa ja siinä Miyazakille luonteenomaisessa tavassa kuvata henkilöt eivät ole moniulottisina. Ei ole vain mustaa ja valkeaa.
Valitettavasti HMC:ea edeltää kaksi hyvin vahvaa mestariteosta, Mononoke Hime ja Henkien kätkemä. Niihin ja moniin muihin Miyazakin elokuviin verrattuna HMC jättää hieman laimean maun. Toki keskinkertainenkin Miyazaki hakkaa useimmat muiden parhaat animaatiot. Toivoa sopii vain, ettei tämä jää hänen viimeisekseen, sillä kyllä niin komea ura ansaitsisi vielä yhden merkkiteoksen. Huonoin mahdollinen lopetus uralle ei tämä elokuva kuitenkaan ole.
