Teräviä havaintoja Terolta, mutta kyllähän kotimainen mainstream-viihdesarjakuva myy ja ainakin osa kustantajista on onneksi tätä mieltä. Jos ei olisi, ei Teron esimerkkejä olisi voitu edes esittää. Juuri nuo mainitsemasi Viivi ja Wagner sekä B. Virtanen ovat molemmat niin albumeina kuin sanomalehtilevityksessäkin hyvin menestyneitä kotimaisia sanomalehti-strippilinjan sarjakuvia. Onkohan koskaan mitään vastaavaa julkaistu ja myyty maassamme samassa mittakaavassa kuin Viiviä ja Wagneria? Voidaan siis puhua oloissamme poikkeuksellisesta ilmiöstä. Laineen Jukka tai joku muu syvemmälle historiaan pureutunut tietänee, jos näin on joskus aiemminkin tapahtunut?
Mutta moni muu Teron sanoma on kyllä koko lailla totta. Kautta aikain lukuisat "itseään suurempina pitävät" (tällä ei tarkoiteta Teroa, vaan niitä, jotka katkerana ja kateellisina kitisevät toisten menestyksen oikeutuksen perään) ovat jonkin henkisen luomistyön tuloksen nähtyään tokaisseet, että kyllähän minäkin tuollaisen osaisin tehdä. Tai että tottakai tuollainen menestyy, kun on noin yksinkertainen, mutta nerokas konsepti… Siinähän se jippo yleensä onkin. Kuka sen lopulta tekee? Parhaimpia sanontoja tällaiseen onkin mielestäni "älä selitä, vaan tee". Se on pätevä myös silloin, kun on itsellä paljon suunnitelmia ja ideoita, mutta ei saa itse toteutusta käyntiin… Kyllähän hakaneula on mieletön keksintö, mutta samalla myös äärimmäisen yksinkertainen. Mutta joku sen silti ensin keksi julkistaa uudeksi keksinnöksi. Itselläni on henkilökohtainen esimerkkikokemus vastaavasta: Olen usein ajatellut lukuisten "keksimieni" niksien kohdalla, että tästä Pirkka-lehti voisi maksaakin. Sitten en kuitenkaan ole lähettänyt sitä, kun en ole ollut vakuuttunut siitä, onko se todellinen niksi sittenkään. Ja parin kuukauden päästä se sama niksi tai sen perusajatus on Pirkassa. Joku muu siis sai rahat ja kunnian… Usein ajattelemme, ettei tämä tällainen voi menestyä, koska se on liian helppo tai yksinkertainen ollakseen toimiva ja menestyvä. Usein se toimii ja menestyy juuri siksi.
Edellisellä ajoin takaa sitä, että varmasti monet ovat tajunneet miesten olevan sikoja, etenkin naisia kohtaan, mutta joku sen vain keksi ensin kirjaimellisesti ilmentää sarjakuvin. Vieläpä niin, että Viivin partneri todella on sika. Tässä tapauksessa sen keksijä oli kaikkien nykyisin tuntema Juba. Jubahan on itse korostanut sitä, ettei Wagner ole mies vaan nimenomaan sika. Mutta koska miehet ovat yleensä sikoja luonteeltaan ja mieleltään, ihmiset samaistuvat tähän helposti. Korjataan jo sanottua hieman. Juban tavoin varmasti moni muukin keksi tuon sikajutun jo ajat sitten, mutta Juba oli se, joka keksi tehdä sen sarjakuviksi. Ja ansaitusti kerää siitä myös rahat ja kunnian. Itse en ole koskaan suuremmin lämmennyt Viiviä ja Wagneria kohtaan, mutta täytyy kyllä myöntää, että Akateemisessa kirjakaupassa usein ravaavana, en voi olla hieman kateellisena huomaamatta, kuinka siellä jokaisella käynnilläni muutamat pariskunnat hihittelevät Juban monista albumeista jokin versio käsissään. Aina, joka kerta! Ei siis käy kiistäminen, että se todella on sarjakuvana maassamme supersuosittu ja kiistämätön tosiasia on myös se, että se on tuonut sarjakuvien pariin tuhansia ja taas tuhansia sellaisia, jotka eivät ole aiemmin olleet sarjakuvien kanssa juurikaan tekemisissä. Tämä on jo sarjakuvakulttuuriamme ajatellen merkittävää jo itsessään…
Viimeiseen Teron loppupuolen pohdiskeluihin yhdyn yksiselitteisesti. Kuten jo toisessa keskustelussa tällä foorumilla mainitsin, uusin sukupolvemme on pulassa. Lapset ja nuoret voivat huonosti. Lapsille tulisi tuottaa enemmän sarjakuvia. Myös sellaisia, jotka pitävät sisällään nykyajan trendejä, ongelmia, vaatimuksia… nykyajan elämää ja ajankuvia. Ei niin, että se olisi lasten käsityskyvyn ulkopuolella, vaan siten, että lapset tavoittaisivat sanoman omalla tasollaan. Egmontin kilpailulle on siis olemassa haasteellisia funktioita myös muun kuin teknisen toteutuksen kentässä. Monet lasten sarjakuvat tekevät tärkeää asenne- ja valistuskasvatustyötä riviensä ja kuviensa välissä, vaikka ne pintapuolisesti tarkasteltuna olisivat kuinka viihdettä hyvänsä. Tätä materiaalia on kuitenkin verraten vähän ja lisäongelma on se, että osa lapsille Suomessa tarjottavasta sarjakuvasta ei itse asiassa ole lainkaan lapsille tarkoitettua. Toivonkin salaa mielessäni, että Egmontin sarjakuvakilpailu tuottaisi jotain uutta.
Yksi valtaongelmista lienee myös se, että sarjakuvat yleisesti käsitetään Suomessa pääosin lapsille tarkoitetuksi tuotteeksi. Silti monet aiheeseen perehtymättömätkin osaavat asettaa aikuisten sarjakuvat eri paikkaan niin myyntihyllyissä kuin kirjastoissakin. Niin kauan kuin Suomessa ei hyväksytä laajalti jakoa aikuisten, nuorten ja lasten sarjakuva, saati tunnisteta näitä syvemmällä tasolla toisistaan, on termi lastensarjakuvakin vaikea määritellä ja ulkopuoliselle perustella. Mutta siinä olen Teron kanssa ehdottomasti samaa mieltä, että lastensarjakuvaa tarvitaan kipeästi. Suurin osa suomalaisista sarjakuvantekijöistä, ellei lähes kaikki, tekevät sarjakuvia aikuisväestölle. He tekevät sitä useimmiten myös suppealle ja valikoidulle joukolle, vaikka tuskin kukaan pistäisi pahakseen, vaikka työstä tulisikin populaarisempi suuren massan tuttu. Suoraan lapsille tekeviä ja nimenomaan lapsia kohderyhmänään pitäviä sarjakuvapiirtäjiä on Suomessa olemattoman vähän. Nekin harvat, jotka tekevät, tekevät sitä muiden sarjakuvaprojektiensa ohella, yleensä jonkun firman tai muun tahon toimeksiannosta. Suurin osa lasten sarjakuvista tuleekin ulkomailta ja osa näistäkin on, kuten jo aiemmin tuli mainittua, ei lähellekään lasten sarjakuvaa. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, tuoko Egmontin kilpailu mukanaan mitään uutta, joko työnäytteissä tai itse sarjakuviin liittyvissä asenteissa tai ajattelutavoissa. Toivottavasti se tuo mukanaan molempia…
Ja Terolle… Tottakai sinä osallistut! Ei tuo ole mikään peruste, että pelkäät hajottavasi itsesi tyhjän tähden, koska et itsesi mielestä kuitenkaan voita. Miten niin et voita? Anna nyt itsellesi edes mahdollisuus siihen. Pidä mielessä, että työn ei tarvitse olla piirtojäljeltään mikään valokuvauksen määritelmiä kyseenalaistava. Katso vaikka lasten satukirjoja ja niiden kuvituksia. Taitavimmilla ja suosituimmilla kuvittajilla on aika hyvä käsitys siitä, mikä miellyttää useimpien lasten silmää, joka ei todellakaan ole sama kuin valta-aikuisväestön keskuudessa. Ei kannata ottaa paineita valittavasta tyylistä tai kuvitustekniikasta. Mieti kohdeyleisöäsi ja kiinnitä huomiota tarinaan. Helposti tulkittavia kuvia, selkeitä symboleja ja värejä… siitä se lähtee. Jos sellainen piirtäjä, jonka mielestä lastensarjakuvia pitäisi tehdä enemmän ei osallistu, voi olla, ettei raadilla ole paljoakaan päänraapimista jäljellä, kun valinta pitäisi tehdä, vaan kaikki työt lentävät roskiin. Osallistut tai et, tee se tulevien sukupolviemme takia…
