"Sarjakuva kirjoitettiin taiteeksi"

[Reijo Valta]

Aamun Kalevassa

kulttuurisivujen lehtikatsauksessa kerrotaan Ralf Kaurasen Kritiikin Uutisiin (2/05)kirjoituksesta, jossa hän arvioi sarjakuvan nousseen taiteeksi koska kriitikot ovat kirjoittaneet siitä kuten muustakin taiteesta: "sarjakuvakritiikin kielenkäyttö oli samanlaista kuin taidekritiikin perinteinen kielenkäyttö".

Voisi tietysti kysyä millaista muunlaista se olisi voinut olla?



Kalevan kulttuurisivuilla on tänään enempikin sarjakuvista: tulevasta Oulu sarjakuvissa -näyttelystä ja Ville Rannasta.

[Doc Lomapäivä]

Kaurasen artikkelista (Kritiikin Uutiset 2/05): "Keskeinen - mutta tuskin yllättävä - tulos on, että sarjakuvaa käsiteltiin kritiikissä ja sarjakuvajournalistiikassa samalla tavoin kuin niin kutsuttua oikeaa taidetta. Sarjakuvakritiikin kielenkäyttö on samanlaista kuin taidekritiikin perinteinen kielenkäyttö. Kiinnostuksen kohteet olivat samanlaiset. -- Siis tapa, jolla sarjakuvasta kritiikissä puhutaan, on jo sinänsä omiaan muokkaamaan sarjakuvasta taidetta. Sarjakuva kirjoitettiin näin taiteen piiriin."

Kauranen tarkoittaa, että sarjakuvasta tuli taidetta sarjakuvakuvakriitikkojen käyttämän termistön kautta 90-luvun puolivälissä. Oli se kyllä jo aiemmin, vaikka 90-luvun alussa todellakin elettiin murrosta, jolloin sarjakuvakritiikki löysi viikko- ja maakuntalehtiin.

Kannattaa lukea tuo Kaurasen artikkeli, siinä mm. viitataan siihen kun 50-luvun kielteinen kirjoittelu nosti sarjakuvan pintaan, eikä sen jälkeen ollut enää muuta suuntaa kuin julistaa sarjakuva taiteeksi. Mangalle käy samoin.

[VesaK]

Kirjailijaprofessori Arvo Salo kirjoitti jo vuonna 1997 näin:

"Sarjakuva on se kulttuurin ja taiteen muoto, jossa ihmiskunta on kyennyt säilyttämään itselleen vanhimmat luotettavat todistukset. Luolamaalaus. Kalliomaalaus. Paljon vanhempia kuin pyramidit. Ennen kirjapainotaitoa sarjakuva eli jä kehitttyi egyptiläisissä haudoissa ja katolisissa kirkoissa.

Sanomalehti viimein antoi sarjakuvalle siivet, ensin Yhdysvalloissa, sitten Suomessa. Täälläkin kulttuurin etujoukko otti sarjakuvan ennakkoluulottomasti lehtiinsä, elokuviinsa ja videoihinsa. Sarjakuva elää, luo aina uusia muotoja ja valikoi vaihtelevia yleisöjä."

[Reijo Valta]

90-luvun alussa todellakin elettiin murrosta

Joskus olen miettynyt onko Pasi Sankalan tutkielmalla "Pikku murhaaja" (1992) ollut jotakin merkitystä muutokseen ja murrokseen. Siinähän Sankala Millerin Roninin perusteella osoittaa -- tosin lääkärin kovin kapulaisella kielellä -- että väkivaltaiset sarjakuvat (ts. taide yleensä)väkivalta palvelee nuoruusikäiselle pojalle erittäin tärkeää kehitystehtävää. Tällaisia asioita on parempi käsitellä mielen tasolla kuin käytännössä.

Ainakaan en muista, että tuon ilmestymisen jälkeen olisi kauheasti mässäilty sarjakuvien väkivaltaisuudella. Nyt olisi mitä ilmeisimmin tarve tutkimukselle, jossa pohdittaisi seksuaalisuutta ja sen esittämistä sarjakuvissa. Siinä voisi hyvinkin olla sellaisia aineksia, jotka palvelevat nuoruusikäisten tyttöjen ja poikien kehitystehtäviä.


Pitää lukeakin Kritiikin Uutisten artikkeli kokonaan ennen kuin siitä enempi sanoo.

t. Reijo

[Reima Mäkinen]

Manga on sarjakuvaa ja Japanissa sillä on käsittääkseni saman lainen asema kuin muullakin kulttuurilla. (En tiedä erottelevatko japanilaiset ylä ja alakulttuuria yhtä hanakasti kuin länkkärit?) Suomessa voisi nyt ensi hätään julistaa mangan sarjakuvaksi 

Onkos se sitten hyvä vai paha, että että sarjakuva on julistettu tai kirjoitettu taiteeksi? Ainakin se tarkoittaa sitä, että se on jo osin paalutettu kakaroiden ulottumattomiin (taloudellisesti ja sisällöltään). Tarkittaako se myös sitä että sarjakuvaan pitää vihkiytyä ja sitä pitää erikoisesti harrastaa, jotta siitä voisi saada taidenautintoa ? Ainakin 90% taiteestakin on roskaa. :-|

80-ja -90 lukujen taite oli käsittääkseni vedenjakaja myös sarjakuvataiteilijoiden saamissa apurahoissa. Luolamaalausten ja Egyptiläisen hautojen kirjoitusten ja kirkkomaalausten niputtamiseen sarjakuvaksi suhtaudun penseästi.

[roju]

Luolamaalausten ja Egyptiläisen hautojen kirjoitusten ja kirkkomaalausten niputtamiseen sarjakuvaksi suhtaudun penseästi.

Ai miksi?

[Reima Mäkinen]

Kai Mikkosta lainatakseni: "Kuva ja sana esiintyvät vain harvoin ilman toisiaan." Mielestäni tuosta seuraa se, että sarjakuvista puhuttaessa on mielekästä puhua enimmäkseen vain teoksista, jotka täyttävät sarjakuvan määritelmän. (Tätä määrittelemistä yritettiin kovasti jo toisaalla.)

Ja vielä toinen Mikkonen: "Kirjoituksen syntyä ei voi erottaa kuvasta." Tarkoittaa siis kuvien mukana oloa siinä evoluutiossa joka johti eri kirjoitusjärjestelmien syntymiseen. Jatkoa omin sanoin. Vaikka siis jossakin on kuvia ja tekstiä, se ei automaatisesti tarkoita, että kyseessä on sarjakuva. Tai sen esi-isä (miä tuo sitten ikinä tarkoittaakaan?).

[JV]

Kai Mikkosta lainatakseni: "Kuva ja sana esiintyvät vain harvoin ilman toisiaan."

Ei taida paljon tuon syvällisempiä loppupäätelmiä Mikkoselta löytyä...?

Mielestäni tuosta seuraa se, että sarjakuvista puhuttaessa on mielekästä puhua enimmäkseen vain teoksista, jotka täyttävät sarjakuvan määritelmän. (Tätä määrittelemistä yritettiin kovasti jo toisaalla.)

Ja vielä toinen Mikkonen: "Kirjoituksen syntyä ei voi erottaa kuvasta." Tarkoittaa siis kuvien mukana oloa siinä evoluutiossa joka johti eri kirjoitusjärjestelmien syntymiseen. Jatkoa omin sanoin. Vaikka siis jossakin on kuvia ja tekstiä, se ei automaatisesti tarkoita, että kyseessä on sarjakuva. Tai sen esi-isä (miä tuo sitten ikinä tarkoittaakaan?).

Eihän tuossa ideassa luolamaalausten, egyptin kuvien tai katolisen kirkon kuvien kohdalla ole kyse siitä että sanan ja kuvan yhdessäolo niistä tekisi sarjakuvaa, vaan ihan selvästi ja yksiselitteisesti se, että lineaarisesti etenevillä kuvilla kerrotaan tarina, tai pikemminkin tapahtuma. Ei siinä ole minusta mitään epäselvää - paljonhan noita on ortodoksikirkonkin traditiosta, ja maallisemmasta kuvamateriaalista esimerkkejä, ja muinaisemmista kulttuureista ainakin asteekeilla myös- ja onhan niitä Sarjakuva -näkymätön taide -kirjassakin vatvottu.

Se, että meidän nykykulttuurissa on kehittynyt omanlaisensa sarjakuva, ei se tarkoita, että muiden kultuurien hieman erilaiset sarjalliset kuvat olisivat sen vähempää sarjakuvaa, ihan niinkuin eri kulttuurien musiikkiperinteet ovat kaikki yhtälailla musiikkia.

[roju]

Samoilla linjoilla Veltin kanssa. Kysymys lienee fokusoinnista (tai oikeastihan kyseessä on koulukuntaero: semiootikot ei näe metsää puilta ). Minusta Reiman edustama näkemys on liian poissulkeva. Sillä ei pitäisi määritellä sitä mitä sarjakuva on, kun oikeasti on kyse vain siitä, miten rajata laaja tarkastelun kohde niin että sen tarkastelu valitulla metodilla on mielekästä.

Minua kiinnostaa tämän liikkumattomien kuvien kerrontamuotomme olemus yleisemmin. Nimenomaan sen eri aikojen vaihtelevuus: eri tilaajat, eri asema ja tarkoitus omassa yhteisössään, eri "käyttöliittymät". Mutta samasta kerrontamuodosta siinä on ollut kyse kautta historian. Nykyään sitä sanotaan sarjakuvaksi. 

Helmet:in kautta voi tilata kaupunginkirjaston kellarista alan perusteoksen Blanchard: La bande dessinée, Histoire des histoires en images de la préhistoire à nos jours. Ei ole sattumaa että alan relevantein tutkimus on julkaistu sen maan kielellä, jossa sarjakuvaan taide/ilmaisumuotona suhtaudutaan vakavimmin. 

[Doc Lomapäivä]

Olen kaikkien kanssa samaa mieltä yhtälailla kuin että olen kaikkien kanssa eri mieltä.

Eihän tuossa ideassa luolamaalausten, egyptin kuvien tai katolisen kirkon kuvien kohdalla ole kyse siitä että sanan ja kuvan yhdessäolo niistä tekisi sarjakuvaa, vaan ihan selvästi ja yksiselitteisesti se, että lineaarisesti etenevillä kuvilla kerrotaan tarina, tai pikemminkin tapahtuma. Ei siinä ole minusta mitään epäselvää

Tämä määritelmä ei erota sarjakuvaa ja kuvasarjaa.

Minua kiinnostaa tämän liikkumattomien kuvien kerrontamuotomme olemus yleisemmin. Nimenomaan sen eri aikojen vaihtelevuus: eri tilaajat, eri asema ja tarkoitus omassa yhteisössään, eri "käyttöliittymät". Mutta samasta kerrontamuodosta siinä on ollut kyse kautta historian. Nykyään sitä sanotaan sarjakuvaksi.

Luolamaalauksia ja hieroglyfejä ei ole tehty sarjakuvaksi, ja vaikka ne nykymäärityksen mukaan sitä ovatkin, ei se mielestäni silti tee niistä sarjakuvaa.

Sillä ei pitäisi määritellä sitä mitä sarjakuva on, kun oikeasti on kyse vain siitä, miten rajata laaja tarkastelun kohde niin että sen tarkastelu valitulla metodilla on mielekästä.

Tästä täysin samaa mieltä, vaikka se onkin ehkä ristiriidassa aiemmin sanomani kanssa. Mutta kysymys siitä mikä on sarjakuvaa, on yhtä typerä kuin se mikä on taidetta. Paremminkin voisi keskustella siitä mikä on hyvää sarjakuvaa ja mikä on hyvää taidetta.

[Reima Mäkinen]

Veltti: "Ei taida paljon tuon syvällisempiä loppupäätelmiä Mikkoselta löytyä...?"
Löytyy noin 400 sivua. Enkä lähde niitä tässä referoimaan. Tarkoitus oli puhua koko homman lähtökohdasta ja mielekkyydestä ylipäätään. Halusin sanoa, että kyse ei ole mitenkään niin uniikista ilmiöstä että kaikki tämän tyyppinen "multimedia" kannattaisi yrittää sisällyttä sarjakkuva -nimikkeen alle. En todellakaan ymmärrä mitä hyötyä siitä olisi? Se voi jotenkin oudosti kohottaa sarjakuvanörttien itsetuntoa, tms. Tekstiä ja kuvaa voidaan yhdistellään toisiinsa hyvin monella tavalla, jopa kertomuksiksi. Vain pieni osa näistä on sarjakuvaa. Esisarjakuvien hehkuttelussa en siis näe tutkimuksen kannalta paljoa järkeä, mutta kaikenlaisen visuaalisen kerronnan evoluutiota on toki mukava tutkia ja pähkäillä.
 
Mitä semiotiikkoihin tulee, heidän näkökulmansa sarjakuvaan on todellakin sangen tiukkaan rajattu, eikä sen vuoksi yksinään kovin käyttökelpolinen. Mutta kuvittelisi, että joskus 1960-luvulla se oli ihan perusteltu kainalosauva asiaan tutustumiselle ja sarjakuvatutkimuksen käynnistelyvaiheessa.

Minuakin kiinnostaa sarjakuvan olemus, mutta mielestäni kyseisen ilmaisumuodon rajaaminen alkuaikoina esimerkiksi massakulttuuriksi ja myöhemmin sen 1800-luvun lopulla luodun tradition päälle rakentuviksi teoksiksi alkaa tuntua yhä mielekkäämmältä. (Koska sarjakuvaa, kuten tunnettua ei voi rajata enää käytetyn median perusteella.)
Eri aikojen sarjakuvien ja niiden edeltäjien ymmärtämisen suhteessa "julkaisuhetken" arkeen ja realismiin olen myös kokenut melko hankalaksi. Mulla raja kulkee jossain -70 luvussa. Jo 1960-luvulla näyttää olleen kaikki niin erilaista, että perehtyminen siihen on hankalaa. Tämän koen siis henk. koht. rajoittuneisuudekseni.
Yhteistä kirkkomaalauksille ja Egyptin kulttuurille on myös se, että niiden kuvaamiseen löytyy parempiakin (kuvaavampia) käsitteitä kuin sarjakuva. Eikä kyse ole vain siitä että asioita on eri aikoina kutsuttu eri nimillä.

Roju: "Sillä ei pitäisi määritellä sitä mitä sarjakuva on"
Kyllä tähänkin asiaan pitää minusta ottaa joku kanta. Muuten keskusteleminen sarjakuvan olemukseen liittyvista asioista (ja vertaileminen) käy vaikeaksi.

Roju:", kun oikeasti on kyse vain siitä, miten rajata laaja tarkastelun kohde niin että sen tarkastelu valitulla metodilla on mielekästä."

Osittain mielestäni tähänkin tarvitaan pohjaksi sarjakuvan käsitteen määrittelyä. Siis siihen tarkastelujen kohteiden valitsemiseen. Ainakin minua kiinnostaa sarjakuvassa sille ominaisimmat piirteet: kerronnan eteneminen ruudusta toiseen ja sarjakuvakerronnan kieli, efektit eli kerrontatekniikka.
Jos taas rajaa metodinsa ja mielenkiintonsa vaikkapa piirrostyylin tutkimukseen tai siihen mille materiaaleille (medioille) kuvakertomuksia on toteutettu, niin se on eri asia.

[roju]

Lainaus käyttäjältä: Veltti - Tänään kello 00:16:50
Eihän tuossa ideassa luolamaalausten, egyptin kuvien tai katolisen kirkon kuvien kohdalla ole kyse siitä että sanan ja kuvan yhdessäolo niistä tekisi sarjakuvaa, vaan ihan selvästi ja yksiselitteisesti se, että lineaarisesti etenevillä kuvilla kerrotaan tarina, tai pikemminkin tapahtuma. Ei siinä ole minusta mitään epäselvää.

Tämä määritelmä ei erota sarjakuvaa ja kuvasarjaa.

Niin, ero on liukuva riippuen ajasta ja paikasta jolloin kyseisiä kuvakertomuksia on tehty. En usko tiukkoihin raja-aitoihin sarjakuvan ja kuvakerronnan reuna-alueilla. Ne häilyviä ne rajat. Minua ei kiinnostakaan se ero vaan ne yhtäläisyydet. Minusta on ilmeistä että kyseessä on sama asia, väline ja toteutustapa vain vaihtuu, mutta siihen tuijottaminen olisi saivartelua ja olennaisen unohtamista.

Luolamaalauksia ja hieroglyfejä ei ole tehty sarjakuvaksi, ja vaikka ne nykymäärityksen mukaan sitä ovatkin, ei se mielestäni silti tee niistä sarjakuvaa.

Pitäisikö sitten keksiä uusi nimi sille kuvakerronnan muodolle mikä näitä yhdistää? Minusta uuden nimen keksiminen on tarpeetonta... Tai ehkä mua sitten kiinnostaa eri tekniikoilla toteutettujen kuvakertomisen sarja(kuva)maiset aspektit kautta aikojen ja kulttuurien... omigod...

Reima: mikä sitten tekee sähköisestä sarjakuvasta sarjakuvaa ja alttarimaalauksesta, arkkiveisusta tai Buschista ei? Nykyaika? Jälkimmäisissä kuva ja teksti yhdistyy ja viimeiset kaksi on jopa painettuja ja massalevitettyjä aikansa mittapuulla. Ja kyllä alttaritauluillakin oli valtava yleisö aikanaan.

Sitäpaitsi Will Eisnerillä ei ole ruutuja mutta arkkiveisussa on, jos aletaan hiuksia halkomaan.

Sarjakuvan lopullinen määritteleminen on mahdotonta: asiat muuttavat muotoaan aikojen saatossa, ja sanojen sisällöt sitä mukaa. Mutta se ei tietysti tee määrittelemisen yrittämistä yhä uudelleen ja uudelleen epämielekkääksi.

Minusta viittaus "En todellakaan ymmärrä mitä hyötyä siitä olisi? Se voi jotenkin oudosti kohottaa sarjakuvanörttien itsetuntoa, tms." osoittaa paremminkin ghettoutumista ja pöyristyttävää uteliaisuuden, yleissivistyksen /kiinnostuksen puutetta suhteessa muuhun kulttuurin. Hämmästyttävää puhetta visuaalista alaa sekä taide- että viestintäpuolelta opiskelleelta ihmiseltä. Sarjakuva ei ole maailmasta irrallinen saareke, vaikka sarjakuvanörtit sitä olisivatkin haluaisivatkin. Mitä "hehkuttamista" se on jos toteaa että tämmöistä kuvakerrontaa on ollut maailman sivu, ja nykyään se ilmenee mm. musteena paperilla?

Jokaiset omat painopiste- ja mielenkiinnon alueet on asia erikseen. Mutta pitäisi tiedostaa se että itsellä on näkökulma, eikä puhua neutraalin totuuden äänellä.

Eli edelleen, ilmeisesti tässä toiset puhuvat aidasta ja toiset aidanseipäistä.

[keijoahlqvist]

Ihastuttavaa lukea Rojun laskettelua. Sitä paitsi hän on oikeassa.

Suomen termi sarjakuva mieltyy selvästi eri asiaksi kuin kuvasarja. Sarja kuvia jota kertovat erotuksena sarjasta kuvia joita yhdistää jokin muu. Luolamaalaus tehtiin sarjakuvaksi.

[Reima Mäkinen]

Minusta viittaus "En todellakaan ymmärrä mitä hyötyä siitä olisi? Se voi jotenkin oudosti kohottaa sarjakuvanörttien itsetuntoa, tms." osoittaa paremminkin ghettoutumista ja pöyristyttävää uteliaisuuden, yleissivistyksen /kiinnostuksen puutetta suhteessa muuhun kulttuurin. Hämmästyttävää puhetta visuaalista alaa sekä taide- että viestintäpuolelta opiskelleelta ihmiseltä. Sarjakuva ei ole maailmasta irrallinen saareke, vaikka sarjakuvanörtit sitä olisivatkin haluaisivatkin. Mitä "hehkuttamista" se on jos toteaa että tämmöistä kuvakerrontaa on ollut maailman sivu, ja nykyään se ilmenee mm. musteena paperilla?

Jokaiset omat painopiste- ja mielenkiinnon alueet on asia erikseen. Mutta pitäisi tiedostaa se että itsellä on näkökulma, eikä puhua neutraalin totuuden äänellä.

Tietenkään sarjakuva ei ole irrallinen saareke, mutta se ei myöskään ole mielestäni niin suuren elämöinnin arvoinen juttu kuin mitä vaikkapa Arvo Salo tuossa ketjun alkuun sijoitetussa lainauksessa esitti. Kiistämättä mitenkään Arvo Salon pätevyyttä sarjakuvatuntemuksen ja -tutkimuksen saralla... Rohkenen siis olla hieman eri mieltä. Olen vain semmoinen, että kun samassa lauseessa mainitaan ihmiskunta, sarjakuva,  luolamaalaus ja pyramidit, poistan varmistimen mauseristani.

Olen myös nimen omaan pyrkinyt teksteissäni korostamaan että nämä ovat henk. koht. rajauksiani ja mielipiteitäni. En myöskään odottanut henkilökohtaisuuksiin menemistä kertomalla (kysyttäessä) perusteluja vaatimattomiin mielipiteisiini. Olin lisännyt tekstiin niitä turhia "minun mielestäni ja mulle" -sanoja, jotta olisi selvää että jupisen omiani. Ilmeisesti se, että perustelen mielipiteeni saa tekstin vaikuttamaan "neutraali totuuden ääneltä". Olen pahoillani että en kirjoita normaaleja nettiheittoja, joita ajatteleva ihminen ei vahingossakaan sekoita "totuuteen".

Menemättä sen syvemmälle aiheeseen, ja vastaamatta kysymyksiin rohkenen vielä pyytää joitakin perusteluja sille, että mitä iloa tai hyötyä esim.  luolamaalauksen rinnastaminen sarjakuvaan tuo? Siis muuta kuin jo mainitsemani itsetunnon kohotuksen (tyyliin "tässä ollaan valtavan historiallisen kerrontataiteen äärellä"). Eihän niitä luolamaalauksia osata edes lukea!
Entä mihin tarvitsemme vaikkapa kuvakirja tai kuvakertomus -käsitteitä, jos kaikki on sitä samaa (sarjakuvan erilaisia ilmentymismuotoja)? Vai onko nyt niin, että sarjakuva on jonkinlainen yleistermi jota voidaan sitten tarkentaa tyyliin: luolamaalaussarjakuvat, muinaisegyptiläiset sarjakuvat, jne? 

Tekstin ja kuvan suhdetta kuvailevia sanoja on jo keksitty ihan riittämiin, minulla ei ole tällä hetkellä tarvetta keksiä niitä lisää. Pikemminkin haluaisin tuntea jo esitellyt käsitteet paremmin. Sarjakuva, kuvasarja, kuvareportaasi, jne. ovat näitä sanoja helpommasta päästä. Mikkonen käyttää sarjakuvasta esimerkiksi myös määritettä ikonoteksti. Luokitteluja ja käsitteitä on siis erilaisia, enkä pidä tarpeellisena niiden listaamisen yrittämistä tässä. Itse satun tällä hetkellä kannattamaan tiukempia rajoja, mutta suon kyllä halukkaille ilon sekoittaa asiat keskenään. En edes koe, että näissä määrittelyasioissa voisi olla selkeästi oikeassa tai väärässä. Taiteen tutkimus on niin abstraktia toimintaa, että se elää ja kehittyy jatkuvasti.

Roju: "ehkä mua sitten kiinnostaa eri tekniikoilla toteutettujen kuvakertomisen sarja(kuva)maiset aspektit kautta aikojen ja kulttuurien"

Niin minuakin. Olen viime aikoina miettinyt keskiaikaisten kirkkojen maalauksia ja koko uskonnollisten toimitusten spektaakkeliluonnetta. Jumalanpalveluksiin osallistumisen on täytynyt olla aika mielettömän siisti juttu! Kuvitelkaa nyt: vaikuttavaa puhetta, soittoa (bonuksena ultramatalia ääniä!), osallistumista eli laulua ja kaupan päälle vielä subtraktisin ja additiivisin värein esitettyjä sarjakuvia seinillä ja ikkunoisssa. (Tämä keskiaikaisyhteys näkyy muten myös avatarissani). Edelleen olen miettinyt no-teatterin ilmaisullisia yhteyksiä sarjakuvaan. Ihan vielä en kuitenkaan ole valmis väittämään, että No olisi ilmaisullisesti lähempänä sarjakuvaa kuin moni muu taidemuoto.

[keijoahlqvist]

(tyyliin "tässä ollaan valtavan historiallisen kerrontataiteen äärellä")
Niin ollaan.

Kuvakerronta on sitä että ihminen tuottaa 'kuvan' joka muistuttaa tarkoitettaan. Ei taluteta kaveria lehmän ääreen, osoiteta utaretta ja näytetä suorittamalla, että tästä vetämällä saat maitoa. Piirretään riittävästi lehmää muistuttava möhkäle, sille utareet, jakkaralle lypsäjä ja purkkiin maito.

Luolamaalauksessa ei tarvinnut esitellä itse biisonia, luolakaveri tunnisti elikon kuvasta. Tämä on historiallinen, valtava viestinnällinen uudistus.

Eikä luolamaalausta noin vain osaa lukea luolamieskään, eikä eri sarjakuvatyylejä edes sarjakuvaope perehtymättä. Jopa äidinkieli on opittua, ei kaadettua.