Onnistunut sarjakuva

[Veli Loponen]

VAROITUS! Suurimittaisia yleistyksiä luvassa. VAROITUS!


Viikonloppuna pohdin valtavirran ja ns. taiteen eroa. Tässä tapauksessa tietenkin sarjakuvan osalta. Kaiken sarjakuvanhan voi yleistäen sanoa kuuluvan taiteen piiriin. Mutta sarjakuva itsessään jakautuu kahtia.
Toisaalta on valtavirta, joka vain harvoin sisältää mitään todellista taidetta. Toisaalta taas taide, joka harvoin sisältää mitään kaupallisesti menestyvää.

Mutta miksi jaottelu? Eikö loogisesti ajateltuna hyvä ja onnistunut sarjakuva (niin taiteellisesti kuin muutenkin) ole se, joka kerää suurimman yleisön ja tuottaa eniten rahaa? Ja vastaavasti eikö taidesarjakuva (tässä tapauksessa sisällytän siihen kaiken sen, mikä ei ole valtavirtaa, jokin toinen sana siis voisi olla paikallaan; anti-valtavirta?) ole vain pienen marginaaliryhmän kohteena? Useimmiten tämä marginaaliryhmä koostuu alan (tässä siis sarjakuvan) hc -harrastajista ja -tekijöistä, sisäpiiristä.

Mutta tarvitaanko tällainen jaottelu? Ja onko yhteys mahdollista? Ja onko yhteys jo olemassa?
Olisiko niin, että sarjakuvan kehitys tapahtuu taidesarjakuvan puolella, jossa kokeillaan uusia tyyleja ja tapoja tehdä sarjakuvaa ja valtavirran puolella otetaan hyviksi ja toimiviksi katsotut tavat käyttöön ja kerätään hedelmä?

Kokeellinen/taiteellinen sarjakuva ei ehkä koskaan voi täysin päästä valtavirtaan, mutta sillä kuitenkin on oma tärkeä tehtävänsä viedä sarjakuvaa eteenpäin ilmaisu- ja taidemuotona. Sillä on siihen mahdollisuudet, kun kaupallisuus yms. ei sitä rajoita. Vastaavasti valtavirta harvoin avaa uusia uria sarjakuvalle, mutta se tuo sarjakuvan piiriin uusia harrastajia.
Loppujen lopuksi toisinaan esiin pilkahteleva valtavirta vs. taide -kamppailu tulisi kääntää voimavaraksi ja yhteistyöksi.
Helposti lähestyttävää aivopurkkaa tarvitaan yhtä lailla kuin vaikeammin avautuvaa vyyhteä.

[Wilpuri]

Eikö loogisesti ajateltuna hyvä ja onnistunut sarjakuva (niin taiteellisesti kuin muutenkin) ole se, joka kerää suurimman yleisön ja tuottaa eniten rahaa? Ja vastaavasti eikö taidesarjakuva (tässä tapauksessa sisällytän siihen kaiken sen, mikä ei ole valtavirtaa, jokin toinen sana siis voisi olla paikallaan; anti-valtavirta?) ole vain pienen marginaaliryhmän kohteena? Useimmiten tämä marginaaliryhmä koostuu alan (tässä siis sarjakuvan) hc -harrastajista ja -tekijöistä, sisäpiiristä.

Mutta tarvitaanko tällainen jaottelu? Ja onko yhteys mahdollista? Ja onko yhteys jo olemassa?
Olisiko niin, että sarjakuvan kehitys tapahtuu taidesarjakuvan puolella, jossa kokeillaan uusia tyyleja ja tapoja tehdä sarjakuvaa ja valtavirran puolella otetaan hyviksi ja toimiviksi katsotut tavat käyttöön ja kerätään hedelmä?

VAROITUS! YLEISTYKSET JATKUVAT! VAROITUS! HEIKKOLUONTOISET VOIVAT LOUKKAANTUA JA RYHTYÄ RUIKUTTAMAAN!  

Logiikalla ei ole mitään tekemistä taidekeskustelua käydessä. Elitistit ovat sitä mieltä, että vain ei-niin-suosittu sarjakuva voi sisältää taiteellisia arvoja, perus kuluttajat voivat löytää taidetta Aku Ankasta ja siinä välissä tasapainottelevat ovat taas oma lukunsa. Itse kuulun ehkä jälkimmäiseen ryhmään.

Minusta Alan Mooren Watchmen on hyvä esimerkki siitä, että valtavirta ja ns. marginaalisarjakuva voivat lyödä kättä sopuisasti. Siinä on "normaaleista" sarjakuvista tuttua piirrosjälkeä ja supersankariaihe, mutta käsittelytapa on todella erilainen ja tarinan kuljetus persoonallista. Toinen mielestäni hyvä esimerkki on David Mackin Wake Up! Daredevil tarina, jossa Ben Urich on pääosassa. Perusvakavaa marveldraamaa, mutta tälläkertaa "taide" tuleekin huikeasta kuvituksesta, joka yhdistelee hienosti erilaisia tyylejä.

Herää myöskin kysymys, että voiko taidesarjakuva olla toimintasarjakuva. Tapani Maskula antaa kaikille toimintaa sisältäville elokuville yhden tai kaksi tähteä. Maskula-ajattelulla varmaankin myös toiminnalliset sarjakuvat ovat pelkää hevonkakkaa, ja Åsan ym. teokset taidetta. Tämä jaottelu virtsaa nilkoille monesta kohtaa, koska erilaiset aiheet ovat rikkaus. Jos kaikki tekisivät omaelämäkertaahdistustraumasarjakuvaa, niin maailma olisi ihan pirusti tylsempi paikka. Sama pätee myös siihen, että kaikki tekisivät X-meniä. Taide ei siis minusta riipu sarjakuvan lajityypistä tai aiheesta, vaan toteutuksen laadusta tarinassa ja kuvituksessa.

[Otto Sinisalo]

VAROITUS! Suurimittaisia yleistyksiä luvassa. VAROITUS!

Lähestyn varoen, siis, mutta tartun hurjimpaan väitteeseesi:

Eikö loogisesti ajateltuna hyvä ja onnistunut sarjakuva (niin taiteellisesti kuin muutenkin) ole se, joka kerää suurimman yleisön ja tuottaa eniten rahaa?

Ei. Onnistunut sarjakuva voi olla kaupallisesti menestyksekäs, mutta sen ei luonnollisesti tarvitse olla. Haastava ja ehkä sarjakuvailmaisua kehittäväkin teos voi olla, ja usein onkin, taloudellinen mahalasku. Tämä siksi, että suuri yleisö ostaa mieluiten tutuksi ja hyväksi kokemaansa materiaalia. Korkealentoinen sarjakuva ei myy, mutta se on tarpeellista.

Mutta! Kuten mainitsitkin, taidesarjakuva kehittää ilmaisumuotoa yleensä ja sen vaikutteet lopulta muokkaavat mainstreamia. Mainstream pitää puolestaan sarjakuvan yleensä hengissä.

Yleistät viisaasti!

[Otto Sinisalo]

Logiikalla ei ole mitään tekemistä taidekeskustelua käydessä. Elitistit ovat sitä mieltä, että vain ei-niin-suosittu sarjakuva voi sisältää taiteellisia arvoja, perus kuluttajat voivat löytää taidetta Aku Ankasta ja siinä välissä tasapainottelevat ovat taas oma lukunsa. Itse kuulun ehkä jälkimmäiseen ryhmään.

"Epäloogista."

Tuo puolestaan ei ole viisas yleistys. Suuri, jopa suurin osa "elitistisestä" sarjakuvan tulkinnasta ja analysoinnista keskittyy populaarisarjakuvaan. Taiteellisia arvoja löydetään Eisnerin, Barksin, Kirbyn ja Schulzin sarjakuvista. Kaikkien juuret popissa.

Mitä tulee toimintasarjakuviin, Talbotin Luther Arkwright on taidesarjakuvaklassikko, jonka vaikutus länsimaiseen sarjakuvailmaisuun näkyy edelleen. Ja myös toimintasarjakuva.

[Veli Loponen]

Ei. Onnistunut sarjakuva voi olla kaupallisesti menestyksekäs, mutta sen ei luonnollisesti tarvitse olla.

Ja tässä tullaan kysymykseen, että miten me voisimme yhteisesti luokitella sarjakuvaa (tai taidetta yleensä)? Taitaa olla täysi mahdottomuus ja riippuu suuresti näkökulmasta.
Kustantajalle onnistunut julkaisu on tietenkin se, mikä myy.
Tekijälle onnistunut teos on se, jossa on onnistuttu tuomaan esille mahdollisimman selvästi taiteellinen huippu.
Lukijalle taas se on vaikeammin määriteltävä ja riippuu siitä, mitä lukija sarjakuvalta hakee. Taide-elämystä hakevalle uusin Hämähäkkimies tai Aku Ankka tuskin olisivat onnistuneita tuotteita, sen sijaan viihdettä etsivälle mitä osuvimpia.

[Otto Sinisalo]

Kustantajalle / Tekijälle / Lukijalle

Tuo jako on mielekäs, vaikkakin täsmentäisin että sarjakuvan, tai teoksen yleensä, laatua voi kommentoida jossain määrin myös objektiivisesti. Eli teoksen arvottaminen ei ole täysin lukijan subjektiivinen teko. Muutenhan esimerkiksi kriitikot olisivat tarpeettomia.

Joku kyyninen nilkki saattaisi saattaisi sanoa, että niin ne ovatkin, mutta sitten minä suuttuisin.

[Veli Loponen]

Tästä aukeaa taas uusi näkymä. Kriitikot. Kriitikothan eivät ole myöskään ihmistä kummempia eivätkä täysin objektiivisia.
Joitain asioita tietenkin voi tarkastella objektiivisesti (painolaatu, tarinan tekniikka, piirustuksen tekniikka, ulkoasu yms.) mutta viime kädessä kokonaisuuden arviointi perustuu omaan makuun.
Kriitikon valta ei siis ole siinä, että he olisivat niin erinomaisia ihmisiä, että todella osaisivat arvottaa kaiken tasapuolisesti (tavallaan tämän sanot, Otto, omalla sivullasikin). Käytännössä kriitikon valta perustuu siihen, että lukija oppii tuntemaan kriitikon maun ja tekemään siitä oman johtopäätöksensä arvostellun tuotteen suhteen.
Itse esim. usein saatan päätellä, että joku elokuva/sarjakuva on minua kiinnostava, koska joku lehti/arvostelija on teilannut/kehunut sitä. Se, jos olen eri mieltä kriitikon kanssa jostakin arvostelusta ei tietenkään tarkoita, että kriitikko olisi huono tai minä väärässä. Meillä on vain eri maku.
Tietenkin on niitäkin lukijoita, jotka lukevat arvostelun ja pitävät lukemaansa hyvänä tai huonona sen perusteella riippumatta lähes täysin, mitä mieltä itse oli.

[Wilpuri]

Tuo puolestaan ei ole viisas yleistys. Suuri, jopa suurin osa "elitistisestä" sarjakuvan tulkinnasta ja analysoinnista keskittyy populaarisarjakuvaan. Taiteellisia arvoja löydetään Eisnerin, Barksin, Kirbyn ja Schulzin sarjakuvista. Kaikkien juuret popissa.

Hmm... ehkä Elitismi on väärä sana. Miksikä kutsutaan sitä ihmisryhmää, joka pitää kaikkea muuta sontana, paitsi sitä, mikä on on tuntematonta tai vähemmän suosittua... sellaistakin väkeä löytyy. Tiedän ihmisiä, jotka ovat lopettaneet jonkun bändin musiikin kuuntelun siksi, että bändistä on tullut suosittu ja siitä ovat innostuneet myös "erilaiset" (eli ehkä jopa ns. tavalliset) ihmiset. Aina bändi ei ole edes tehnyt yhtään erilaista/kevyempää/helpommin lähestyttävää, kuin ennenkään. Jos elitismi on siihen väärä sana, niin mitäpoppoota he sitten ovat? Sivistyssanamestarit auttakoot.

[[kivi]]

Tiedän ihmisiä, jotka ovat lopettaneet jonkun bändin musiikin kuuntelun siksi, että bändistä on tullut suosittu ja siitä ovat innostuneet myös "erilaiset" (eli ehkä jopa ns. tavalliset) ihmiset. Aina bändi ei ole edes tehnyt yhtään erilaista/kevyempää/helpommin lähestyttävää, kuin ennenkään. Jos elitismi on siihen väärä sana, niin mitäpoppoota he sitten ovat? Sivistyssanamestarit auttakoot.

Bändiä, sarjakuvaa tai kirjailijaa diggaamalla on mahdollisuus tunnustautua tietyn ryhmän jäseneksi. Yleensä varmaan tahdotaan, että ryhmä on mahdollisimman vaikeapääsyinen ja 'cool' - ei Helvetin Enkeleillä suotta ole sitä 1%-merkkiä selässä.

Siinä vaiheessa kun havaitsee oman ryhmän laajentuneen käsittämään sellaisia henkilöitä, joiden kanssa ei _missään_nimessä_ tahtoisi olla tekemisissä, on luonnollinen reaktio lakata julistamasta diggauskohteen hyvyyttä, tai täsmentää tyyliin: "Metallica ennen 'And Justice...' -levyä oli parempi, siitä eteenpäin se on pa**aa " tai "ainoa hyvä CMX -tuotanto tuli Bad Vugumilta" tai "Barksin ankat olivat parempia silloin, kun emme vielä tienneet piirtäjän nimeä"...

Luonnollisesti tää tapahtuu sitä ilmeisemmin, mitä pienempi yhteinen nimittäjä fanien välillä on. Ihailijapeiton pitää olla kyllin laaja, että totaalinen vieraantuminen muista faneista pääsee tapahtumaan. Jos diggailun kohde on tarpeeksi suppea tai esoteerinen (niinestä punotut teesihdit, Zezeljin sarjakuvat, Steel Tips -yhtye...) ei vieraantuminen ole likimainkaan yhtä todennäköinen.

Psykologiaa: joukko-oppi.

T: elitisti Kivi, joka myi loukkaantuneena pois kaikki Doors-ensipainokset, kun Baccara sai luvan coveroida Light my Firen.
:-)

[mia2]

Yksi selkeä kompastuskivi "taiteen ja sarjakuvan vertaamisessa" on se, että puhutaanko kuvista (kuvallisesta ilmaisusta) vai tekstistä (siis käsikirjoituksesta, rakenteesta jne.) vaiko ihan elokuvallisuudesta? Sarjakuvan ollessa kyseessä "virallisesti taiteeksi julistettuja" ja todistettuja teoksia on niin vähän, että niiden kanssa ei päästä vielä puusta pitkään. Lieneekö paikalla montakin sellaista henkilöä olisi esim. opiskellut sekä kuvataidetta että kirjallisuutta?

Mä olen opiskellut jonkun verran taidehistoriaa, ja lukenut jonkun verran opuksia kirjoittamisen olemuksesta (en tosin riittävästi, mutta tarkoituksellisesti, koska en halua "oikeaoppisuuden" liikaa ohjaavan intuitiivista tarinankerrontaa...), mutta yksiselitteisiä vastauksia ei niiden paristakaan löydy...

Muuten luultavasti paras lukemani yritys opastaa hyvään tarinankerrontaan (ja myös loistava lukuelämys) on Stephen Kingin 'On Writing' (en tiedä onko suomennettu), vaikka se ei varsinainen opaskirja olekaan. Stephen King neuvoo olemaan nöyrä hahmojensa edessä, ja miettimään tarinan edetessä mitä henkilöt todella sanoisivat (siis luomaan aitoja henkilöitä), ja miten he oikeasti käyttäytyisivät tietyssä tilanteessa (eikä siis miten ennalta suunnitellut juonenkäänteet vaativat heitä reagoimaan). Hän sanoo itse olevansa nöyrä myös juonen edessä, eikä usein ole ennalta päättänyt tarkasti, mitä kirjassa tulee tapahtumaan. Näin juonesta ei tule kankea, ja lukijat pysyvät jännityksessä koska kirjailijaa itsekin jännittää mitä tulee tapahtumaan... King sivuaa kirjassa myös tarinan kerronnan  kieliopillisia ja semanttisia tasoja, ja antaa myös useita esimerkkejä siitä, mitkä hänen mukaansa ovat hyviä tarinoita ja miksi.

Kuvalliseen tarinankerrontaan King ei tietenkään paneudu, mutta tarinahan sarjakuvassakin on kaiken perusta...

Mun oma teoria on se, että hyvä taide on sellaista, joka herättää ihmisessä jonkinlaisen tunnereaktion (joko positiivisen tai negatiivisen), ja mitä voimakkaampi, sitä parempi. Huonoa taidetta on esim. galleriaan tuotu valkoinen perushylly, josta katsoja ei edes tajua, että se on taidetta... Sarjakuvaan tätä teoriaa ei voi kyllä soveltaa, joten se siitä...

[[kivi]]

Mun oma teoria on se, että hyvä taide on sellaista, joka herättää ihmisessä jonkinlaisen tunnereaktion (joko positiivisen tai negatiivisen), ja mitä voimakkaampi, sitä parempi. Huonoa taidetta on esim. galleriaan tuotu valkoinen perushylly, josta katsoja ei edes tajua, että se on taidetta... Sarjakuvaan tätä teoriaa ei voi kyllä soveltaa, joten se siitä...

Aikoinaan kun Kiasma avattiin, näytettiin uutisissa museota esittelevää, selvästi "rahvasta" ylenkatsovaa taideopiskelijaa, joka lausui kuolemattomat sanat, jotka talletin sydämeeni ja olen tutkistellut niitä siellä siitä lähtien. Eli sisällöltään suunnilleen:
"Jos taidetta ei ymmärrä, se johtuu vain siitä ettei ole vielä kypsä ottamaan sitä vastaan. Pitää antaa aikaa, jäädä katsomaan kunnes teos aukeaa, kesti se kuinka kauan tahansa."

Kiitos. Tuolla samalla metodilla voi digata vaikka rapattua seinää.

[Wilpuri]

"Jos taidetta ei ymmärrä, se johtuu vain siitä ettei ole vielä kypsä ottamaan sitä vastaan. Pitää antaa aikaa, jäädä katsomaan kunnes teos aukeaa, kesti se kuinka kauan tahansa."

Vau. Hillitöntä logiikkaa on ollut liikkeellä. Tällaisten lausahdusten vuoksi taide on siinä rappiotilassa, missä se nykyään on.

Noin vuosi sitten kävin eräässä valokuvanäyttelyssä. Yli puolet kuvista oli aivan älyttömän joutavaa tavaraa. Suurimassa osassa kuvista kuvaaja oli kuvannut itseään eri vaatteissa tai asennoissa. Yksikin kuva oli sellainen, että kuvaaja oli itse verhon takana piilossa. Opas selosti suu vaahdossa jotain teoksen sanomasta ja merkityksestä. Meinasin räjähtää nauramaan, kun tuijotin valokuvaa, jossa kuvaaja seisoo verhon takana ja opas ihan helvatan tohkeissaan ja ylistää teosta nerokkaaksi. Muitakin surkuhupaisia kuvia löytyi, mutta koska harhauduin sarjakuvista taas jo monta riviä sitten, niin ei niistä sen enempää.

[Reima Mäkinen]

Kiitos Mia2. Hahmovetoinen kirjoittaminen on tällä haavaa omaakin sydäntäni lähellä. Sarjakuva vaan sattuu olemaan kuvan, tarinan ja aikaperspektiivin synteesi. Siinä se muistuttaa sekä kirjallisuutta, teatteria, oopperaa, että elokuvaa.
Sarjakuvassa kuitenkin, vaikka tarina olisi kuinka hyvä, se on mahdollista helpostikin "pilata" kuvataiteellisin tai kerronnallisin painotuksin. Lukekaa vaikka Oton arvio Åsan albumista Katuojasta.

Muuttujia on sarjakuvassa tasan liikaa, jotta sen kanssa pääsisi optimiin. Ainakin, mitä tulee taiteeseen ja populääriin. Kaikkia ei voi millään miellyttää. Tässä mielessä kuvataiteellinen tai kirjallinen taide on huomattavasti helpompaa lokeroida hyvään ja huonoon.
Yleiset määritelmät, kuten tuo hieno, Kiven vaalima, tai sitten Mia2:n esittämä, auttavat.

[Otto Sinisalo]

Tällaisten lausahdusten vuoksi taide on siinä rappiotilassa, missä se nykyään on.

Vai että taide rappiotilassa? No jo on. Ennakkoluulosi näkyvät.

Taiteen rappiota nyt huudettu vähintään aina siitä lähtien kun joku kehtasi tehdä ei-esittävää maalaustaidetta. Uusien, ja joskus älyttömien, asioiden kokeilu on osa taidekulttuurin luonnollista evoluutiota. Köntsääkin syntyy, mutta myös uusia jänniä juttuja.

Eikä populaarikultuurikaan katoa mihinkään, vaikka elitistit hössöttäisivät, koska, noh, se on populaaria.

[Otto Sinisalo]

Hmm... ehkä Elitismi on väärä sana.

Ei, kyllä sanavalintasi on ihan hyvä. Mutta sitä tarkoitan, että elitismiä on kovin vaikeana pitää sarjakuvan yhteydessä oikeana ongelmana, koska sarjakuva on niin olennaisesti yhteydessä pop-juuriinsa. Monet arvostetuimmistakin, viimeistään nyt taiteeksi luetuista sarjakuvista on aikanaan julkaistu "puhtaana" viihteenä. Krazy Kat, vaikkapa.

Kärjistäen: Sarjakuvan "eliitti" on niin pieni, ettei elitismille ole tilaa.