Image Comics -sarjat (ml. vanhempi Wildstorm)

[Jarkko Sikiö]

Viisiosainen minisarja Mayday (2016-2017) on Alex de Campin ja Tony Parkerin agenttitarina. Käytännössä mennään aika vauhdikkaissa tunnelmissa. Käytännössä tyyli on lähempänä rikossarjaa kuin agenttijännitystä.

Tarina kertoo kahdesta neuvostoagentista Yhdysvaltojen maaperällä.

Tässä on useampi hyvä idea käsikirjoittajan taholta, kuten kiintopisteen antavan kertojan puuttuminen kuin myös selkeän hyvä-paha-asetelman puute.

Tarina vyöryy alkutilanteesta loppupisteeseen välttäen perinteistä alkua ja loppua. En muista tällaista slice-of-life-lähestymistä toimintasarjassa, vaikka varmaan sitä jossain elokuvien puolella onkin käytetty.

Sen verran hyvä isku tässä on, että odotan tekijöiden uusia sarjoja.

Värittäjäksi on merkitty ilmeisesti nimimerkki Blond, joka ei sano minulle mitään.

Brian Azzarellon ja Eduardo Risson Moonshine (2016-2018) on ensimmäisten kuuden numeron perusteella sekin melko lailla täydellistä sarjakuvaviihdettä.

En juuri kauhusta perusta, mutta kun ensimmäisen kerran ihmissusi osuu kunnolla auton etulyhtyjen valoon, siinä ollaan niin lähellä kauhun kokemusta kuin sarjakuvasivuilla päästään.

Tarinan pääosassa on viinaan menevä gansteri, joka päätyy korpeen viinatrokauksen merkeissä. Kuitenkin metsästä löytyy ihmissusi. Kauhun sijaan sarja keskittyy enemmän toimintaan.

Tämä on niin kova, että tartun tämän ensimmäisen tarinakaaren jatkoon. Lisäksi nousi 100 Bullets lukujonossa piiiiitkän matkan ylöspäin.

[Curtvile]

Mitä enemmän tätä ketjua luen sitä enemmän tajuan miksi en ole jiksin kanssa näistä samaa mieltä usein

Greg Ruckan ja Michael Larkin Lazarus (2013) jäi alkumetreille. Tämä vaikuttaa laatusarjalta, mutta aivan liian totiselta.

se on laatusarja ja sen kuuluukin olla totinen.
On toki hauskoja sarjoja, huumorillakin on sijansa. Threen luin joskus vuosia sitten tuoreena ja pidin samasta syystä.
Meillä on näkemys ero.
Minusta Jason Aaronin ja R. M Gueran The Goddamned ei ole huumoria vaan tarkka esitys vanhatestamintillisesta menosta, mutta se on helpompi nähdä räkäisänä huumorina tai inhorealistisena kauhuna.

realmista raavin päätäni supersankarivaikutteista ennenkuin muistin ryhmän sivuhahmon johon viitatiin batmanina ironisesti.

ero on tässäkin:

En juuri kauhusta perusta, ....
. Lisäksi nousi 100 Bullets lukujonossa piiiiitkän matkan ylöspäin.

100 Bullets on klassikko. Monitasoista kerrontaa josta itse pidän kovaksikeitetyn ystävänä ja kauhu on lempilajityyppejäni

Redneck on myös sitä kauhua josta Imagen tarjonnassa pidän.

Mutta jos haluat tutustua agenttigenreen on Alex de Campin Smoke / Ashes (Dark Horselta) hyvä valinta ja  hiljan neidolta tuli yhdessä Victor santosin kanssa Kuubaan 1950-luvulle sijoittuva rikosjuttu Bad Girls.
 Tekee rakkaudesta lajiin, koska olen ymmärtänyt ettei mm. No Mercystä eikä Maydaysta tienannut latiakaan.

Ihan mielenkiinnosta: oletko lukenut Rumblen ja God Countryn? eräitä parhaita mitä Imagen ansiokkaasta valikoimasta on pukattu.
Ja joo, ne ovat vakavissaan. jopa Rumble.
Ja Headlopper tietty.

Mutta humoristisempaa (vakava sekin on, kirottuine vesinokkaeläimineen) tarjoaa Curse Words.

Image on paljon pilkattu kustantamo jota ilman olisi paha olla.

[Jarkko Sikiö]

Ihan mielenkiinnosta: oletko lukenut Rumblen ja God Countryn?

En ole tutustunut mainitsemiisi sarjoihin tuota Rumblea lukuun ottamatta, jos kyse oli muutaman vuoden takaisesta sarjasta. Siinä oli aika persoonallinen ote.

Olen tähän Image-ketjuun naputellut vähän matalammalla kynnyksellä, kun jossain vaiheessa huomasin ettei tule paljoa kirjoitettua mitä on tullut luettua.

Ensivaikutelma Lazarus-sarjasta oli totinen, mutta en sitä sen vuoksi jättänyt odottamaan myöhempää. Sarja jäi siksi etten juuri sillä hetkellä jaksanut totista lukea.

Tuo 100 Bullets taisi olla ainoa aikansa ns. tärkeistä Vertigo-sarjoista, jota ei ensimmäistä kokoelmaa enempää löytynyt paikalliskirjastosta. Se oli sitä aikaa, kun ei ollut rahaa mihinkään.

[Curtvile]

Rumble jatkuu nykyisellään ja vaikka asetelma on sama sarja ei jumita paikoillaan vaan kasvaa.

Itsellä on sama, tulee mainittua vaivainen murto-osa mitä tulee luettua. Imagea, marvelia, DCta, eurooppalaista, valiantia, Lion forgea jne jne.

God Country on tavallaan mini-sarja mutta siinä Image nykyään peittoaa monet vanhat vastaväitteet.
Toki on mm erinomainen Savage Dragon joka on tekijänsä magnum opus ja omassa luokassaan mitä on, supersankari/slice of life/sukutarina/scifi/fantasia/homage/satiiri luokassa joka jatkuu ja jatkuu.
Mutta yleisesti ottaen Image kertoo tarinoita joissa on alku ja loppu (mainittu TSD ja The Walking Dead poislukien) ja jotka ovat enimmäkseen hallittavassa mitassa toisin kuin vaikkapa Marvel DC tai miljoonaosaiset mangat.

Tekijälähtöisyys on tehnyt sen ettei ole yhtä tyyliä tai mallia mitä sarjakuvaa julkaisevat.

[Jussi Tyni]

Viimeisimmissä viesteissä onkin mainittu niitä tämän hetken olennaisimpia ihan hyvällä osumatarkkuudella. Omalla lukulistallani on seuraavat:

- Lazarus
No on varmasti totinen. Niinhän tän pitää ollakin! Realistinen dystopiakuvaus lähitulevaisuudesta, johon Larkin lakonien ja arkinen, mutta niin tunnelmallinen kuvitus sopii täydellisesti. Jokainen uusi kokelma on odotettu tapaus mulle. Jotenkin Rucka saa pienistä elementeistä rakennettua jokaiseen albumiin jännitteen, joka pakottaa ahmimaan tarinan loppuun asti. Pääjuonta ei hirveästi hierota naamaan ja itseasiassa epäilen, onko tässä muuta suurempaa tarinaa kuin Forever Carlylen itsensä etsiminen. Toivottavasti ei. Lazarus on nautiskelevan hidastempoinen, mutta sitten kun tapahtuu, niin toimintakohtaukset tykitellään läpi tyylikkäästi. Tämä toimisi elokuvana tai ison budjetin tv-sarjana.

- East of West
Jonathan Hickmanin sekoileva vaihtoehtohistoria/tulevaisuus -hässäkkä. Välillä tää tuntuu täysin kadottavan punaisen lankansa, mutta sitten taas jäntevöityy. Huikean pikkutarkasti kuvattu sense of wonder -maailma on mulle tässä se tärkein juttu. Toki henkilöhahmotkin loistavat, kuten Hickmanilla yleensä. Kiitosta myös kovasta julkaisutahdista, tarina etenee ja uusia kokoelmia tulee säännöllisesti ulos.

- Autumnlands: Tooth & Claw
Kurt Busiekin uusi fantasiasaaga. Kaksi kokoelmaa ulkona, ja kaikki Busiekin tavaramerkit tarinankerronnan puolella ovat mukana: hidas kypsyttely, detaljit ja eeppinen mittakaava ja meininki. Oon kyllä jo ihan koukussa.

- Moonshine
Tää meni kertarysäyksellä odotuslistani kärkeen. Toki intoa vähän laskee, että ekan kokoelman ostin vuosi sitten ja uutta ei ole kuulunut... Azzarello on mielestäni parhaimmillaan tällaisen noirin kimpussa ja Rizzo nyt kuvittaa mitä vain, mutta groteskit ja painostavat kauhuvisiot irtoavat hänen kynästään huikealla intensiteetillä. Hienoa ja kutkuttavaa menoa!

Tämä on minisarja, ja loppui jo, mutta Kaare Andrewsin Renato Jones oli huikea. Kaksi albumia graafisesti ja juonellisesti sellaista toimintatykitystä, että oksat pois. Tässä oli satiiria, poliittista kommenttia ja kunnon turpaanvetoa ja luotibalettia. Supertyylikäs ja superepäkorrekti. Tästä ei kyllä kaikki tule tykkäämään, että selatkaa hyvät ihmiset sarjiskaupassa ennen kuin ostatte...

[Jarkko Sikiö]

Tuo vasta hehkuttamani Moonshine ei ole kuusi viimeistä numeroaan samassa iskussa kuin se oli kuusi ensimmäistä numeroa.

Viinatrokauksesta ja ganstereista olisi mielestäni ollut enemmän ainesta kuin sarjan kauhuelementeistä. Kuitenkin sarjan loppupuoli kallistuu kauhun puolelle. Hyvä tämä silti oli.

Viisiosainen minisarja Plastic (2017) on vinksahtanut tarina sarjamurhaajasta, jolla on muovifetissi (muovi siis ihan yleisesti materiaalina, ei ainoastaan tietyssä muodossaan).

Ei mikään maailman paras sarja, ja loppu menee vähän viemäristä, mutta vaivattomasti tämä aikansa kulkee. Kirjoittaja, Doug Wagner, on kuitenkin selvästi vahvempi osapuoli kuin sarjan kuvittaja Daniel Hillyard.

[Veli Loponen]

Joku aika sitten hankin East of Westin kokoelmia ja nyt aloin niitä lukemaan. Täähän kolahti heti. Maailma tuntuu kiehtovalta ja tarinankerronta etenee kivan viipyilevästi ja tunnelmoiden.
Oikeastaan heti alusta saakka ollut sellainen tunne, että tää on vähän kuin Saga, mutta vaan parempi.

[Jarkko Sikiö]

Kuvittelin haukkuneeni Jason Aaronin ja Jason Latourin Southern Bastards -sarjan ensimmäisen kokoelman (Here Was a Man, 2014) perusteella, mutta en löytänyt viestiäni.

Tartuin siihen joku vuosi sitten kuviteltuani sitä yksittäistarinaksi, en pidemmän sarjan aloitukseksi. Toki se toimii ihan omana kokonaisuutenaan, mutta harmitti ajatus ryhtyä lukemaan sitä sen pidemmälle.

Tämä nyt ei tietysti ole tekijöiden vika, mutta vannoin etten enää tarttuisi jatkoon..

Tartuin kuitenkin, ja onhan tämä toinen kokoelma myös hyvä. Toisessa käsitellään ensimmäisessä kokoelmassa esitellyn valmentajan tausta, ja pitkälti mennään menneisyydessä.

Tämä on siis siitä alun kostotarinasta laajentunut sellaiseksi kaupunkikronikaksi, jossa pääosaa esittää lopulta ko. pikkukaupunki.

[Curtvile]

Kuvittelin haukkuneeni Jason Aaronin ja Jason Latourin Southern Bastards -sarjan ensimmäisen kokoelman (Here Was a Man, 2014) perusteella, mutta en löytänyt viestiäni.

ollos hyvä

Hienosti kirjoitit, ei muuta voi sanoa. Harmi, ettei sarja ole samaa tasoa kuin kuvauksesi.

Kuvittaja on hieman keventänyt käsikirjoitusta, mikä valitettavaa kyllä vetää kokonaisuutta juuri väärään suuntaan.

Ensimmäinen kokoelma päättyy just oikeaan kohtaan, teeskentelen sarjan loppuneen siihen, enkä koskaan lue jatkoa ja jää näin vielä ainakin suht positiiviset tunnelmat.

[Jarkko Sikiö]

ollos hyvä

Kiitos. Hyvin kirjoitit, täytyy vielä näin vuosien jälkeen todeta.

Vedin lopulta sarjan viimeiseen saakka, ajattelin että turha jättää roikkumaan, kun ei se lopulta ollut kuin 20 numeron mittainen.

Hieman tuossa näyttää siltä kuin Aaron lähtisi pidempään urakkaan, mutta lopulta toteaa, että pitäkää tunkkinne. Tuohon hienon kakkoskokoelman jatkeeksi tulee sellaisia tyhjäkäyntinumeroja, joissa taustoitetaan ja tuodaan sivuhahmoja mukaan. Lopulta moni jää tyhjän päälle, ikään kuin niille olisi suunniteltu isompaa roolia mikä sitten lopulta jää näkemättä: näitä ovat mm. kaupungin poliisi, tämän lukioaikainen heila ja pormestari vaimoineen sekä jousella metsästävä metsäläinen.

Tiiviimmin tuo ensimmäisessä kokoelmassa kuolleen miehen tytär ja sitten kostotarinan rullaaminen loppuun ja siinä se olisi.

Toki tällaisenaankin tuo isäänsä kostamaan saapuva tytär on mahtava hahmo, ja onhan siinä ihan lopussa vähän ajan henkeen kuuluvaa metakommentaaria. Sen sijaan matkan varrella käsitelty rasismin kuvaus on vähän siinä ja siinä, kun ensin glorifioidaan tämä mystinen etelän aijä, joka voi tehdä mitä tahansa rankaisematta.

Tällainen on myös sarjan pääpahis, mutta jos Aaronin tavoitteena on sanoa että se aamuisin peilistä katsova kaveri on samasta puusta, niin olisi sen voinut sanoa paremmin tai sen olisi voinut runtata kurkusta alas vielä kovemmin.

Tätä kirjoittaessa tajusin, että juuri sitähän se Aaron sanoo. Viimeisellä sivulla sanoman voi halutessaan tulkita positiivisemmin, mutta toisaalta se myös sanoo, ettei ihminen tai maailma muutu vähemmän ilkeäksi, mutta siitä tulee ainakin tasa-arvoisemmin ilkeä ja sekin on nykytilaa parempi.

[Toni]

Oheisesta kuvakaappauksesta löytyy myös monia olennaisimmista Image-sarjoista, jotka ovat käynnistyneet ennen vuotta 2018, mutta jatkuneet kyseisen vuoden puolella.

PS. Numerot viittaavat siis siihen, missä Tähtivaeltajan numerossa kustakin sarjasta on kirjoitettu aiemmin ja silleen oikeasti.

[Jarkko Sikiö]

Eclipsen maailmassa ihmiskunta on pakotettu maan alle päivän ajaksi, koska aurinko on niin voimakas että se räjäyttää ihmiset saman tien vähän niin kuin vampyyrit kauhutarinoissa.

...Chris Northrop värittää oivaltavaen heijastukset ja muut keskeiset jutut, mutta valitsee välillä ihan hassuja värejä.

Otin tämän uudestaan lukulautaselle ensimmäisestä numerosta lähtien ja jopas maistui. Ensimmäinen tarinakokonaisuus on napakka neljä numeroa.

Sarjan heikkoja kohtia katsoo mieluusti sormien välistä, kun ideapuoli on voimakkaasti hansikkaassa.

Aloitin uuden tarinakaaren ja siinä tulee vähän yhteiskunnallista sanomaa mukaan, mikä rohkaisee jatkamaan.

Kumma juttu, että värittäjä vaihtuu jälleen (myös sarjan ensimmäinen numerossa oli eri värittäjä). Siten tunnelma menee tästä syystä heti saman tien uusiksi, kun Flavio Dispenza vetää omaan suuntaansa.

Tämä on toistaiseksi hubaa scifin ystäville, jotka eivät vaadi ihan viimeiseen hiottua visuaalista puolta.

[Jarkko Sikiö]

Jordie Bellaire on värittäjänä tuttu nimi, mutta kauhua ja rikosgenreä yhdistävä Redlands on myös hänen käsikirjoittamansa.

Kuuden osan mittainen, ensimmäinen kokonaisuus näyttää lukijalle kudelman, muttei vielä avaa kangasta kokonaan. Tässä on lukuisa määrä yksityiskohtia, joiden luetteleminen vain antaisi sarjasta väärän kuvan. Bellairella on kokonaisuus tiukasti ohjaksissa. Tämä näkyy mm. siinä, että vaikka tahti tuntuu verkkaiselta on sarjassa jo ehtinyt tapahtua vaikka kuinka kuuden numeron aikana.

Toisinaan kirjoittaja sulkee rivakasti lankoja, joista lukija on kuvitellut muodostuvan se kuuluisa punainen lanka. Ihan varma ei vielä voi olla, että mitä on tulossa ja se kutkuttaa. Tavanomaisesti kauhua kohtaan tuntemani nihkeys on kokonaan poissa.

Vanesa Del Rey on kuvittajana aivan mahtava, jos yhteen sanaan tahtoo sen tiivistää.

[Markku Myllymäki]

Sain hyppysiini Mark Millar, Greg Capullo ja Jonathan Glapion -tiimin Reborn Book One:n. Juoni on OK, mutta helkkari kun tykkään piirrosjäljestä. Tussaaja Glapion:illa näyttää olleen hyviä päiviä. Toki Capullon kynätkin ovat olleet sitten hyvät.   

Hassua, tarina tuo joltain osin enemmän mangatarinat mieleen, ennemmin kuin supersankarit. Toki Capullon kuvitushistoria toimintapuolella näkyy, mutta silti.

[Jarkko Sikiö]

Sain hyppysiini Mark Millar, Greg Capullo ja Jonathan Glapion -tiimin Reborn Book One:n.

Minäkin tykkäsin tästä kovasti. Kehuin sen hiljattain Millarin omassa ketjussa.