Kirjoittaja Aihe: Sarjakuvat ja vanhemmuus  (Luettu 25685 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

TessaS

  • Uusi jäsen
  • Viestejä: 1
Vs: Sarjakuvat ja vanhemmuus
« Vastaus #60 : 27.03.2012 klo 18:06:48 »
Oma piirtämiseni/tarinankirjoittamiseni koki radikaalin muutoksen kun tulin äidiksi. Kiinnostukseni lastensarjakuvaa ja muuta kulttuuria kohtaan kasvoi räjähdyksenomaisesti. Aloin piirtämään omaa albumia- se on nyt puolivälissä ja koostuu parista novellista. Olen alkanut enemmän ja enemmän pohtia kuinka lastenkulttuuria voisi tuottaa arvokkaasti- ilman linssinviilaamista, väreillä ja pupusilla peitettyä höttöä... Käsikirjoituksen draamallinen kelpoisuus pitäisi olla yhtä tärkeä asia kuin aikuisillekkin suunnatussa kirjallisuudessa. Vaikeitakin asioita voi käsitellä, ja niitä pitääkin käsitellä, mutta ikäkaudelle sopivalla tavalla. Omassa albumissani teemoja on mm. kiusaaminen, syyllisyys, sisäiset pedot, kuolemanpelko ja vaikea sairaus. Ikäkohderyhmä on 8-13 vuotiaat. Jää nähtäväksi miten tarkoin on kerronta kuvattu....

Meillä luetaan paljon sarjakuvaa. Kohta puolitoistavuotias poikamme piirtelee vielä omia avant-gardeja pitkin kotitalouskoneita ja akvaariota, puolisoni  9 ja 12-vuotiaat lukevat mitä milloinkin hyllystä löytyy. Mietin väliintuloa kun poika lueskeli eräs päivä Enki Bilalia, mutta annoin sitten olla. Tytön huumorintaju on monisyinen, ja hän osaakin jo nauraa kolkosti Daggsonin tyylisille "saako tästä edes puhua"-kuville.
Itse muistan kohahduksen joka kulki tajunnan yli kun 12-vuotiaana löysin Joakim Pirisen albumit ja Spiegelmanin Mausin. Traumoja nuo eivät jättäneet, päinvastoin kannustivat lukemaan ja opiskelemaan lisää. En ole kokenut tarpeelliseksi kursia sarjakuvahyllyä lapsien vuoksi, kun meillä ei myöskään mitään hc-pornosarjakuvaakaan ole :)

Kieltämällä sen kai nimenomaan varmistaa että ko- kuva löytyy lasten hyppysistä, ja toisaalta vaikeaselkoiset mustat ja ahdistavat kirjat kyllä jätetään kesken jos ei kantti kestä....
-vada a bordo gazzo!-

Antti Vainio

  • Karpaattien nero
  • Jäsen
  • Viestejä: 4 164
Vs: Sarjakuvat ja vanhemmuus
« Vastaus #61 : 31.03.2012 klo 00:56:06 »
Käsikirjoituksen draamallinen kelpoisuus pitäisi olla yhtä tärkeä asia kuin aikuisillekkin suunnatussa kirjallisuudessa. Vaikeitakin asioita voi käsitellä, ja niitä pitääkin käsitellä, mutta ikäkaudelle sopivalla tavalla.


Kieltämällä sen kai nimenomaan varmistaa että ko- kuva löytyy lasten hyppysistä, ja toisaalta vaikeaselkoiset mustat ja ahdistavat kirjat kyllä jätetään kesken jos ei kantti kestä....


Hillityt aplodit tältä suunnalta, juuri noin pitäisi tekijöiden funtsia. Nim. Pupu Tupunan sokerihuurretusta yybervittusöpöydestä traumaantunut
"This country sucks. It's all about the nature and who the fuck cares about the nature".

Curtvile

  • Ylläpitäjä
  • ****
  • Viestejä: 15 777
Vs: Sarjakuvat ja vanhemmuus
« Vastaus #62 : 31.03.2012 klo 01:03:17 »
jaan kannan. Ylisöpöys ja strutsimainen päätä pensaaseen vieraannuttaa niin aikuis- kuin lapsilukijat.
Kuulostaa hyvältä tuo projekti.

Oma jälkikasvu piirtelee sarjakuviaan joissa alkaa olla ihan draamallista kaartakin, osaltaan varmasti kun ei ole myöskään rajoittanut mita saa lukea.
Sita HCpornosarjakuvaosastoa kohtaan ei poika ole osoittanut kiinnostusta. Tai sitten en vaan ole huomannut.

Curtvile

  • Ylläpitäjä
  • ****
  • Viestejä: 15 777
Vs: Sarjakuvat ja vanhemmuus
« Vastaus #63 : 03.06.2012 klo 01:19:57 »
Outo olo, tunnen iloa asioista jotka eivät kuitenkaan ole omaa saavutustani.
Ex-puoliso riemuitsi monesta muusta pojan päästötodistuksen numerosta kuten matematiikasta jne.
Se että sai opettajaltaan "stipendin" "Mielenkiintoisten tarinoiden kirjoittamisesta" ja kiitettävän kuvaamataidosta kaarsi suupielet poikkeukselliseen hymyyn kohdallani.

eniten ilahdutti se että poikakin oli molemmista itse tyytyväinen.

Tekeehän juniori omaksi ilokseen sarjakuviaan myös joissa näkyy selvästi mistä sarjakuvista, peleistä ja elokuvista pitää liittäen mukaan kavereitaan yms.

Curtvile

  • Ylläpitäjä
  • ****
  • Viestejä: 15 777
Vs: Sarjakuvat ja vanhemmuus
« Vastaus #64 : 15.06.2013 klo 00:29:30 »
Vaihteeksi jotain muuta kuin omakohtaista kokemusta.

New York Timesin artikkeli Supersankari joka näyttää pojaltani käsittelee lasten sarjakuvakokemusta, toki amerikkalaisesta vinkkelistä.

Monelle artikkeli on varmasti merkki Suuren ja Mahtavan Juhdusvaltain henkisestä rappiosta ja infantilismista.
Minusta se on vain esimerkki siitä että aikuiset useammin hukkaavat sen punaisen langan kuin lapset.

Sarjakuva kun on vuorovaikutteista.

Curtvile

  • Ylläpitäjä
  • ****
  • Viestejä: 15 777
Vs: Sarjakuvat ja vanhemmuus
« Vastaus #65 : 10.11.2013 klo 02:41:11 »
Sattuneesta syystä:

ollaan mailla(nykyisellään kaupungissa, tässä maassa nyt kaupungista ylipäätään puhuminen on muutenkin osoitus humorismista ja teoreettisuuden havainnollistamisesta Helsinkiä myöten) viettämässä isänpäivää.

Jälkikasvu, 12½ vuotta,  kulutti muutaman tunnin illalla saunan ja avaran luonnon jälkeen kopiopapeririisin äärellä.

Lopputulos :"kausi 4" omasta sarjakuvastaan kansilehti mukaanluettuna 48 A4sivua sarjakuvaa jossa on jossain määrin koherentti juoni.

Piirrosjälkensä omaa suuresti vaikutteita  diggaamastaan mangasta, lähinnä Narutoista ja Dragonball sarjoista.
Tarinankerronta vaihtelee sisäpiirivitseistä hurjaan hurmeenlennätykseen mutta aikamatkustuksen ja ulottuvuuksien välisen liikkumisen aiheuttamista heitoista lineaariseen kerrontaan.
Hämmentävän loogisesti.

Kaupallista arvoa ei ole lainkaan, mutta itse olen ilahtunut. Kuitenkin periaatteessa väänsi 24h sarjakuvan tuplasti 1/8 ajassa eikä viime kädessä isoimmasta osasta lukemiani(aivan kärkeä lukuunottamatta) edes jäänyt kauhean kauas taa laadullisesti.
(jos edelliset kaudet tätä nimenomaista sarjakuvaansa laskee ollaan jossain 120 sivun paikkeilla, en ala laskea näitä muita sarjojaan)

Esiteinin tulevaisuudesta on mahdotonta sanoa silti mitään. Paras kaverinsa on vuotta vanhempi, värjäsi tukkansa violetiksi ja on kiinnostunut tasan kahdesta asiasta: tytöistä ja Death Notesta.
Viimeksi mainitusta olen päässyt antamaan ontuvaa referaattia ja lupauksen lainata oma sarja pojalle.

Viimeksi minulla ollessaan halusi lukea Deadpoolejani, ex-anopin taannoin kuoltua syöpään.
Ei vaadittu suurta keittiöpsykologia mikä humoristisessa supersankaripalkkasoturissa viehätti(aihetta tuntemattomille ko. hahmolla näet on paranemisvoima joka tosin ylläpitää ja kasvattaa tämän kivuliasta syöpää).
Ei ehkä tervein roolimalli, muttei se paskinkaan.

Valtavirrasta poikkeaminen ja sarjakuvaharrastaminen kun ei tosiaan ainakaan jälkikasvun ikäryhmissä ole kovin yleistä.
Laumamenttaliteetti ja massan sokea seuraaminen toki jatkuu koulutustasosta huolimatta 95% väestä pitkälle aikuisikään ja vain validiteetin saanut harrastaminen hyväksytään.
Lapset vaan teeskentelevät pikkuisen aikuisia vähemmän.

Itse olen pyrkinyt välttämään muuttumista sarjakuvaan keskittyneestä versiosta jääkiekko/tanssi/jalkapallo/pianonsoitto vanhempia joiden tenavien on veren maku suussa toteutettava vanhempiensa unelmia joita nämä eivät itse ikinä päässeet toteuttamaan.
Toistaiseksi poika nauttii niin sarjakuvien lukemisesta ja tekemisestä.
Sen kun tällää toisen eteen kyniä ja paperia ja sen kun menoksi.

Saattaa hyvinkin olla että vuoden päästä hormoonit astuvat tosiaan kehiin ja sitten ollaankin kiinnostuneita yksistään tytöistä (tai pojista, ihan sama minulle kunhan löytää mikä itselle sopii ja  onnellisemmaksi tekee).

Tähän kun on perspektiiviäkin: vanhempani ovat omalla tavallaan yhtä keräilijöitä kuin minä.
Kaiken muille rojun, meille tarpeellisen, joukossa oli omia tekeleitä joihin törmäsin: haalistuneita lyijärisarjakuvia mitä väännettiin innolla ikuisuus sitten, noin jälkikasvun ikäisinä.

Jotenkin surullista nähdä miten vähän viime kädessä on piirtäjänä itse kehittynyt, viidestä kaverista joiden jälkeä oli jostain syystä jäänyt itselle (ja siis tänne nurkkiin) kahden myöhemmistä kohtaloista ei ole mitään havaintoa, yksi ajoi 20v sitten tarkoituksella kallioleikkaukseen, yksi on matematiikan opettajana ja viimeinen on teknikkona eli korjaa kännyköitänne ja tietokoneitanne kun särjette ne.

En minäkään leipätyökseni sarjakuvaa väännä, mutta jännästi harrastus on jäänyt pysyväksi osaksi omaa identiteettiä.

Ainahan  voi toivoa parasta, odottaa pahinta ja kestää sen mitä vastaan tulee.

Jos ei muuta niin jos juniorin into jatkuu joku vuosi vielä kirjoitankin sille käsiksen ja väännetään yhdessä pienlehti jollekin festarin tapaiselle ja myydään sitä totaalisella persnetolla se 4 kappaletta niille tutuille jotka ei kehtaa kieltäytyä varsinkin kun just ostin niiden omat sarjakuvat.







Jarkko Sikiö

  • Valvoja
  • ***
  • Viestejä: 8 083
Vs: Sarjakuvat ja vanhemmuus
« Vastaus #66 : 25.12.2017 klo 19:25:27 »
Koska täällä varmaan joku harkitsee lasten hankkimista, niin tämä ratkaissee asian:

Ei tarvitse odottaa kuin neljä vuotta ja joululahjaksi voi ostaa
1.) Hulkin
2.) Hulkin koosta riippuen oikeaan mittakaavaan sovitetun armeijakaluston, tankkeineen ja helikoptereineen.

Sitten yöllä, kun lapset ja äiti nukkuvat:
- "Miksi sotilaat aina ampuvat Hulkia?"
- "Hulk tahtoo olla vain rauhassa!"
- "RAAAAAAAAHHHH!!!!!" (Hulk heittää tankilla helikopteria.)

Tytön ei koskaan tarvitse aamuisin kysyä, mitä pikku poneille on yön aikana tapahtunut, ne kun ovat tallissa tarkalleen mihin ne on illalla jätetty syömään kauraa.

Nimim.: Lapsuutensa velkaa Herb Trimpelle ja Hulkin vuosikerroille 1984 & 1985.