Sattuneesta syystä:
ollaan mailla(nykyisellään kaupungissa, tässä maassa nyt kaupungista ylipäätään puhuminen on muutenkin osoitus humorismista ja teoreettisuuden havainnollistamisesta Helsinkiä myöten) viettämässä isänpäivää.
Jälkikasvu, 12½ vuotta, kulutti muutaman tunnin illalla saunan ja avaran luonnon jälkeen kopiopapeririisin äärellä.
Lopputulos :"kausi 4" omasta sarjakuvastaan kansilehti mukaanluettuna 48 A4sivua sarjakuvaa jossa on jossain määrin koherentti juoni.
Piirrosjälkensä omaa suuresti vaikutteita diggaamastaan mangasta, lähinnä Narutoista ja Dragonball sarjoista.
Tarinankerronta vaihtelee sisäpiirivitseistä hurjaan hurmeenlennätykseen mutta aikamatkustuksen ja ulottuvuuksien välisen liikkumisen aiheuttamista heitoista lineaariseen kerrontaan.
Hämmentävän loogisesti.
Kaupallista arvoa ei ole lainkaan, mutta itse olen ilahtunut. Kuitenkin periaatteessa väänsi 24h sarjakuvan tuplasti 1/8 ajassa eikä viime kädessä isoimmasta osasta lukemiani(aivan kärkeä lukuunottamatta) edes jäänyt kauhean kauas taa laadullisesti.
(jos edelliset kaudet tätä nimenomaista sarjakuvaansa laskee ollaan jossain 120 sivun paikkeilla, en ala laskea näitä muita sarjojaan)
Esiteinin tulevaisuudesta on mahdotonta sanoa silti mitään. Paras kaverinsa on vuotta vanhempi, värjäsi tukkansa violetiksi ja on kiinnostunut tasan kahdesta asiasta: tytöistä ja Death Notesta.
Viimeksi mainitusta olen päässyt antamaan ontuvaa referaattia ja lupauksen lainata oma sarja pojalle.
Viimeksi minulla ollessaan halusi lukea Deadpoolejani, ex-anopin taannoin kuoltua syöpään.
Ei vaadittu suurta keittiöpsykologia mikä humoristisessa supersankaripalkkasoturissa viehätti(aihetta tuntemattomille ko. hahmolla näet on paranemisvoima joka tosin ylläpitää ja kasvattaa tämän kivuliasta syöpää).
Ei ehkä tervein roolimalli, muttei se paskinkaan.
Valtavirrasta poikkeaminen ja sarjakuvaharrastaminen kun ei tosiaan ainakaan jälkikasvun ikäryhmissä ole kovin yleistä.
Laumamenttaliteetti ja massan sokea seuraaminen toki jatkuu koulutustasosta huolimatta 95% väestä pitkälle aikuisikään ja vain validiteetin saanut harrastaminen hyväksytään.
Lapset vaan teeskentelevät pikkuisen aikuisia vähemmän.
Itse olen pyrkinyt välttämään muuttumista sarjakuvaan keskittyneestä versiosta jääkiekko/tanssi/jalkapallo/pianonsoitto vanhempia joiden tenavien on veren maku suussa toteutettava vanhempiensa unelmia joita nämä eivät itse ikinä päässeet toteuttamaan.
Toistaiseksi poika nauttii niin sarjakuvien lukemisesta ja tekemisestä.
Sen kun tällää toisen eteen kyniä ja paperia ja sen kun menoksi.
Saattaa hyvinkin olla että vuoden päästä hormoonit astuvat tosiaan kehiin ja sitten ollaankin kiinnostuneita yksistään tytöistä (tai pojista, ihan sama minulle kunhan löytää mikä itselle sopii ja onnellisemmaksi tekee).
Tähän kun on perspektiiviäkin: vanhempani ovat omalla tavallaan yhtä keräilijöitä kuin minä.
Kaiken muille rojun, meille tarpeellisen, joukossa oli omia tekeleitä joihin törmäsin: haalistuneita lyijärisarjakuvia mitä väännettiin innolla ikuisuus sitten, noin jälkikasvun ikäisinä.
Jotenkin surullista nähdä miten vähän viime kädessä on piirtäjänä itse kehittynyt, viidestä kaverista joiden jälkeä oli jostain syystä jäänyt itselle (ja siis tänne nurkkiin) kahden myöhemmistä kohtaloista ei ole mitään havaintoa, yksi ajoi 20v sitten tarkoituksella kallioleikkaukseen, yksi on matematiikan opettajana ja viimeinen on teknikkona eli korjaa kännyköitänne ja tietokoneitanne kun särjette ne.
En minäkään leipätyökseni sarjakuvaa väännä, mutta jännästi harrastus on jäänyt pysyväksi osaksi omaa identiteettiä.
Ainahan voi toivoa parasta, odottaa pahinta ja kestää sen mitä vastaan tulee.
Jos ei muuta niin jos juniorin into jatkuu joku vuosi vielä kirjoitankin sille käsiksen ja väännetään yhdessä pienlehti jollekin festarin tapaiselle ja myydään sitä totaalisella persnetolla se 4 kappaletta niille tutuille jotka ei kehtaa kieltäytyä varsinkin kun just ostin niiden omat sarjakuvat.