Toisella lukukerralla Ekvatoriasta olin löytävinäni sen metatason, romanttisella seikkailulla leikittelyn. Corto yrittää elää seikkailijan elämää ja pettyy/estyy/pakenee/pelkää, jos seikkailu on päättymässä tai tunteilla leikittely on johtamassa johonkin vakavampaan.
Tuo esille tuotu tietoinen levottoman seikkailijan roolin hakeminen vei jotenkin hohtoa päähenkilön hahmosta, aivan kuin Corto ei olisikaan seikkailija vaan vain esittäisi sellaista, tosin enemmän itselleen kuin muille... mikä on vähän, niin, no, surkuhupaisaa.
Kohtaus, jossa Johanneksen peili ensi kerran löytyy, on kuin tekijöiden naurua Cortolle.