No mutta...
aina kun istuu sarjakuvaelokuvaa katsomaan on itselläni jäytävä pelko: ovatko ne nyt ymmärtäneet että mennään sarjakuvan ehdoilla? niin monesti on saanut ihminen pettyä.
Suurimmalle osalle siviilejä ja eritoten niitä debiilejä jotka katsovat sellaisen 80 elokuvaa minua vähemmän vuositasolla ja mitä ilmeisimmin tajuavat näkemistään vielä vähemmän kirjoittelevat niistä lehtiin ynnä muualle "kriitikoina" asialla ei ole väliä.
Tänäänkin takanani käytiin "oliko tää marvel vai deecee vai disney-elokuva?" verbaalinen harjoite jota olisi perin optimistista kutsua keskusteluksi tai puheeksi.
Ja täysin käsittämättömästi elokuva sekasikiöstä oli sekasikiö ja toimi juuri siksi.
Aquamaninsa lukeneille tämä on Geoff Johnsin, Peter Davidin ja Dan Abnettin kausien iloinen mikstuura.
Ohjaaja James Wan näyttää miksi kannukset toisaalta kauhussa, toisaalta Fast &Furiousin toiminnassa yhdistettynä Death Sentencen synkkään draamaan tekee hyvän myyttisen supersankarielokuvan.
Onhan tässä synkkääkin sekä tiivistettyä Game of Thronesia muutenkin kuin Khal Drogon kautta, mutta myös paljon huumoria. Isoimmaksi osaksi oikean elämän huumorin tapaista.
Hassua läpppää ja julmaa kauhua ja sotaa ja kuolemaa mutta seikkaliullisesti.
Parasta on että vaikka sisältä huumoria ja itseironiaa, niin tässä mennään vakavissaan. Aquamna on juurikin se, ei hassu vesihiisi tai Entouragen väsynyt pilkataan nörttejä läppä.
Vetovastuu kaatuu näyttelijöille ja vaikka Willem Dafoesta on helppo pitää eikä Temoera Morrison ole tehnyt huonoa suoritusta ja Nicole Kidman on tässä omaa tasoaan korkeammalla on se täynnä yllätyksiä.
Tämä kun on yksi Dolph Lundgrenin parhaista samalla.
Isoin taakka on Amber Heardin varrella ja Jason Momoan harteilla.
Ensin mainittu takaa heteron miesyleisön mielenkiinnon mutta on neidon parhaimpia suorituksia tähän asti.
Jason Momoa on usein ollut tarjolla mutta Bullet in the head ja Conanin uusi elokuvaversio ja Justice League ampuivat käsikirjoituksessa tätä jalkaan.
Ei sorru Adam Westeilyyn vaan tyylikkäämpään, miehen näköinen mies jolla on sinikaulustausta tiehen sankariksi.
Black Manta oli onnistunut, tavoittaen sarjakuvien monomaanisen kostajan hillittömyyden.
Hillitön on muutenkin kuvaava tästä CGIn ja maskeerausten elokuvallisesta suorituksesta joka nostelee pykälää kolmeentoista.
On elokuvassa puutteitakin: osa leikkauksista on turhan nopeita, nykytoimintakohtausten helmasyntiä ja vaikka score on kelvollinen on soundtrack ala-arvoista rapaa jota voi suositella vain niille jotka ironiatta sanovat pitävänsä beatlesista ja markku arosta.
Ne jotka odottavat vitsiä pettyvät raskaasti.
Oikeasti keltavihreä klassinen asu ei näyttänyt kornilta ja tässä on muutama positiivisen nyrjähtänyt "mitäMITÄ minä katson"
Yule ja Saturnalia ovat yleisesti paskaa aikaa jolloin toteaa Sartren olleen oikeassa(l'enfer, c'est les autres) mutta tästä tuli oikeasti hyvä mieli.
Tämä ja Spiderman Into the Spiderverse lyhyen ajan sisään. Hyvää renesanssikautta variaatioilla.