Näin sattumalta satuin törmäämään otsikon teokseen kirjastossa jokin aikaa sitten, ja nyt toisena sattumana satuin huomaamaan tämänkin ketjun*. Curtvilen eräs sanavalinta on kiehtovan hämmentävä tuossa ylempänä: mielipiteenäni kerron että "ihastuttavasta synkkyydestä" en oikein havainnut jälkiä. Noin muutenkin meno oli liian kieli poskessa kirjoitettua jotta synkkyyden pariin olisi mahdollista päästä edes sillain puolivakavasti. Yhtä synkeää kuin örkkien lahtaaminen pöytärrolipeli- tai tietekonepeleissä: välttämätön elementti jotta tarina toimii valitussa viitekehyksessään mutta emotaationalisesti samaan tapaan abstraktoitua kuten shakkinappuloiden poistaminen laudalta muistuttaa sotaa.
Mutta tämä synkeydestä tai sen puutteesta. Tarinat jättivät tarinoina minut vähän kylmäksi. Haluaisin kovasti että voisin yhteenvetona todeta että roskaa on ja reipashenkinen bersekkihedonismi ei tehnyt minuun mitään vaikutusta, mutta se menisi hiukan valehtelun puolelle. Koska kun kerran lukava mieleni ei pystynyt uppoutumaan kertomukseen ja tarkesteli narratiivia etäältä ja analyyttisesti, jäi sille ärsyttävän paljon mahdollisuuksia pohtia missä määrin berserkkipeikkotarinoiden pitäisi tulkita liittyvän reaalimaailman enemmän tai vähemmän vastaaviin elämänideologioihin joiden vaikutuksia pidän jokseenkin masentavina.
Piirroksista vuorostaan paikoitellen jokseenkin pidin, ja ne ja räjähtävä kuvakerrenta taisivat olla pääasiallinen motivaaattori käännellä sivuja eteenpäin, mutta näin tiivistäen muuten en ollut oikein viehättänyt Silariasta tai sen peikoista. (Lisäksi toisin kuin Kvaak-arviossa väitetään, haltiamaagihahmo tuntui silleen ihan hieman pikkuisen kliseiseltä
. Vuosikymmen sitten olisin saattanut olla itseni kanssa eri mieltä tästä nimenomaisesta asiasta.)
* Itse asiassa olin etsimässä Pakanat-ketjua, sillä luin kirjat 1-2 juuri äsken ja niistä pidin tavattomasti enemmän. Jos lyhyesti vertaisin miksi lukukokemukset erosivat niin suuresti, vaikka pinnallisesti katsoen melko samankaltaista mättöä tapahtuu sarjakuvasivuilla, niin ... jälleen kerran haluaisin tarjota syvällisiä selityksiä, mutta ehkäpä täysin yksinkertaisesti verikostoilla ja muilla viikinkihenkisillä väkivaltaisilla kunniakäsityksillä on samanaikaisesti mahdollista kertoa kiehtovia tarinoita joissa hahmoja ajaa eteenpäin synkät (sic!) ja kompleksisetkin demonit, mutta samanaikaisesti niillä ei juuri lainkaan yhtään mitään tekemistä arkielämän maailman ongelmallisuuksien kanssa muuten kuin erittäin yleisellä tasolla. Järkytyksekseni huomaan siis pitäväni asioista jotka ovat mielestäni mukavia?
Enpä tiedä antoiko tämä kirjoitus kenellekään mitään, mutta tulipa sitten kirjoitettua.
Aihe: Alhaiset - Tuomas Myllylä (Luettu 3215 kertaa)