Päätin kaupassa vilkaista uutta DuckTales -lehteä. Sen sisältö oli juuri sen näköistä kuin arvasinkin. Kaikille piirrostyyleille on tietysti omat ystävänsä, eikä makuasioista pidä väitellä, mutta itse en koskaan pystyisi lukemaan tätä lehteä.
DuckTales, kuten melko suuri osa uudesta Disney-sarjakuvatuotannosta on todella vastenmielistä. Hahmot ovat paikoin muuttuneet miltei tunnistamattomiksi niistä, jollaisiksi ne alun perin luotiin tai miltä ne näyttivät kehityksensä huipulla vuosikymmeniä sitten. Esimerkiksi ankanpojat ovat Al Taliaferron ja Carl Barksin piirtäminä pyöreäpäisiä, jonka ansiosta en voi kuvitella heille mitään täydellisempää ulkonäköä. Kehitys menee eteenpäin ja se vaatii, että ulkoisesti täydelliseen huippuunsa kehitetyn hahmon ulkonäköä pitää muuttaa, jotta se kelpaa uusille sukupolville, muuten se on liian vanhanaikaista.
Jouluna katsoin myös kaksi ensimmäistä DuckTales -animaatiojaksoa. Niitäkään en enempää pysty katsomaan, sillä niin karmean näköisiä ne olivat. Muistan, kuinka jo 1980-luvulla mietin, miksei voida tehdä pitkiä, Carl Barksin tyylillä piirrettyjä animaatioelokuvia hänen pitkistä sarjakuvatarinoistaan, kuten Entisaikojen Kaliforniassa, Vanhan linnan salaisuus, Kultainen kypärä ym.
En vielä silloin ymmärtänyt, kuinka mahdoton toiveeni oli, sillä Barkshan oli ja on valitettavasti edelleen USA:ssa laajasti ajateltuna miltei tuntematon taiteilija.