A P U A, sarjakuva ei sytytä

[golem]

. Mutta harvalla on rahkeita sellaiseen 5-10 vuoden rupeamaan. Ars longa - vita brevis.

Niin no, tässä piileekin se ongelma. Pitkäjännitteisyyden puute tekemisessä. Halutaan kaikki nyt ja heti. Onhan sentään suuri osa kirjallisuuden kovista teoksista vieneet mainitut 5-10 vuotta kirjoittaa ja siinä ei tarvitse edes ryhtyä kuvia piirtelemään.

Tuntuu kuitenkin väärältä verrata sarjakuvan tekemistä kirjallisuuteen tai muihinkaan taiteenlajeihin työstämiseen liittyvästä ajatusprosessista puhuttaessa. Jos väitetään että sarjakuva on kuvitettua tekstiä, latistetaan ilmiö säälimättömästi.

[Timo Ronkainen]

Jos väitetään että sarjakuva on kuvitettua tekstiä,

Eihän se olekaan. Mutta silti, kun tarina on hiottu ja puunattu kuntoon, sitten vasta alkaa työ. Eli miten sen tarinan kerron, mitä keinoja käytän, miten saan kuviin parhaan tehon... jne... Ensin se viisi vuotta tarinan hiontaa ja sitten pari kolme piirtämiseen ja sen suunnitteluun kuinka tarina kerrotaan kuvilla.

Timo

[Reima Mäkinen]

Ronkaisen  (ja muiden) hahmottelema sarjakuvan historia on kovin usa/eurooppapainotteinen. On totta että meillä lännessä sarjakuva on "taiteena" joutunut kärsimään nimen omaan kaupallisuudesta. Se ei esimerkiksi ole vielä tähän päiväänkään mennessä päässyt samanlaisen apurahoituksen piiriin kuin kirjallisuus (tästä voidaan syyttää vaikka muinaisia kulttuurityyppejä ja sarjakuvantekijöitä, perinteisestihän sarjakuvapiirtäjät haluavat vain nysvätä RAUHASSA omaa juttuaan).
Elokuvaan en sarjakuvaan kovin hanakasti vertaisi, sillä elokuvaa on suuren yleisön niin paljon helpompi kuluttaa (mikä taas takaa taloudellisia mahdollisuuksia).

Toisin on historia kuitenkin Japanissa. Siellä jo alle parinkymmenen vuoden sarjakuvahistora (II maailmansodasta laskettuna) alkoi tuottaa taiteellisesti kunnianhimoista ja aikuisille suunnattua sarjakuvaa, joka myös on substanssiltaan vertailukelpoista muiden kulttuurituottteiden kanssa.

[Jari Lehtinen]

Jos sarjakuvaa vertaisi kirjallisuuteen tai pikemmin sen kehityskausiin, niin sarjakuva on vasta murtautumassa romantiikan ja sen sellaisten utujen keskeltä (seikkailut, supersankari, faabelit) realismin (yhteiskunnallisen ja yleensä) aikakauteen --- Aivan kuin 1800-luvun puolivälissä, ja niillä main, suuret romaanit. Rikos ja rangaistus oli jatkokertomus sanomalehdessä.
Näin tämmöistä nopsasti mieleen tullutta. Höpsöä, vai tarkempaa tarkastelua vaativaa?

Yritän hätistellä vasemmalla kädelläni määritelmäkärpästä pörräämästä korvani juuresta pois... Tuolla toisaalla Timo mainitsi ohimennen "sarjakuvat ei ole kirjallisuutta". Se jäi vaivaamaan.

Jos sarjakuva "ei ole kirjallisuutta", tekisi mieli kysyä mitä se sitten on. Toki, silloin se on sarjakuvaa. Ja näin on määritelty, että sarjakuva on sarjakuvaa.

No, yritetään sanoa paremmin: sarjakuva ei ole kaunokirjallisuutta. Ilmiselvältä tuntuva asia, josta kertomusten lukija (ja katson itseni lukijana nimenomaan kertomusten lukijaksi) joutuu muistuttamaan itseään.

Toisaalta se että sarjakuvaa voidaan levittää kirjana, ei ole pelkästään "onnekas sattuma" tyyliin "ah, taiteenlaji jota voi levittää kirjan formaatissa, tämäpä kätevää, ihmeellinen yhteensattuma" vaan se tekee sen enemmän tai vähemmän osaksi kirjallisuutta.

Mikään ei ole kätevämpi tapa kerjätä verta nenästään etenkin niiden henkilöiden taholta, joiden näkökulma sarjakuvaan on vahvasti kuvataide- ja piirrospainotteinen. Mutta jatkanpa vielä hetken.

Kun sitten sarjakuva on osa kirjallisuutta, niin mitä kirjallisuutta? Proosaa? Miksei. Näytelmää? Useinkin. Mutta kaikkein eniten - ja tämä on hämmästyttävä, suorastaan päälle syöksevä, silmille hyppäävä, suorastaan lainomaiseksi yleistyvä havainto jonka teen monien mielisarjakuvieni kohdalla: sarjakuva on eniten sukua runoudelle.

Jos runouden piiristä ei tahdo löytää suuria proosakertomuksia, ehkä ongelma on sama kuin sillä entisellä miehellä, joka murisi että haarukka on huono lusikka, koska sillä ei voi juoda keittoa.

Mutta nyt tuo riivattu määritelmäötökkä uhkaa kaivaa pesää vasempaan korvakäytävääni joten lopetan tähän. Tältä tämä täällä näyttää. Entäs siellä?

[Masahiko]

Toisaalta se että sarjakuvaa voidaan levittää kirjana, ei ole pelkästään "onnekas sattuma" tyyliin "ah, taiteenlaji jota voi levittää kirjan formaatissa, tämäpä kätevää, ihmeellinen yhteensattuma" vaan se tekee sen enemmän tai vähemmän osaksi kirjallisuutta.

Ei musiikkikaan ole kirjallisuutta, vaikka sitä voikin levittää kirjoina. Musiikissa on kertomuksia ja jazz on kuin soittimien välistä keskustelua (unohdetaan nyt aleatoria ym. samankaltainen). Jos musiikkikin on kirjallisuutta, niin lähes kaikki mahdollinen taide ja viihde (mitähän eroa niilläkin on...) muuttuu kirjallisuudeksi.

[Jari Lehtinen]

Ei musiikkikaan ole kirjallisuutta, vaikka sitä voikin levittää kirjoina.

Hmm. Pointti!

[Romu]

Sarjakuvan tekoprosessi, jota keskustelussa on pariin otteeseen painotettu, eli jako käsikirjoitusprosessiin ja kuvitusprosessiin pätee pääpiirteissään myös elokuvaan. Itse pohdiskelin hieman topicin aloittajan kanssa samansuuntaisia aatoksia kun luin Road to Perdition-sarjakuvaa ja tämän jälkeen katsoin siitä tehdyn leffan (ei niin että kumpikaan olisi mikään suurteos, mutta silti hyviä elokuvatarinoita tuntuu olevan suhteessa enemmän kuin sarjakuvatarinoita), ja kuuntelin ohjaajan kommenttiraidan. Lueskelin myös joitakuita sarjakuvan käsikirjoittajan haastatteluja.  

Kahden taiteenlajin tekotyyliä verratessa päällimäiseksi jäi mieleen ero tarkkuuden skaaloissa. Elokuvailmaisun jokainen yksityiskohta on tarkoin etukäteen harkittu ja mietitty, ja näinollen niissä on todennäköisesti enemmän ideoita, joka taas helpottaa syvällistekin asioiden esille tuontia. Lisäksi ohjaajan (ja käsikirjoittajan) on trendin mukaista pystyä perustelemaan jokainen ratkaisunsa jollain järki- tai tunneperäisellä selityksellä. Sarjakuvassa vastaavan skaalan ei tarvitse olla niin tiheä, eihän kukaan juurikaan ole valvomassa.

Tämä johtunee yksinomaan rahasta. Elokuvan tekeminen on kontrolloidumpaa, sillä tuotannossa on moninverroin enemmän rahaa kiinni, ja tuotantoyhtiöt haluavat minimoida riskit pitämällä yllä tarpeeksi tiukkaa seulaa, jotta hyvät ja kaupallisesti todennäköisesti onnistuvammat käsikirjoitukset pääsevät tuotantoon. Ajatusten myyminen tuottajille taas edellyttää perustelut ja selitykset.

Myös kilpailu on suurempaa, maksetaanhan hyviksi nähdyistä käsikirjoituksista jonkin verran enemmän kuin sarjakuvakäsikirjoituksista. Nerokkaan käsikirjoittajan onkin siis järkevämpi tarjota loistavaa tarinaansa eteenpäin elokuvakäsikirjoituksen muodossa kuin sarjakuvaksikirjoituksen.

Jotain tuonsuuntaista tuumiskelin.

Holopaisen aloitusviestistä tuli mieleen myös toinen seikka: mainitut elokuvaohjaajat Bergman, Godard Passolini ja Tarkovski ovat kaikki tehneet klassikkonsa jo jokunen vuosi sitten. Mikähän nykyelokuvasta puuttuu.

[tertsi]

Asiaa!

Minuakin häiritsi tuossa aloitusviestissä se, että menneen ajan suurmiehiä verrattiin jostain kumman syystä NYKYsarjakuvantekijöihin.

[KH]

minua häiritsee nyky-sarjakuvan tekijöiden kyvyttömyys nähdä (ja luoda) suurempia rakennelmia, kunnianhimoisia teoksia. Esimerkkinä Lewis Trondheimin Minä (ASEMA,2004), josta en voinut löytää minkäänlaista sisältöä. Oli todella masentavaa lukea kyynisen, keskinkertaisen kirjoittajan velttoa päiväkirjamaista tyhjäkäyntiä höystettynä masennuttavan kömpelöllä kotisohva-psykologialla ja ”arjen pienillä huomioilla”.

No hupsistaheijaa, nyt kun on tuo Minäkin vihdoin luettu, uskaltaa hieman kommentoida:

Kamoon, sehän oli aikas hyvä! Ei suuria rakennelmia eikä mullistavia maailmoja tms, mutta päiväkirjaepisodeista rakennetuksi koosteeksi homma oli käsikirjoitettu varsin timmiksi ja viihdyttäväksi. Kaikkea tuki ilmiömäisen rento piirrosjälki.  Ja kyllä minä "sisällöksi" lukisin muun luettavuuden lisäksi myös sen "kotisohva-psykologisoinnin" eli tässä tapauksessa pyrkimyksen tarkkailla turhaa kyynisyyttä omassa elämässään... Ehkä moinen ei vain ole Jackille vielä ajankohtaista?  

Ja jos väkisin halutaan vertailla elokuvan mestareihin, niin olihan tuossa vähän samaa otetta kuin vaikkapa joissain Altmanin henkilögallerialuotauksissa.

Minusta s'on vain sivistyksen merkki, että tällaistakin saadaan suomeksi.

[tomi]

ensinnäkin. mämmilä on sarjakuvan suomalainen suurteos, joka täyttää mitkä kriteerit tahansa.  Työtä voi huoletta verrata Täällä pohjantähden alla -teokseen, ilman että Linnan tarvitsee kääntyillä haudassaan.  taitaa vaan olla niin, että se on teistä suurimmalle osalle olevinaan liian main streamia. korostan että mämmilässä ei ole pyritty selvittämään elämän tarkoitusta, vaan yhteiskunnan laajaan tutkiskeluun. sellaiseen harvan kirjailijankaan rahkeet riittävät.

onkin hyvä että tässä on tullut esille sarjakuvan tekemiseen vaadittava pitkäjänteisyys. olisihan se mukava, jos voisi samanlaisen teoksen tehdä 26 minuutissa kuin Darkthronen oiskohan ollut Transylvanian hunger. tässä jutussa kun se ei onnistu. siispä asiaa täytyy hautoa vähintään 5 vuotta ja sen jälkeen koettaa piirtää se mahdollisimman rennosti, jottei hommasta paista väkisin tehdyn työn jälki.

itse olen sitä mieltä, että sarjakuvassa ainoastaan sellaiset työt voivat kasvaa klassikoiksi, jotka on tehty aikaa ja vaivaa säästämättä. harvalla tekijällä tähän on mahdollisuutta. rahoitettiinhan mämmilääkin alkuaikoina paljolti osuuskunnan muilla töillä. mutta jollain harrastajalla, joka hankkii leipänsä muualta, ja jolla vapaa-aikanaan on mahdollisuus sarjakuvan tekoon, saattaa olla uskomattoman paljon annettavaa sarjakuvalle. Linnakin kävi aikoinaan päivätöissä.

[Doc Lomapäivä]

Onhan se niin, että sarjakuva taidemuotona jäi alkukuopissaan elokuvan jalkoihin. Ei Godard, Tarkovski ja Fellini sen hienompia ole kuin Eisner, Pratt tai Moore, he ovat vain yleisesti tunnetumpia ja laajemmalti arvostettuja.

Sarjakuva on tätä nykyä kiinnostavampi taidemuoto kuin kirjallisuus. Sarjakuvassa on vielä paljon kehittämisen varaa muodon ja tarinan puolella, kun taas kirjallisuudessa (samoin kuin maalaustaiteessa) kaikki kokeilut on jo käyty läpi. Mitään uutta, merkittävää ja selkeästi erilaista ei enää synny.

Ja kyllä mulle Maus on elämäni hienoimpia lukukokemuksia, vaikka kirjojakin on tullut plarattua.

[Markku Myllymäki]

Varsin viisasta keskustelua täällä. (Allekirjoittaneen täytyy taas huolehtia siitä, että me vähä-älyisemmätkin tulemme huomioiduksi...   )

Onhan se niin, että sarjakuva taidemuotona jäi alkukuopissaan elokuvan jalkoihin. Ei Godard, Tarkovski ja Fellini sen hienompia ole kuin Eisner, Pratt tai Moore, he ovat vain yleisesti tunnetumpia ja laajemmalti arvostettuja.

Umm. En usko että elokuva on yksin syypää. Ja ainakin menneinä aikoina sarjakuvan markkinointi kohdistettiin aivan toiselle kohderyhmälle.

Olisi ihan mielenkiintoista nähdä (nykyäänkin) Fellinin töiden kohderyhmälle tehtyä sarjakuvaa. Ei sitä ainakaan kovin paljon ole.

Massatasolla (populäärikulttuuri) nykyään elokuva ei ole edes pahimpia kilpailijoita sarjakuvan kohderyhmille. Luultavasti tietokonepelit ovat suurempi kilpailija.

Itse asiassa jenkeissä monet tunnetut sarjakuvapiirtäjät ovat tienanneet rahaa viime aikoina tietokonepelikuvituksilla sarjakuvan sijasta. (Alex Ross, Joe Madureira jne.)

Sarjakuva on tätä nykyä kiinnostavampi taidemuoto kuin kirjallisuus. Sarjakuvassa on vielä paljon kehittämisen varaa muodon ja tarinan puolella, kun taas kirjallisuudessa (samoin kuin maalaustaiteessa) kaikki kokeilut on jo käyty läpi. Mitään uutta, merkittävää ja selkeästi erilaista ei enää synny.

I beg to differ. Kummallakin on vain mielikuvitus rajanaan. En usko että kumpaakaan taidemuotoa voi kuluttaa loppuun.

Kyse on ehkä siitä, että kumpikin kaipaa (ehkä radikaaliakin) uudistusta.

Olen sitä mieltä, että erinomainen sarjakuvateos saisi edelleen ansaitsemansa huomion ja loistava sarjakuvateos voisi aloittaa jonkinlaisen sarjakuvataiteen Renesanssin.

Kuka pystyy sellaisen loistoteoksen tekemään?

[Lurker]

Miten tämä keskustelu alkaa muistuttaa muilla palstoilla käytäviä "seksi ei sytytä" -keskusteluja.

Yksi tykkää yhdestä, toinen toisesta tai vaikka useammasta samalla kertaa.

<huumoria>
"Mut saa noi supersankarit syttyyn, mut niinku tollanen tylsempi matsku ei."

"Mä haluun että mukana on myös sisältöö, siis tietsä että on jotain muutakin kuin pelkkää ihoo, siis pintaa."
</huumoria>

[KH]

sarjakuvassa ainoastaan sellaiset työt voivat kasvaa klassikoiksi, jotka on tehty aikaa ja vaivaa säästämättä.

entäs Zärpä?  

[VesaK]

sarjakuvassa ainoastaan sellaiset työt voivat kasvaa klassikoiksi, jotka on tehty aikaa ja vaivaa säästämättä.

entäs Zärpä?  

Niin no, sitten kävi Tilsallekin hassusti ja hän joutui ihan oikeasti opettelemaan sarjakuvapiirustamisen jalon taidon. Luovan hulluuden ja taidon yhdistävä lähde kun ei pulppua loputtomiin.
Omituinen juttu sinänsä - enpä ole ainuttakaan sarjakuvapiirtäjää koskaan tavannut tai sellaisesta lukenut, joka ei jossakin vaiheessa alkaisi kauhistella, kuinka huono piirtäjä hän onkaan. Sama juttu kuin näyttelijöillä, jotka eivät katso omia elokuviaan tai kirjailijoilla, jotka eivät lue omia kirjojaan.
Sarjakuvapiirtämisessä on mielestäni yksi nyrkkipajasääntö. Koska aivan liian usein sarjakuvia arvotetaan vain kuvien perusteella, tulisi ajatella näin: "Hän ei ole hyvä piirtäjä, mutta hän on loistava SARJAKUVApiirtäjä." Kun homma on kokonaisuutena hallussa, ei pitäisi nitistä jos yhdessä ruudussa perspektiivi tai mittasuhteet eivät ole just nappiin kohdallaan.