Sarjakuva-aiheista kirjallisuutta

[Jarkko Sikiö]

Etusivulla on kovaa kirjallisuuskritiikkiä teoksesta The Comic Book History of Comics.

Lue ja valaistu!

[Curtvile]

Kovaa mutta hivenen virheellistä. Varsinkin osuudet joissa vihjataan misogynismistä ovat itsessään pielessä, sarjakuva-ala kun todella on ollut miesvaltainen. Ja jos takana olisi ollut sovinistinen hääräily niin silloinhan noita naistekijöihin keskittyviä osioita ei lainkaan olisi, pelkkä poikain klubi.
Itse olen kovasti nauttinut Comic Book History of Comics lehdistä, toimivat mukavasti lisänä omalle sarjiskirjakirjastolle.

Näissähän pitää aina muistaa kuten missä tahansa historia- ja asiateoksessa viitekehys. Jenkkien ja brittien sotahistoriikit esim. toisen maailmansodan kohdalla pursuavat länsirintamaa ja sivuuttavat koko itärintaman tai pahimmillaan sota alkaa vasta 1941.
Mikä itseä kiinnostaa  ja omaan maailmankuvaan sopii jne jne ad nauseam.

Itse olen kertaillut sarjishistoriikkeja ja elämänkertoja, kuten Kubert _ man of Rockia ja Eisner/Miller keskusteluteosta joissa niissäkin on näkökulma jota ei ihan sellaisenaan kannata nielaista mutta joka avaa useammasta suunnasta amerikkalaista sarjakuvakenttää pitkältä ajanjaksolta.

Viimeisin tietokirja avasi maisemaa josta tiesin ja tiedän yhä liian vähän:


Venäjän sarjakuvakentän historia ennen ja jälkeen sekä Neuvostoliiton aikoina oli hämmentävän ristiriitainen ja rikaskin teos.
Hämmentävän monissa kohdin suomalaisesta sarjakuvakentästä löytää jotain yhtymäkohtia neuvostovenäjänkin aikaisiiin sarjakuvan arvostusongelmiin ja skenen sisäisiin skismoihin, joskin päinvastoin käännettynä.
Ikinä ennen ajatellut että internet ja digitaalisuus loi nykyvenäjän sarjiskentän. Mutta kun on yhden kirjan näkökulman varassa soisi vahvistusta asialle tai kiistävää tietoa.
Yhteen opinkappaleeseen uskomisen kun jätän suosiolla muille.

[JV]

Ikinä ennen ajatellut että internet ja digitaalisuus loi nykyvenäjän sarjiskentän.

Kiitos hyvästä kirjavinkistä. Löytyisikö aiheen tiimoilta joitakin vinkkejä netistä löytyviin venäläissarjakuviin?

[Curtvile]

Kiitos hyvästä kirjavinkistä. Löytyisikö aiheen tiimoilta joitakin vinkkejä netistä löytyviin venäläissarjakuviin?

Teoksessa mainitaan muutamakin linkki joita en tietenkään fiksuna sällinä ole vielä tsekannut niitä kaikkia.
Kun kirjan parissa koetan postata vaikka tähän.
Itse olen pitänyt mm. Artyom Trakhanovin Mad Blade sarjasta
http://oxothuk.deviantart.com/gallery/30377416/MAD-BLADE-COMICS-russian-version

[Jarkko Sikiö]

Venäjän sarjakuvakentän historia ennen ja jälkeen sekä Neuvostoliiton aikoina oli hämmentävän ristiriitainen ja rikaskin teos.

Kiitos vinkistä, kuvauksen perusteella todella mielenkiintoinen opus!

silloinhan noita naistekijöihin keskittyviä osioita ei lainkaan olisi

Eipä vain ollut virheellinen. Kokoelma vuodelta 2012, joka tuossa arvioitiin, ei todellakaan sisällä yhtään naistekijää (Ayn Rand ei kelpaa).

Tekijöille ja kustantajalle on taatusti tullut kritiikkiä tuohon liittyen, ja siitä syystä lehdissä esitellään naistekijöitä lisäsivuilla. Tämänkin mainitsin.

Tuo naistekijöiden täydellinen puuttuminen on kuin sähköshokki, kun sen kesken lukemisen oivaltaa. Moneen kertaan pläräsin sivut lävitse, että eikö todellakaan ketään mainittu. Itse uskon, ettei asia edes tullut tekijöille mieleen.

Robbinsin opus on muuten ihan kelpo teos, täytyypä naputella siitä tähän ketjuun myöhemmin.

[Curtvile]

Itse en niinkään usko että tekijöille ei olisi tullut mieleen tätä asiaa vaan se huomattavasti surullisempi fakta:
angloamerikkalaisella puolen naistekijöitä on ollut marginaalinen vähemmistö. Kyseessä ei liene ollut minkäänlainen salaliitto tai tarkoituksellinen savustuskaan alalta, ainoastaan ikävä historiallinen piirre. Ajankuva josta on liikuttu eteenpäin.

Aika vain oli täysin erilainen eikä isointa osaa mies- eikä naispuolisista senttareista hikipajoissa edes merkitty ylös kunnon Disney/Iger tyyliin.

Itse siis seuraan tätä lehtimuotoisena ja vaikkei yleiskuva sarjakuvasta olekaan BD ja Manga ovat pienellä liekillä, hyvä että edes nuotio savuaa siltä osin, on tämä saamaansa ryöpytystä parempi.
Toki kuten sanottua, kaipaa perspektiiviä. Ne mainitut Kubert man of Rock ja Eisner/Miller molemmat käsittelevät myös 1930-luvulta nykypäivään mutta Kubert ja Eisner muistavat asiat hivenen eri tavoin.
Varsinainen objektiivinen totuus lienee näiden välistä.

[JV]

Teoksessa mainitaan muutamakin linkki joita en tietenkään fiksuna sällinä ole vielä tsekannut niitä kaikkia.
Kun kirjan parissa koetan postata vaikka tähän.
Itse olen pitänyt mm. Artyom Trakhanovin Mad Blade sarjasta
http://oxothuk.deviantart.com/gallery/30377416/MAD-BLADE-COMICS-russian-version

Kiitos linkistä! Trakhanov onkin ainoa entuudestaan tietämäni venäläinen sarjakuvantekijä - ja hänet Steve Orlando spottasi nettisarjakuvien kautta Imagelle Undertow-sarjaa piirtämään.

Onkohan muuten suomalaista sarjakuvaa käännetty paljon venäjän kielelle?

[Jarkko Sikiö]

Angoulemen surullisenkuuluisasta vuoden 2016 kohusta lähtien olen aikonut lukea Trina Robbinsin Pretty in Ink - North American Women Cartoonists 1896-2013 (Fantagraphics, 2013).

Tartuin opukseen vasta, kun The Comic Book History of Comics ylitti ärsytyskynnyksen. Tavasin Robbinsin kirjan käytännössä vain kritiikin taustatöinä. Tästä johtuen keskityin vaihtelevasti kirjaan, ja lähinnä vain silmäilin osuudet ajalta ennen toista maailmansotaa.

Historiallinen konteksti tässä on tuttua. Ensin naiset, kuten kaikilla aloilla, siirtyivät massoittain työelämään korvatakseen rintamalle lähetetyt miehet. Sitten nämä antoivat, kehoituksesta, rintamalta palanneille miehille tilaa – kuitenkin monella alalla naiset jäivät työelämään pysyvästi.

Sarjakuvan tapauksessa naisille oli tilaa erityisesti romanssisarjojen tekijöinä. Robbins ei aina ole täysin johdonmukainen. Yhtäällä naisia ei edes kiinnostanut kuvittaa toimintasarjoja, mutta toisaalla toimittajat eivät heitä tahtoneet toimintaa kuvittamaan. Mieluiten Robbinsin mukaan naiset kuvittivat kauniita naisia muodikkaine vaatteineen, mikä varmaan totta onkin. Kun romanssisarjat sitten alkoivat kuihtua, myös naiset katosivat sarjakuvalehtien sivuilta.

Toki osa siirtyi hoitamaan lapsia ja taloutta tai kuvittamaan kirjoja, mutta Robbinsin mukaan kustantajien vaikeudet 50-luvulla, erityisesti Comics Coden vuoksi, aiheutti irtisanomisia ja naiset saivat lähteä ensimmäisinä.

Tilanne lopulta meni niin pitkälle, että Robbinsin mukaan vuonna 1974 suuret kustantajat, Marvel ja DC, yhteensä työllistivät kaksi naistekijää. Nämä olivat Marie Severin ja Elizabeth Berube. Ensimmäiselle oli Disneyllä kohteliaasti avattu ovi vain sen näyttämiseksi, että ei tänne ole ennenkään naiset hakeneet. Westernillä oli Christine Lyttlelle todettu, että ei tänne ole ennenkään naisia palkattu. Lyttle ei siitä säikähtänyt ja siten hän aloitti työt Westernillä.

Sanomalehtisarjojen puolella, sekä sittemmin undergroundin, ja alternativen, oli myös naisille tilaa. Tai pikemmin naiset tekivät sen tilan itse. Kaikkineen koko ala näyttäytyy suorastaan masentavalta miesvaltaisuudessaan. Robbins useaan otteeseen toteaa väsyneen oloisesti Marvelin ja DC:n olevan täysin pihalla mitä naiset tahtoisivat lukea. Kustantajien lisäksi fanikunta ja sarjakuvakaupat näyttäytyvät yhtä ahdasmielisiltä miesten linnakkeilta.

Manga toi tytöille paitsi näitä kiinnostavaa sarjakuvaa, myös sarjoja naistekijöiltä.

Kiinnostavinta teoksessa on usein ei niinkään esitellyt naiset sarjoineen vaan Robbinsin naisnäkökulma. Tätä analyyttistä puolta olisi hyvin voinut enemmän syventää.

Olen aina käsittänyt romanssisarjojen romahtaneen siksi, että kaikki mehukas Comics Coden myötä poistui. Kuitenkin Robbins kirjoittaa romanssisarjojen sodan jälkeen tukeneen yhteiskunnassa vallitsevaa "valitse oikea mies ja jää kotiin" -henkeä. Käsikirjoitukset olivat ilmeisesti pääosin miesten kynästä, kun tässä yhteydessä vain kritisoidaan käsikirjoituksia yleisesti, mutta kehutaan naisten taidetta.

Kaikkea ei Robbinskaan tiedä. Miksi naiset ovat olleet aliedustettuina tussaajan roolissa. Miksi nykymalli, jossa sukkuloidaan tekijänomisteisten projektien ja palkkatyön välillä on osoittautunut vaikeaksi juuri naisille? Gail Simonen lisäksi ei tule ketään mieleen – Robbins nimeää kolme – ja tätä nykyä Simone näyttäisi pystyvän rikkomaan lasikaton.

[Curtvile]

Kelly Sue deConnick ja Becky Cloonan tulevat heti mieleen alle puolen minuutin sisään.
Marguerite Bennett heti perään. Mutta nämä ovatkin juuri nyt.

[Petteri Oja]

Onkohan muuten suomalaista sarjakuvaa käännetty paljon venäjän kielelle?

Paakkasta ainakin: https://www.sarjakuvakauppa.fi/rossija-opisanie-marshrutov.html

[Jarkko Sikiö]

Kelly Sue deConnick ja Becky Cloonan tulevat heti mieleen alle puolen minuutin sisään.
Marguerite Bennett heti perään. Mutta nämä ovatkin juuri nyt.

Cloonanin lisäksi Robbinsin kolmikon muodostavat Jill Thompson ja Colleen Coover.

On näissä kirjoissa aina painotusten lisäksi muistettava, milloin ne on kirjoitettu. Robbins totesi jo olevansa kypsä aiheeseen, mutta kirjoitti tämän ikään kuin vanhoja virheitä korjatakseen.

[Veli Loponen]

Kyllähän noita naistekijöitä Marvelilla ja DCllä oli 1974 enemmänkin. Esimerkiksi Tatjana Wood ja Ramona Fradon.

Edit. Autocorrect muutti naistekijät maistelijoiksi

[Jarkko Sikiö]

Olen aikoja sitten todennut, että sarjakuviin käytettyjä rahoja on turha surra. Silti välillä iskee hetken harmistus ja aina toisinaan se jää päälle.

Tällä kertaa sen aiheutti Tim Leong kirjallaan Super Graphic – A Visual Guide to the Comic Book (Chronicle Books, 2013).

Goodreads-suositukset ovat toki usein sarjakuvien ja sarjakuvaan liittyvän kirjallisuuden kohdalla yläkanttiin, mutta nyt kymmenen taalaa olisi voinut käyttää fiksummin.

Kirjan idea on sinänsä hieno: kertoa sarjakuvista graafien muodossa. Kirjassa ei todellakaan ole sanallista osuutta, mikä ei liittyisi graafien tulkitsemiseen.

Kuitenkin sisältöä olisi saanut vielä pitkään hioa. Osa graafeista on kuvaavia ja kiehtovan informatiivisia. Esimerkiksi supersankarien värejä hallitsevat päävärit punainen, sininen ja keltainen, kun taas superroistot pukeutuvat purppuraan, vihreään ja oranssiin. Tästä joku nettisivu teki oman jutun, mutta vaikka muistan sen lukeneeni, on esitys graafien muodossa aivan omaa luokkaansa havainnollisuudessaan.

Samoin kustantajien väliset markkinaosuudet muuttuvat paljon konkreettisemmiksi, kun aukeama jaetaan kustantajan painoarvoa kuvaaviin erivärisiin pinta-aloihin. Samoin kuinka nopeasti eri Tintti-julkaisuja on pitänyt muokata sopivampaan muotoon (joku asiantuntevampi osaisi sanoa, pitääkö graafi paikkaansa).

Tällaisissa opus onnistuu paremmin kuin mikään sanallinen selitys koskaan pystyisi. Osa on vähämerkityksellisiä, mutta hauskoja. Tällaisia ovat mm. cosplay-aiheiset graafit ts. missä suhteessa Hulk esiintyy paidattomana versiona...

Mainioita esityksiä ovat mm. Tintin seikkailut maailmankartalla, kuinka suosittu Salama on Barry Allen Wally Westiin suhteutettuna (ja suhteet esitetään juoksevan Salaman muodossa), kuinka monta kertaa Spy vs. Spy -sarjassa musta on voittanut valkoisen ja päinvastoin ja kumman voittoputki on kestänyt kauemmin.

Kuitenkin em. Salama on yksi monista opuksen sivuista, mikä jättää lukijan miettimään, mitä on käytetty tilastoja pohjina. Koska osa graafeista ovat pelkkää huumoria vailla informaatioarvoa, opuksen asiasisällön uskottavuus muuttuu kyseenalaiseksi.

Kiinnostavuudeltaan keskikastia on pituusjärjestykseen asetetut (kaikki ovat samanmittaisia), painograafi (kuinka Deathlok voi painaa enemmän kuin Modok) ja , kauanko sarjakuvahahmoista kukin on pysynyt kuolleena.

Suuri surku on sen sijaan, kuinka osa graafeista esittää vain suhteita ja sidoksia, joiden informaatiosisältö on lähellä nollaa ja kiinnostavuus nolla. Tätä suurempi surku ovat sivut, joilla tekijä epäonnistuu noudattamaan omaa perusideaansa ja esittää listoja, kuten millaisia nuolia Vihreä Nuoli (ja Haukansilmä) käyttävät, mitä Batmanin varustevyöstä löytyy jne.

Osa graafeista olisi vaatinut myös harkitumpaa esitystä. Crossover-nimikkeiden räjähdysmäinen kasvu olisi ehdottomasti pitänyt asettaa aikajanalle, jolloin sinänsä kuvaava esitys olisi ollut informatiivisempi.

Osa graafeista varmasti on kiinnostavia lukijasta riippuen. Minusta hassua on, että Kostajien päämaja ja Hellfire Club ovat käytännössä naapureita Manhattanilla. Sen sijaan minua ei kiinnosta, millaisia pizzoja Turtlesit tilaavat, onko X-miesten alus kovempi rassi kuin Kostajien tai mikä on toisiksi yleisin Jokerin esittämistä kysymyksistä (Batmaniin liittyen, tietysti) jne. mutta tämä voi olla toisille sitä parasta osuutta.

Osa on puhtaasti vitsejä, kuten missä suhteessa sanat jakautuvat Batmanin 60-luvun teemabiisissä (siis monestiko tavu "Da" esiintyy sanaan "Batman" verrattuna). Tällaisia vitsejä on runsaasti. Kaikista ei arvaa, ovatko ne huumoria. Tällaisia on mm. monestiko v-kirjain esiintyy V niin kuin verikoston eri jaksoissa.

Suurimmat rimanalitukset ovat tyyliä "miksi pojat pitävät näkymättömästä naisesta" ja sivu on tyhjä. Hah. Hah. Haa. Kymmenen. Taalaa.

Tutustukaa tähän vasta, kun opusta jaetaan ilmaiseksi.

Kyllähän noita naistekijöitä Marvelilla ja DCllä oli 1974 enemmänkin. Esimerkiksi Tatjana Wood ja Ramona Fradon.

Täytyisi kaivaa sivu uudestaan esiin, että mitä siinä sanatarkasti todettiin. Opus on aika tiukasti rajattu, eikä siitä syystä mm. värittäjiä huomioida. Mahdollisesti tuossa sivulla viitattiin taiteilijoihin. Wood taisi olla enempi värittäjä.

[VesaK]

Vihdoinkin tuli tilattua Umberto Econ "The Apocalypse Postponed", eli nippu Econ esseitä mm. sarjakuvista.

Sitä odotellessa Vihreältä Planeetalta osui mukaan tämmöinen:

http://www.terracognita.fi/tc/product/kaikki-huono-on-hyvaksi/

Hyvää materiaalia ainakin oman vakaumuksen pönkittämiseen.

[Jarkko Sikiö]

Eiliset uutiset Harlan Ellisonin kuolemasta saivat minut palaamaan Fantagraphics-historiikkiin We Told You So – Comics As Art (2016).

Kahlasin tämän joskus vuosi sitten puoleen väliin saakka. Harmikseni olen rähmälöinyt kirjoittamani muistiinpanot bittien taivaaseen.

Kirjoitan nyt silmäilyn perusteella tajunnanvirtaa ja palaan asiaan, jos saan tämän joskus luettua loppuun asti.

Tajusin vasta tätä lukiessani, että juuri tässä on nyt se opus, jonka julkaiseminen venyi iät ja ajat, koska Ellison ei pitänyt enää vanhojen muistelemisesta ja Gary Groth ei tahtonut leikata kirjasta vanhoja pois.

Kirjassa tämä näkyy ikävästi, koska moniin kymmenen vuotta sitten tapahtuneisiin juttuihin viitataan ikään kuin ne olisivat tapahtuneet vastikään.

Samalla teoksessa on vuosikymmenen mittainen aukko, kun kaikkea peilataan 2000-luvun alusta nähden. Tämä on ikävää juuri niissä kohdissa, kun vedetään yhteyksiä nykypäivään vaikka katsantokanta on siellä jossain kirjoitusaikana eli 12-15 vuotta sitten.

Samoin tekijöiden asema, sekä valta-asema kustantajiin ovat ehtineet monessa tapauksessa vaihtua. Toisinaan mietityttää, missä muodossa asiat tulisivat ulos tänään, kun kaikkien ei olisi enää tarpeen asetella sanojaan.

Opuksen olisi ilmeisesti pitänyt olla julki kustantajan 30-vuotispäiville (nyt se tuli 40-vuotispäiville). Kun joku sanoo vaikkapa "näihin päiviin saakka", niin sulkeisiin on lisätty tarkennus että "as of 2005".

Otetaan nyt tämän jälkeen ensin ne kirjan puutteet. Kaikkia avustajia, varaston vuotavaa kattoa ja grillibileitä ei olisi tarpeen käydä yksityiskohtaisesti lävitse. Opus on tästä johtuen muodoton möhkäle, jossa kiinnostava on itse siivilöitävä joutavasta. Ja sitä siivilöitävää on runsaat 600 sivua.

Toinen – vaikka vain puolittain Tom Spurgeonin – piikkiin menevä vika on vaivaannuttava Groth-henkilöpalvonta. On vaikea käsittää tätä, mutta ensimmäisten iPhonejen aikaan oli ihmisiä jotka huokailivat aitoa kiitollisuutta siitä, kuinka Steve Jobs oli "muuttanut heidän koko elämänsä". Vielä vaikeampaa on käsittää, että osalle näistä ihmisistä Groth on Jobs.

Groth vaikuttaa kirjan sivuilla enemmän Batmanilta kuin todelliselta henkilöltä. Kuitenkin sieltä alta löytyy paljon soraääntä, useimmin siitä kuinka vaikea rahaa oli saada kustantajalta, kuinka vähän rahaa tuli ja kuinka kustantaja suosi aina tiettyjä tekijöitä.

Groth moneen kertaan valittaa, kuinka ei ymmärtänyt mainontaa ja markkinointia ja kuinka voi, voi, voi ei ollut rahaa koskaan maksaa kenellekään mitään.

Taitaa siellä kerran (Stickboy-sarjan tekijään liittyä) alta paljastua se todellinen kustantaja, joka rajusti kiroaa tekijöiden kuvittelevan saavansa työstään paitsi rahaa myös pitävänsä oikeudet töihinsä. Ihme, että tuo kohta on päätynyt kirjaan saakka sillä niin täysin ristiriidassa se on kaikkea sitä kohtaan mitä kustantajat tekijöiden suuntaan viestivät.

Sen verran silmää on opuksessa käytetty, että näytesivuksi on valittu Daniel Clowesin Pussey-opuksesta kohtaus, jossa Hernandezin veljekset tulevat näyttämään uusia töitään ja toteavat juuri saaneensa valmiiksi Grothin kylpyhuoneen kaakeloinnin... Siinä kiteytyy kaikki kolmen sadan sivun aikana esitetty peitelty kritiikki tekijöiden suosimisesta ym. muutamaan ruutuun.

Hassua tässä on, että historiikki ei juuri poikkea suomalaisen metsäyhtiön historiateoksesta. Tylsyyttä ja tyhjänpäiväisyyttä on runsaasti, mutta samalla siellä on se teoksen oikeuttava, kiinnostava asia.

Tuo kiinnostava osuus vaatii tässä tapauksessa kyllä hyvin paljon taustatietoa, että voi kaiken imeä itseensä.

Toistaiseksi kiintoisinta itse yritykseen ja taustoihin, ei siis tekijöihin liittyvää, juttua on ollut mm. kuinka kovasti ensin mv-sarjojen romahdus 80-luvun lopussa ja sitten jakelukanavien keskittyminen Diamondin käsiin iski mm. juuri Fantsuun, kuinka pornosarjat pelastivat yrityksen, kuinka yritys muutti Seattleen ja ratsasti grungella ja kuinka pihalla Groth tuosta viimeisestä oli.

Tekijöiden suusta tulee paljon kiintoisaa juttua, esim. juuri kuinka mm. Peter Bagge & kumpp. olivat grunge-henkisiä tekijöitä, kuinka tekijöistä moni oli kateellinen sille ydinjoukolle, jonka toivottiin vetävän perässään muitakin jne. jne.

On myös mielenkiintoista, kuinka tietty tekijäjoukko puhuu alternativesta jonain 90-luvun ohimenevänä juttuna – osa suoraan sanoo vihaavansa koko käsitettä – kun 2000-luvulla pitäisi puhua independentistä.

Kuitenkin kustantajan puolelta, Groth mukaan lukien, puhutaan järjestään ja sujuvasti alternativesta. Termistön kohdalla hän huomauttaa, että kyllä jo 80-luvun puolivälissä puhuttiin alternativestä. Harmi, ettei Spurgeon ole tuossa tajunnut ottaa sellaista puheenvuoroa Batmanilta, josta selviäisi miksi independent ei sovi suuhun.

Oli Grothin luonnevikaisuudesta mitä mieltä tahansa, niin opuksen moni järkevin juttu tulee ulos juuri Grothin suulla. Osin tätä opusta tulee luettua niin, että hyppii Grothin, tai muutoin kiinnostavien henkilöiden, kommentit lävitse ja jos aihe kiinnostaa, niin sitten lukee siitä ympäriltä muutakin.

Kim Thompson on merkittävästi värittömämpi ja vähemmän suorapuheisena tylsempi tapaus ollakseen käytännössä puolet Fantagraphicsin historiaa.

Opuksesta merkittävä osa menee monella suulla sen selittämiseen, että Fantsu on siitä cool ja hip, että se on taiteilijakommuuni ja sopii paremmin monelle kuin perinteinen sarjakuvakustannusmaailma tai ylipäänsä oikea työ.