Eniten minusta siinä on se miten Marvel on panostanut hyviksiinsä. Osalle ajatuskin on absurdi, niillä on eriväriset kirkkaat kalsarit arkivaatteiden päällä ja kyökkipsykologiasta repäisty yksiulotteinen tausta, mutta ihan yleisessäkin elokuvallisen kerronnan kirjossa kyseessä on hahmoja joissa on nyansseja.
Eli koska Marvelin hyviksissä on ristiriitaisuuksia ja inhimillisiä heikkouksia ne ovat valtaosaan peruselokuvien, ei yksin toimintaelokuvien vaan elokuvien, päähenkilöihin verrattuna monisyisempiä.
Silloin odotusarvo tarinan pahiksilta on suurempi. Tässä kontrasti kasvaa. Silloin kun sankarin motivaatio ei ole yksioikoisen "hyvä koska hyvä" pahiksen "paha koska paha" tuntuu huomattavasti heppoisemmalta.
Marvelilla on ikonisia pahiksia, mutta jäävät enemmän sankarien varjoon. Toki isosti samasta syystä kuin jonka q-mies sanoi, ruutuaika. Campbellin sankarin tarina on framilla, ei pahiksen synty.
Sarjakuvissahan pahikset ovat harvemmin kertaluonteisia ja saavat aikaa kehittyä hekin, elokuvissa tähän on harvoin mahdollisuutta. Elokuvissa kun pahan on saatava palkkansa, juuri siinä että vaikkei sanakarimme tappaisikaan konna kuolee oman hubriksensa ansiosta. Oikeus on voittanut taas.
Sinällään itse näen juurikin Iron Man elokuvien hahmot systemaattisesti hahmoja tukevina, Stane rakensi starkin isän kanssa imperiumin mutta jäi lapsineron alaisuuteen, Vankolta Stark vei paikkansa valokeilassa kuten myös Hammerilta aivan samoin kuin Killianin Extremikselta.
Motivaatio vaihtelee mutta kateus ja katkeruus ylimieliselle nerolle on kunkin taustalla, jokainen tukee Rautamiehen sankarin kaarta ollen se musta peili joka heijastaa katsojille mikä Tony Starkista olisi voinut tulla: asekauppias, syrjäytynyt vanki, terroristi.
Eivät missään määrin huonosti kirjoitettuja, ohjattuja tai näyteltyjä rooleja, mutta minusta ovat jääneet juuri sen alle että sankari on tehty verrattain paremmin.