Ruutu/NonStop. Tarkalleen ottaen jälkimmäinen noista.
Opiskelin 19-kesäisenä 1993-1994 porvoolaisessa kansanopistossa kieliä. Minulla oli jo paksu nippu Harto Pasosen toimittamia Pumpsis-lehtiä suppeahkossa sarjakuvakokoelmassani (niistä numerot 10-19 tulivat tilattuina kotiin). Ensimmäisessä Pumpsiksessa arvosteltiin Kuopion divareita. Yhden divarin arvostelussa oli lause "harvinaista Non Stoppiakin on vinot pinot".
Mietin, että mikähän lehti se Non Stop on, never heard. No, Porvoossa se selvisi. Paikallisesta divarista, Lukevasta, löysin noita lehtiä. Ostin muutaman numeron kokeeksi, ja heti kolahti täysillä. Ihmettelin Benjaminin, Klorofyllin, Attilan, Natasan, Piko & Fantasion, Johannes & Pirkaleen ja monien muiden seikkailuja. Erityisesti Benjaminin hyppääminen junasta Rouva Adolfinassa teki vaikutuksen.
Ostin heti läjän lisää Nonareita, ja siitä niiden keräily alkoi. Kun kaikki lehdet ja myöhemmät albumitkin olivat kasassa, tuumin, että laajennanpa Ruutu-lehtiin. Viimeistään Ruutuihin sitten meinasikin välillä palaa kaikki rahat.
NonStopin ja Ruudun sankareista vain Lucky Luke, Johannes ja Pirkale, Niilo Pielinen, Strumffit, Tintti, Veikko, Tette ja Jykke sekä Vili & Bill olivat minulle tuttuja ennestään. Vielä siis riitti lehdissä tarpeeksi uusia hahmoja laajentamaan sarjakuvasivistystäni. Ja tottakai oli pakko ruveta keräämään kaikkien noiden hahmojen suomennettuja albumeja.
Tykkäsinhän minä kovasti ranskalaisesta ja belgialaisesta sarjakuvasta jo 80-luvullakin, mutta NonStopista siis alkoi minun kohdallani se todellinen BD-kuume.