Jälleen hatunnosto Clavialle, mukava on näitä juttuja lukea.
Huumorilla höystetyn kerrontansa puolesta Valhallat ovat velkaa ainakin Asterixeille, ja tekijöiden ensimmäisissä luonnoksissa esiintyykin olemukseltaan ison A:n oloinen pieni viikinki, joka kuitenkaan ei sitten päätynyt lopullisiin tuotoksiin.
Muuten sarjan komiikka rakentuu mukavasti hahmojen keskinäiselle vuorovaikutukselle. Joidenkin tekijöiden suosimia viittauksia populaarikulttuuriin Valhallassa ei muistaakseni juuri ole, ellei artikkelin ensimmäisessä osassa ja aiemmin tässä ketjussa mainittua "homagea" Marvelin Thor-sarjakuville huomioida, ja suurelta osalta lukijoita se taitaa mennä ohi liian obskyyrinä.
Valhalla oli jotakuinkin ensimmäinen kosketukseni skandinaaviseen mytologiaan pienenä ollessani, ja siksi Madsenin näkemykset aasojen ulkoisesta olemuksesta ovat vaikuttaneet minun voimakkaasti. Kun sitten myöhemmin on lukenut lisää, niin huomaa tekijöiden tutustuneen kansallisromanttisen 1800-luvun taitelijoihin, joiden näkemyksiin taas vaikuttivat antiikin jumalien kuvaamisen pitkät perinteet. Toki käsittelytavalle sopivia irtiottoja on tehty esimerkiksi kauriinsilmäisen runopoika-Bragen sekä pyylevien Frej'n ja Heimdallin suhteen.
Ajoittain aika hurmeiselle lähdemateriaalille ollaan joskus yllättävänkin uskollisia, välillä päitä putoaa ja vatsoja aukeaa, vaikkei nyt mistään kovan luokan goresta tietenkään olekaan kyse ja sarjan tunnelmaan tällainen sopii hyvin.