Luettua

[Curtvile]

tämä oikeastaan kuuluisi sarjakuvantekijät sarjakuvassa, tai supersankarisarjakuvan nousun tjs ketjuihin.

Rick Veitch - Boy Maximortal


Rick Veitch kun on täällä lähinnä tuttu Alan Mooren Swamp Thing Rämeen olento sarjakuvan kuvituspuolesta.
Raadollisen Bratpackin, sen Maximortalin ja filosofis-kyynis-psykedeelisen The One sarjakuvan tekijältä on silti lupa odottaa jotain hurjempaa kuin lattea Teräsmies-pastissi.

Jos ei tunne amerikkalaisen sarjakuvan historiaa tässä menettää paljon. Todella, todella paljon.
kertomus on silti mainio ja jotain mistä kuvailu post-postmodernin ironinen olisi väärin.
Veitch ei parodioi. Kuten parhaat parodian tekijät tästä kuultaa aito rakkaus kohteeseen, ei ironinen hipsteriys tai taitetaan niskat supersankareilta kiukku.
Veitch haluaa muidenkin näkevän jättiläiset jättiläisinä, rakentavan sen pyhäkön jossa palvoa niin mainstereamin kuin undergroundin mestareita.

Mutta monen niskalla Veitch seisoo upottaakseen heidät lietesäiliöön teoistaan.
Oikeat sarjakuvantekijät ovat hyvin viitteellisesti peiteltyjä kukaanhan ei esimerkiksi osaa yhdistää sarjakuvan Sheldonia Gilbert Sheltoniin


Veitch ei pidättele vaan päästelee täysillä, seksiä ja väkivaltaakaan säästelemättä. Jos pidät vanhoista Teräsmiehistä, Marvelin kultakaudesta tai hippiundergroundista tätä kannattaa ainakin vilkaista.

Ja Jack Kirbyn tarina (tässä "Jack Curtis" nimellä ja onhan tässä stanleykin...) on vimmaista voimaa tämän töistä aina sotatraumoihinsa on yksin riittävä syy lukea tämä teos ja oikeuttaa odottamaan paljon jatkoltaan.
Jotkut asiat eivät muutu:

[echramath]

Juuh elikkäs. Neal Adamsin Batman Odyssey. Sain tämmöisen lainaksi kaverilta. "Onko tää se missä alaston Batman syö banaania?" "On." Kaikkeen nähden tästä on puhuttu kummallisen vähän Kvaakissa.

En ole varsinainen supersankarisarjakuvan lukija, joten jouduin vähän raapimaan päätäni, mitkä kerronnan tavat ja teemat ovat nykyään ylipäätään tavanomaisia sellaisissa. Hämmennyksen verho laskeutui hivenen, kun (onneksi nykyään internet) onnistuin selvittämään, että tämä häiskä, jolla on iso D paidassa, on ihan vakiintunut hahmo eikä mikään Battiksen houreuni – siis nämä eivät varmaankaan ole toisensa poissulkevia määritelmiä, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Aika pitkään olin pihalla, onko tämä nimeään myöten jamesjoycemainen lepakkomiesdekonstruktio, jonka eri tasot limittyvät ja jonka ymmärtäisi ehkä viidennellä lukukerralla...

...vai onko kyseessä sittenkin junaonnettomuus. Kaiken takaa paljastuu hahmotelma aika perinteisestä sarjakuvaseikkalusta, jossa toki on mukana pakollista identiteettikriisiä, voiko Batman tappaa, pitäisikö hänen tappaa, jos Batman ottaisi sen murhanhimoisen pellen hengiltä niin ihmisiä kuolisi vähemmän ja niin edelleen. 

Adams on ilmeisesti kyllä tätä ennenkin käsikirjoittanut jotakin, mikä on tietona vähän sääli, koska mieli tahtoisi ajatella, että tässä ihminen, joka on lukenut paljon sarjakuvaa ja piirtänyt paljon sarjakuvaa ammattimaisesti päättää, että kyllä hänkin haluaa tehdä mestariteoksen, missä on mukana kaikki ja keittiön pesuallas. Tähän hänellä ei kirjoittajana ole edellytyksiä, mutta piirtäjänä on, mistä seuraa varsinainen juxtapositio. ITE-taiteen, oman vision innottamana väkerrettyjen loputtomiin jatkuvien webbisarjiseeposten ja Reino Mäkelän Kynän henki on läsnä.

Hyvän ja huonon välissä on kolme tähteä, "ihan kiva" ja "perus ok". Mutta siellä jossain, asteikon ulkopuolella, ovat suurenmoiset epäonnistumiset, ja siellä on Batman Odyssey. Pahimmat koiranleuat ovat jo ehdotelleet tämänkin elokuvasovitusta, sekä ohjaus että pääosa Tommy Wiseau.

[VesaK]

Jos ei muuten ole pää kipeä, kannattaa vierailla Neal Adamsin sivuilla, erityisesti osastolla "Science".

http://nealadams.com/science-videos/

[echramath]

Transmetropolitan oli minua jotenkin vältellyt tai en ole vain saanut aikaiseksi niitä käsiini etsiä, mutta viimein tuli "muutan, ota sinä nyt nämä hyllyysi joksikin aikaa"-tarjous.

Onko tämmöinen kohta 20 vuotta vanha scifi kestänyt aikaa? Vastaus: on, visio ei ollut kauhean koherentti^* alunperinkään, joten ei haittaa, että joissain asioissa tuntuu, kuin nykymeno olisi sen jopa jo ohittanut. Sen sijaan, kuten ilkeät kielet ovat huomioineet, vuoden 2016 USA:n presidentinvaalien aikaisen poliittisen liikehdinnän kuvaus oli hyvinkin osuva ennustus.

^* Siis tämä perinteinen homma, että onko kaikkien esiteltyjen keksintöjen kaikki vaikutukset yhteiskuntaan edes yritetty ottaa huomioon.

[Jarkko Sikiö]

The Prox Transmissions (Marvel 2017) on eräänlainen poikkitaiteellinen outolintu. Starset ja sen jäsenet eivät  sano minulle mitään, mutta Wikipediastahan nämä selvisivät.

Tarina on ideatasolla aika vahva, mutta toteutukseen on osallistunut niin monipäinen joukko, että lopputulos kärsii pahasti.

Tämä on selvästi mennyt siten, että on sovitettu kirja sarjakuvaksi. Jokunen kohtaus olisi vaatinyt hiomista, sillä kirjan sivuilla pienet omituisuudet sivuuttaa helpommin kuin visuaalisessa asussa.

[Curtvile]

Infinity 8 vol1: Love and mummies



itsellä tätä Berteilin, Trondheimin ja Zepin sarjakuvaa on sekä lehtinä että albumina.
Ihastuttavan hulppeaa LEXX- henkistä scifiä.
Maailma on rikas ja isoimmaksi osaksi ilman infodumppausta, pääpointti on vauhdissa, vaarallisissa tilanteissa ja täysin tarpeettomissa paljaissa rinnoissa.

Se että päähenkilömme agentti Yoko Kerenin tarve lisääntyä tuoda jatkuvasti framille tekee tästä periranskalaisen.

Tökkii varmasti monia, toisia taasen Yokon Mary Suemaisuus koska pärjää tilanteessa kuin tilanteessa.

Grafiikka ja lennokkuus tässä viehättää. Pulp-scifiä olekaan ollut aikoihin.
Ainoa miinus Lion Forgen julkaisun kovakantisuudesta

[Curtvile]

Palle Schmidt- Stiletto : Officer down



ensimmäinen osa on erinomaista koukuttavaa poliisinoiria epämääräisen eurooppalais-amerikkalaisessa kaupungissa.
Paksu glossattu Lion Forgen lehti on peruseuroalbumin pituinen mutta tanskalainen Palle Schmidt tuntee lajityyppinsä perinpohjin ja puhaltaa kliseisempiinkin hahmoihin eloa.

Tämä oli riskiveto itseltä tyyliin kokeillaan josko tämä on kaiken hehkutuksensa arvoinen ja dekkarien suurkuluttajana arvostin.
Kyllä, vaikutteet näkyvät. Yksi hahmoista on nimeltään Giallo, hyvänen aika.

Mutta oikein ilahduttavaa. Sarjiskulttuuri voi olla marginaalia mutta virkeää sellaista

[Jarkko Sikiö]

The Ukrainian and Russian Notebooks: Life and Death Under Soviet Rule (Simon & Schuster, 2016) on tutkivaa journalismia sarjakuvan muodossa.

Opuksen ensimmäinen puoli koostuu ukrainalaisten vanhusten elämäntarinoista toisen maailmansodan molemmin puolin. Toinen osa puolestaan käsittelee nykypäivän Venäjää, jota tahraavat poliittiset murhat. Krimin valloituksen jälkeen italialainen tekijä, Igort, on lisännyt loppuun sivuja. Kokonaisuuden kannalta parempi ratkaisu olisi ollut lisäys jälkisanojen muodossa.

Tarkemman kuvauksen kirjan sisällöstä voi lukea täällä ja täällä on runsaasti näytesivuja.

Ensimmäinen osa on teoksen kantavin osuus. Se alustaa ensin nykytilaa Ukrainassa, taustoittaa työn ja ryhtyy sitten asiaan. Yksitellen vanhukset kertovat tarinansa, jotka vääntävät vatsanpohjaa myöten.

Toinen osa käynnistyy Anna Politkovskayan murhasta ja Tsetsenian tilanteesta, mutta kääntyy sittemmin takaisin Ukrainan historiaan muodostaen siten yhtenäisen kokonaisuuden.

Kuvitus ei silmäiltynä näytä hyvältä, mutta vertautuu Kevin O'Neillin tyyliin. Ohut viiva muodostaa myös tehokkaan tyylikeinon: muistojen tarkimmat yksityiskohdat ovat kadonneet, mutta kauheimmat vääryydeet ja kärsimys ovat raastavat kokijaansa sahalaitaisesti.

Vääryyttä ja kärsimystä löytyy sivuilta enemmän kuin lukija kestää. Tätä ei pysty kerralla lukemaan, se tapahtuu vähissä erin, ajan kanssa.

Tämä on merkittävin ja surullisin aikoihin lukemistani teoksista. Sen sisältämät tarinat ovat kauheuksia, joita ihmismieli ei pysty viihteen muotoon kuvittelemaan. Surullisen siitä tekee kuinka Venäjän hirmuteot on unohtanut, sivuuttanut ja alistuen hyväksynyt.

Tietyllä tavalla tämä vertautuu täysin siihen, kuinka vähitellen fasismi eri kasvoineen on luikerrellut lännessä Suomea myöten syvälle kansaan.

Viimeinen tunne opuksen laskettuaan on väsymys. Kamala teos, joka tulisi jokaisen tuntea.

[Jarkko Sikiö]

Harvoin jää luettava kesken, mutta The Schlub: Bored at Work väsähti puoleen väliin.

Alku menee ihan mukavasti, tekijä kertoo olevansa hyvä työssään, mutta unelmoi tylsän työnsä sijasta elättävänsä itsensä sarjakuvalla. Tästä eteenpäin kaikki menee alamäkeä.

Sarjakuvahahmo, "Palava paskasäkki", on supersankareita netissä kiusaava pahis. Supersankarit tosin eivät hyväksy kaveripyyntöjä palavilta paskasäkeiltä, joten täytyy luoda feikkitilejä ja ystävystyä supersankareiden kavereiden kanssa.

Absurdi huumorikaan ei tee nettikiusaamisesta hauskaa. Koko teos kaatuu rytisten tähän.

Julkaisu on vuodelta 2015, mutta maailma on jo ehtinyt mennä eteenpäin. Opuksen voisi puolittain tulkita kantaaottavaksi ja ajankohtaiseksi, mutta se vaikuttaa ainoastaan ajastaan jääneeltä.

Ei tekijöiltäkään paljoa aiheesta synny, kohta ollaan pinnallisessa parisuhdekuvauksessa jne.

Kuvitus saa olla mitä kynästä syntyy, mutta toistuvat kirjoitusvirheet eivät ole sallittuja. Tekijät eivät vaivaudu oikolukemaan julkaisuaan. Minä en vaivaudu mainitsemaan tekijöitä. Reilu peli.

[Reima Mäkinen]

Tuli hankittua kirjastopoistoja.
Kovanen Chigacon ruutituulet, paremmin piirretty kuin eka Kovanen-korkkari, mut sekavampi. Ihailen kyllä molempia tekijöitä, Rasia ja Baggea, ammattimiehiä, mutta ei taida Suomessa vaan olla palkkion puolesta mahdollista aivan loppuun asti keskittyä näihin hommiin. Korkkari-formaattikaan välttis ihan paras noihin ollu.
(Jotenkin olen käsittänyt että Korkkareissa ei pitänyt käyttää oikeita, historiallisia henkilöitä, mutta varsinkin tämä jälkimmäinen oli täynnä niitä.   )

Zombailujen Tummaa paahtoa oli aika pitkälle semmoinen kuin oletinkin. Teknisesti hyvin haastava rasti monessakin mielessä (tekemisen olosuhteet, valokuvien yhdistäminen piirroksiin, juonen puute jnpp.) Hyvn matkakirjan tekeminen on huisin vaikeaa. Toimii varmaan paremmin nuoremmille, vähemmän matkustaneille ja tekijän sukulaisille kuin mulle... Muuten ollakseen HC-travelleri, Vaalio raahasi mukana aikas huiman määrän kaikkee sälää. No, pitkä reissu on tietty aina eri kuin lyhyt. Pointsit rehellisen olisesta kerronnasta, mutta ihmisten tarinoita ehdittiin oikeastaan vain raapaista, jos sitäkään. (Aasia-zombailua en oo lukenu)

[Curtvile]

Kamandi Challenge


Jack Kirbyn satavuotissynttärien kunnianosoitus on melkoinen järkäle hysteerisen adrenallinista laatua.
Kirbyn Kamandia usein kuvaillaan Viidakkokirjan Mowgliksi Apinoiden Planeetan maailmassa mutta Jack "Kuningas" Kirby kyllä päihitti niin laadussa kuin happoisuudessa kuin kirjallisuudessakin molemmat.

Tämä on siis 12 osaisen maxisarjan kokooma jossa tekijät vaihtuvat, kunkin numeron loppu päättyy cliffhangeriin, Kamandi on vaarassa tai ansassa josta ei ole ulospääsyä elossa ja seuraava kirjoittaja saa sitten koettaa keplotella tämän eteenpäin miten (ehkä parhaaksi)katsoo.


Tarina valtosin rynnii vimmalla ja vauhdilla jossa Mad Max Fury Road tuntuu kepeän hitaalta sunnuntaiajelulta.
Kirbyn tavoin tekijät ovat ahtaneet täyteen paitsi mielikuvitusta myös allegorioita, satiiria, pelkoja ja toiveita jossa antropomorfiset eläinhahmot käyvät läpi ihmisryhmiä eri yhteiskuntaluokista meillä ja muualla.
Kestää varmasti useamman lukukerran, kirjoittajat ja kuvittajat ovat ykkösryhmää ja konseptit vaihtelevat eksistentialismista aseistaututuneeseen haiarmeijaan


täynnä sarjakuvallisia ja kulttuurillisia viittauksia ja tämän voi lukea joko psykedeelisenä happohyökkäyksenä tai uskontojen, politiikan ja yhteiskuntien swiftiläisenä satiirina tai sekä että.

[X-men]

Trump Space Force oli sen verta erikoinen opus että vaikea sanoa että oliko se parodiaa /satiiria vai Trumpin ylistämistä, muista sarjakuvista ja scifi-tarinoista oli lainattu jonkinverran/aikalailla, ihan hauska ja luettava oli sitten Trump-vastainen tai Trumpin puolella.

[X-men]

Tuli tuo Bob Morane opus luettua ja oli ihan viihdyttävä vaikka aukkoja eli viittauksia tarinoihin joita ei ole nähty oli aikalailla. Menoa ja meininkiä riitti alusta loppuun ja pikkasen scifistelyäkin oli pistetty soppaan.

Semicin julkaisemat Moranet on saatavilla ainakin joistain kirjastoista eli nuo lukeneet voivat kertoa että kannattaako kaukolainata vai ei.

[Curtvile]

The Big Country


Humanoidsin amerikan julkaisu.
Noir-sarjakuvaa ole ikinä liikaa mutta tämä oli liian pitkälti yhdistä-numerot-ja-piirrä-kirahvi laitos.
Ajankuva ja sinänsä tärkeäkin sanottava jäi jalkoihin ja vaikka italialaisen sarjakuvan puolelta on ihan tuttua että hahmojen ulkonäkö lainataan elokuvan ja tv:n maailmoista tässä päähenkilön 1:1 Timothy Olyphantin kanssa oli sitten se mikä katkaisi kamelin selän.
Peruskauraa

[X-men]

Money Shot on aika erikoinen tapaus, siinä tutkijat tekevät tutkimuksiansa harrastamalla seksiä ulkoavaruuden eliöiden kanssa ja vastineeksi antavat alieneille (seksin lisäksi) tavaraa Maapallolta. Semmoista pikkutuhmaa tavaraa ja kieliposkessa tehtyä.