Kai tuo tosiaan on semmoinen juttu, jota on oltava tietty määrä. Liian monta voi alkaa kyllästyttää. Toisaalta, jos joka strippiin saa mukaan jotain uutta, se saattaa kyllä toimia hyvinkin ihan albumillisenkin verran. Tarvittaisiin siis todellakin luovan kiroilemisen taitoa.
Tässä sarjassa on minua miellyttävä ennalta-arvattavan vitsin mekaniikka, jota esimerkiksi Monty Python on aikoinaan käyttänyt paljonkin. (The Spanish Inquisition, esimerkiksi.) Kun tietää, että viimeisessä ruudussa siili laukaisee törkeyden, sitä alkaa ennakoimaan jo toiseksiviimeisessä ruudussa ja toisinaan siilin lohkaisu palkitsee odotuksen ("Ei kai se vaan sano... Sanoi se!"), tai sitten yllättää, usein tokaisemalla jotain vielä törkeämpää kuin lukija oli odottanut, tai sitten muuten vain erilaista.
Tuo odotettu iskurepliikki toisinaan toimii myös sillä tasolla, millä Dilbert ja B. Virtanen miellyttävät ihmisiä, eli lukija pääsee samaistumaan hahmoon, joka tekee jotain, mitä itse olisi tahtonut tehdä jossain tilanteessa, jossa hillitsi sosiaalisesti/diplomaattisesti itseään.