Juniorina keräilin aktiivisesti sarjakuvaa painetussa muodossa, mutta nykyään ne pinot lähinnä ahdistaa.
Tuli mieleen muutto ulkomaille nyt jo lähes vuosikymmen sitten.
Silloin suurin ahdistuksen aiheuttaja olivat sarjakuvat, jotka sitoivat minua Suomeen enemmän kuin omistusasunto.
Kaipaan kokoelmaa ehkä nostalgisesti, en käytännöllisesti. Tämä meinaa itseltäkin jo unohtua.
Sarjakuva ja muu kulttuuri on ollut rakenteellinen osa minua. Sen ylläpito ja tukeminen on itselle tärkeää. Ja silti vähemmän kuin mitä siltä olen saanut.
Suurten etäisyyksien maaseudulla sarjakuvahahmot tuntuivat kuin ystäviltä. Siksi sarjakuviin on syntynyt erityinen tunneside.
Vaikka pelit ym. ovat olleet lapsena tärkeä juttu, ei niihin ole muodostunut – nostalgia pois lukien – mitään vastaavaa tunnetason sidosta.
Lehti on minulle edelleen yhtä kuin ne tarinakokonaisuuden mittaiset Marvel-lehdet. Siten kokoelma on minulle ikään kuin lapsuuden lehdet uudessa muodossa.
Tässä ketjussa vedän yhtäläisyysmerkit ennemmin lehden ja jenkkiformaatin välille.
Koska en harrasta sarjakuvaa julkaisutahdissa, jenkkilehti on
minulle yhdentekevä. En kuitenkaan pidä jenkkilehteä merkityksettömänä, enkä tiedä mitä sen (ennenaikaisesti julistettu) kuolema voisi merkitä.
Jos minun maailmani eteneekin hitaammin kuin muiden, toki ymmärrän olevan muita tapoja harrastaa, ja viikottain sarjakuvansa noutavien olevan elintärkeä osa harrastajakuntaa.
Jos kaikki olisivat samanlaisia kuluttajia kuin sinä TAI kaikki olisivat samanlaisia kuluttajia kuin minä, niin sarjakuvamarkkinat olisivat terveempiä.
Kirjoitustesi perusteella sinulle on tärkeää ostaa paljon sarjakuvaa. Tähän malliin eivät sovi esim. kalliimmat kovakantiset. Tämä on ookoo, niin kuin hookoo, sillä volyymin varassa perinteisesti kaikki toimii.
Sen sijaan minulle (korkea) yksikköhinta ei merkinnyt Suomessa asuessani paljoa, koska ostin määrällisesti vähemmän. Tähän malliin ei sovi holtiton ostaminen, vaan rajasin harrastuksen suomeksi julkaistuun ja jatkoin sitä kirjaston avulla. Tämä on haastavampaa kustantajille, mutta ei vaadi sitä volyymia.
On vaikea uskoa, etteikö jotain muutosta tapahtuisi ja katsoi sitä miten päin tahansa, uskon lukijoiden entistä enemmän painottuvan siihen päätyyn, joka tarjoaa tarinat kokonaisuuksina.
Tämä ei tarkoita ilakointia sillä, että nykymuotoinen sarjakuvalehti kuolisi, vaan jonkinasteista toivoa, että se löytäisi uuden muodon.
Erik Larsen pohti kuluneella viikolla Twitterissä miksi kustantajat eivät ole hyödyntäneet sähköisyyttä esim. irtautumalla sivumääristä. Mielestäni se oli tyhmää pohdintaa, koska sarjakuvalehti myös sähköisessä muodossa on ruuvattu siihen kuukausitahtiin ts. lehdessä on niin paljon sivuja, kuin rivitaiteilija kuukaudessa keskimäärin pystyi tuottamaan vuosikymmeniä sitten, mikä on sama kuin tänään paitsi että laatuvaatimukset ovat kovempia ja upotettu työmäärä usein tunneissa enemmän kuin aiemmin.
Sanotaan nyt vaikka, että koronaviruksen jälkeen kustantajat eivät enää pysty tuottamaan sarjakuvalehteä entisellä mallilla, ja meillä olisi vaikka joukkorahoitettuja freelancereita jotka puskevat kuukausitahdin sijasta kaksi ja puoli kuukautta ja tuottavat vaikka 50-sivuisen lehden, jossa olisi yksi kokonainen tarina.
Maksaisinko nykylehdestä viisi taalaa sähköisenä? En ikipäivänä. Maksaisinko em. julkaisusta 12,5 taalaa (sivua kohden saman)? Silloin tällöin.
Kuinka voin sanoa tämän varmaksi?
Koska silloin tällöin jo nyt maksan mm. alternativesta tai eurosta tuon verran. En tietenkään monesti vuodessa, mutta jos maksaisin samasta sarjasta neljä kertaa niin sehän olisi jo sama kuin nyt, eli tekijä tuottaa saman verran sivuja ja sivukohtainen palkka ei ainakaan laskisi (eikä tekijä koskaan lomaile tai sairasta, tietenkään).
Jos tuo olisi creator owned -materiaalia, niin tekijä saisi kuitenkin sähköisessä muodossa tuloja myös vanhoista, jolloin voisi myös lomailla tai sairastua.
Olen sekä vanhan sarjakuvan harrastajan että muuten vaan pihinä (delayed reader) vahvasti sitä mieltä, että markkinoille parasta olisi hypätä pois siitä kuukauteen sidotusta kärrynpyörästä. Jos on iso pelko, että koko ala kuolee siihen, että harrastajat eivät saa parin kuukauden välein lehtiään, niin mennään kohden sellaista harrastamista, että sillä kaksi kuukautta vanhalla julkaisullakin olisi arvo.
Sarjakuvakauppojen etu olisi myös tämä, että lehdistä tulisi halvemmin kansin ja vähemmän laadukkaalle paperille painettava halpaversio kokoelmista, jonka back issue myynti olisi parempaa. Kustantajat voisivat tuutata ulos uusia painoksia vanhoista numeroista ja kenties tekijätkin pystyisivät kovempaan tulotasoon, kun ei ole pakko vetää puoli vuotta putkeen saadakseen kokoon 6-osaisen minisarjan, joka ei nimettömien tulokkaiden tapauksessa kuitenkaan myy riittävästi päätyäkseen kokoelmamuotoon.
Tämä nyt on tietysti sitä näppäinsoturien haaveilua, jotka eivät koskaan ole laittaneet markkinoille taalaakaan likoon, kuten sarjakuvakauppias tuossa aiemmin linkkaamassani jutussa totesi.