1. Sarjakuvapienkustantajien arki Suomessa
Suomalaiselle sarjakuvapienkustantajalle ovat koittaneet vaikeat ajat. Kirjojen tekeminen on edullista, osaavia tekijöitä on paljon, mutta kirjoilla on hyvin rajallisesti ostajia ja vielä rajallisemmin jälleenmyyjiä. Akateeminen kirjakauppa on tärkein myyntikanava laatusarjakuvaa marginaaliyleisölle julkaiseville kustantajille. Suomalainen kirjakauppa, Infot, Kipat ja Q-kirjakaupat eivät ole kiinnostuneita kotimaisesta sarjakuvasta kuin kustantajalle maksullisen Näytevaraston kautta jos silloinkaan. Kymmenen yksityistä pientä kirjakauppaa ja taideliikettä ympäri Suomen ovat Akateemisen kirjakaupan muutamien toimipisteiden ohella ainoat paikat myydä pienkustantajien sarjakuvia. Näistä hyvin vähäisistä pienkustantajien sarjakuville myötämielisistä liikkeistä on puolen vuoden aikana lopettanut toimintansa kaksi, minkä lisäksi myötämielisyys lopahti kahdessa muussa kirjakaupassa. Vähiin käyvät ennen kuin loppuvat, jälleenmyyntimahdollisuudet kaltaiselleni kustantajalle.
Kirjan aktiivinen myyntisesonki Suomessa on kolmisen kuukautta. Siinä ajassa pitäisi saada kirjaan sijoitetut rahat takaisin ja mahdollisesti voittoakin. Rajallisten myyntimahdollisuuksien takia valtakunnan ykköslehdessä ja muutenkin mediassa ylistetty kirja voi pahimmassa tapauksessa odottaa vain sadan kappaleen myyntiä oli millainen tunnustettu mestariteos tahansa. Siihen päälle kirjastojen alati pienenevät hankinnat niin 120 kirjan myynnin jälkeen on optimistisesta tuhannen kappaleen painoksesta jäljellä vielä 880 kirjaa jotka seisovat pahvilaatikossa jonkun yksityisyrittäjän nurkissa.
Tämän alustuksen jälkeen lukija ehkä kysyy mielessään kaksi kysymystä. Onko pakko julkaista jos kukaan ei halua kirjoja lukea ja miksi pitää ottaa niin isoja painoksia?
Ensimmäiseen en osaa antaa suoraa vastausta, mutta painosmäärän on oltava ainakin viisisataa kappaletta jotta hankkeessa olisi mitään järkeä. Jos räätälöisi painokset sen mukaan mitä kirjoja menee helposti vilkkaimman myyntisesongin aikana, olisivat kappalekohtaiset tuotantokustannukset sitä luokkaa että kirjan hinta muodostuisi mahdottomaksi. Toisaalta olisi turha kustantajan odottaa edes pientä voittoa ja taiteilijan vartoilla rojalteja. Tusina tuhannen kappaleen painoksella olevaa kirjaa vuodessa ja kohtalainen myynti pitäisi pienkustantajan varmasti leivän syrjässä kiinni. Mutta jo viidensadan kappaleen myyntiä voi Suomessa isokin kustantaja pitää sarjakuvan alalla hyvänä saavutuksena. Tiedän että monet pienkustantajat ovat siirtymässä tuhannen kappaleen painoksista juuri viiden sadan kappaleen painoksiin. Sen voi hyvällä onnella olettaa myyvänsä ja kappalekohtaiset painatuskulut pysyvät edelleen (ulkomailla painettaessa) jotakuinkin järkevinä.
Eli jos ajatellaan painoksen olleen viisisataa kappaletta ja siitä on kirjakauppoihin ja kirjastoihin myyty 120 kappaletta, on varastossa siis vielä 380 kirjaa ja myynti hyytyy päivä päivältä. Sarjakuvafestivaaleilla Tampereella, Kemissä ja Helsingissä voi olettaa saavansa kasan kirjoja kaupaksi ja joku kirjakauppa voi yllättää lisätilauksella. Kirjoja on puoli vuotta ilmestymisen jälkeen, ahkeran päivittäisen myyntityön seurauksena jäljellä vaikkapa puolet painoksesta. Tämä 250 kappaleen varasto hupenee tästä eteenpäin muutaman kirjan kuukausivauhtia, mutta julkaisutoiminnan jatkuvuuden onneksi on vihdoin saavutettu nollapiste eli ainakin painokustannukset on nyt saatu takaisin.
Mutta mitä tehdä 250 kirjalle? Moni kustantaja panttaa kirjojaan puoli vuosikymmentä, mutta ennemmin tai myöhemmin alkavat kirjalaatikot ahdistaa ja niitä aletaan kaupitella kirjakaupoille huippuedulliseen hintaan. On vastassa sama seinä kuin kirjan ilmestymisen aikoihin eli että oli hinta mikä tahansa, jälleenmyyjiä on hyvin rajallisesti. Vaihtokauppaa muiden kustantajien kanssa voi tehdä, siten pääsee eroon taas muutamasta kirjasta. Pari sarjakuvapienkustantajaa on keksinyt lahjoittaa varastojaan Suomen kirjastoille pelkillä postikuluilla ja päässyt näin eroon sadoista kirjoista. Toiselle jäteastia on se paras vaihtoehto.
Koska jälleenmyyjien puuttuminen on pienkustantajien ongelmien keskiössä ja pahenee koko ajan, pitäisi keksiä uusia myyntikanavia. Itselleni ei ole vaikea kuvitella tilannetta, jossa Akateemisen kirjakaupan sisäänostaja vaihtuu ja uusi ostaja päättää lakata tyystin hoivaamasta pienkustantajia hankintarahoillaan. Samalla kun pari kirjakauppaa lopettaa tai myydään Suomalaiselle kirjakaupalle, ollaan tilanteessa jossa pienkustantajat yrittävät myydä viidensadan kappaleen painoksiaan pelkästään omien nettisivujensa kautta.
Mitä tehdä ylimääräisille kirjoille joiden myynti perinteisten myyntikanavien kautta on hyytynyt tyystin?
2. Kirpputorit myyntikanavana
Olen puhunut kirpputorimyynnistä monen suomalaisen pienkustantajan kanssa ja asenne on yleensä ollut kielteinen. Kirpputoreilla käydään etsiskelemässä retrovaatteita ja vanhoja designtuotteita, mutta oman kustantamon kirjat nähdään taidegallerian hyllyssä ja Helsingin Akateemisen kirjakaupan ikkunassa, ei missään nuhjuisella kirppiksellä jossain pienessä kylässä.
Kirpputorimyynti kuitenkin kelpaa esimerkiksi markkinajohtajalle Arktiselle Banaanille. Suomen lähes jokaisella kirpputorilla on vähintään yksi jäännöseriin erikoistunut ammattilaisen pöytä jossa on laatikkokaupalla edullisia Arktisen Banaanin ylimitoitettujen painosten jämiä. Vaikea kuvitella yhdellekään pienkustantajalle sellaista menestystä että olisi taidesarjakuvaa marketin hyllyssä Fingerporin vieressä, mutta kirpputoreilla se on mahdollista. Kolmisenkymmentä euroa viikossa ja on samanlaiset mahdollisuudet ellei jopa paremmat kuin markkinajohtajalla.
Itselläni on tällä hetkellä neljä kirpputoripöytää. Niissä myynnissä toki paljon muutakin kuin pienkustantajien sarjakuvia. Myynti on kaikissa sellaisissa pöydissä, joita ylläpidän aktiivisesti, ollut hyvää. Puhutaan yli kymmenen tuhannen euron liikevaihdosta vuodessa per pöytä. Muiden myyntiartikkelien ohessa ovat myös pienkustanteet tehneet hyvin kauppansa. Edullinen hinta toki edesauttaa ostajan löytymistä, mutta se ei ole välttämätöntä. Moni nettikauppani valikoimassa pari vuotta seissyt kirja on mennyt kirpputorilta kaupaksi samaan eli lähes täyteen hintaan muutamassa päivässä.
Pyöritin pientä kirjakauppaa Tampereella vuoden päivät ja asiakkaita oli parhaimmillaankin vain muutama päivässä. Asiakkaiden vähäisyyteen kyllästyttyäni lopetin liikkeen ja otin myyntipöydän kirpputorilta vain muutaman korttelin päässä kirjakaupastani. Myynti oli välittömästi parempi ja on pysynyt tasaisesti vähintään viisinkertaisena siihen verrattuna mitä kirjakaupassa parhaimmillaan. Jokainen kirpputorilla kävijä tuskin on kiinnostunut valikoimastani, mutta muutaman asiakkaan sijaan minikirjakauppani ohi kulkee kirpputorilla päivittäin tuhat ihmistä, heidän joukossaan monta potentiaalista kirjan ystävää. Parasta kirpputorimyynnissä on ettei tarvitse olla paikalla kahdeksaa tuntia päivässä vaan riittää tilitysten hakeminen ja pöydän järjestely pari kertaa viikossa. Vähemmän työtä, enemmän palkkaa.
Kirpputorimyynnissä on toki omat ongelmansa kirjakauppaan verrattuna. Varkauksia tapahtuu, kirjoja ruhjoutuu. Muutaman edullisen kirjan katoaminen pöydästä tuskin kuitenkaan ajaa ketään vararikkoon. 40 euron kirjoja ei kirpputorille kannata viedä eikä pienkustantajien kirjoja kannata varastaa, koska niistä saa divarissa huonosti käteistä. (Jos saisi paremmin, olisi tämän tekstin kirjoittaminen tarpeetonta.)
Monella on ennakkoasenteita kirpputorimyyjistä ja kirpputoreista yleensä. Netistä löytyy paljon keskusteluja kirppisjobbareista, jotka ostavat kaiken hyvän halvalla ja myyvät sitten omassa pöydässään tai antiikkiliikkeessä kalliilla. Kuin nälkäiset eläimet he kyhjöttävät tupakalla kirpputorin ovella odottamassa uusia myyjiä ja iskevät avaamattomiin laatikoihin ja tunkeutuvat jo autoa pysäköidessä takakonttiisi etsimään edullisia aarteita. Kirpputorit moni näkee epäsiisteinä kaatopaikkoina joissa sama tavara seisoo vuodesta toiseen ja vaikeasti hengitettävä ilma sisätiloissa on outo yhdistelmä hometta ja pölyä. Yllä kirjoitettu pitää toki jossain määrin paikkansa mutta kirpputoreja ja jobbareita on monenlaisia.
Ykköskirpputorini Tampereella on siisti kirpputori lähellä yliopistoa ja juna-asemaa. Kirppiksellä käy paljon opiskelijoita, taiteilijoita ja muuta väkeä jotka ovat kiinnostuneita muustakin kuin Mitä Suomi lukee-listan kirjoista. Tampereella on pari muutakin vastaavaa kirppistä, joista minulla on kaikista vain hyviä kokemuksia.
Pienkustantajan ylimielinen asenne kirpputorimyyntiä kohtaan on sikäli virhe, että väittäisin monen pienkustannesarjakuvia harrastavan asioivan useammin kirpputoreilla kuin Akateemisen kirjakaupan sarjakuvahyllyllä. Sama tyyppi joka etsiskelee kirpputoreilta kaihoilemiaan vinyylejä ja vanhoja leluja saattaa hyvinkin napata mukaansa läjän sarjakuvia ihan ohjevähittäishintaan. Etenkin jos samassa kaupungissa tai edes sadan kilometrin säteellä ei vastaavia sarjakuvia kaupittele kukaan muu. Eivät kaikki kiinnostuneet jaksa tilata netistä tai käydä sarjakuvafestivaaleilla.
Kirpputorien myyntipotentiaalista kertoo seuraava pieni anekdootti. Sain viime vuonna ilmestynyttä sarjakuvauutuuttani myytyä muutaman kappaleen antikvaarisiin kirjakauppoihin Tampereella ja Jyväskylässä. Tampereen liike laittoi yhden kappaleen oikein näyteikkunaan vilkkaan kadun varrella. Samaan aikaan oli molemmissa kaupungeissa myös omat kirpputoripöydät, joissa samaa kirjaa oli sentilleen samaan hintaan kuin antikvariaateissa. Siihen mennessä kun sain Tampereen antikvariaatista tekstiviestin että yksi kirja oli mennyt kaupaksi, oli kirpputorien kautta mennyt kymmenen. Myynti on sittemmin hieman hiljentynyt mutta mainituista antikvariaateista on edelleen myyty vain yksi tai kaksi siinä missä kirpputorien kautta parikymmentä. Kirpputoripöydän kautta olen myynyt myös sarjakuva-aiheisia ranskalaisia silkkipainovedoksia täyteen hintaan kuusi samassa ajassa mitä netin kautta meni vain yksi. Yhtä seriä myydessä piti ensin suomentaa kaikki kuvassa olevat tekstit ostoaikeissa olevalle vanhalle rouvalle ja selittää kuvan syvempi merkitys ennen kuin kaupat saatiin syntymään.
3. Kirpputorit osaratkaisuna pienkustantajien ongelmiin
Suomalaisten sarjakuvapienkustantajien kirjoista kirjoitetaan hyvin lehdissä, puhutaan radiossa, vilautellaan uutisissa, mutta monesti käy niin että jos arvostelu julkaistaan lehdessä Kuopiossa, on lähin kirjaa myyvä liike 200 kilometrin päässä tai kauempana. Juttu voi näyttää leikekirjassa kivalta, mutta myynnin edistämiseksihän lehtiin arvostelukappaleita oikeasti lähetellään. Myyntiä on kuitenkin hankala edistää jos tuotetta ei ole saatavilla helposti.
Pöytiä vuokraavia kirpputoreja on jokaisessa Suomen isoista kaupungeista useita. Varmasti löytyy Helsingistä, Espoosta, Vantaalta, Turusta, Oulusta, Lahdesta, Kuopiosta sekä muista väkiluvultaan suurimmista Suomen kaupungeista kirpputori, joka on siisti ja miellyttävä. Kävelymatkan päässä yliopistosta tai taidealan oppilaitoksesta. Monen enemmän kuin potentiaalisen sarjakuvaharrastajan kantapaikka ja opintotukien loppusijoituspaikka.
Minulla on unelma (luetaan värisevällä äänellä kättä teatraalisesti vispaten) että jokaisessa niistä on säännöllisesti järjestelty ja taajaan päivitetty kirpputoripöytä josta voi edulliseen hintaan ostaa kaikkia niitä kirjoja joita saman paikkakunnan Suomalainen kirjakauppa ei halua hyllyynsä.
Ryhtyisin hankkeeseen tietenkin itse sillä pidän kirpputoreista, kirjoista ja rahasta, mutta koska menestyvän kirpputorioperaation ytimessä on säännöllinen järjestely ja valikoiman vaihtuminen, keskityn niihin kirpputoreihin joita pystyn ylläpitämään bussi-jopo-yhdistelmäni turvin pari kertaa viikossa. Eli en ole avaamassa haarakonttoria Joensuuhun. Mutta jos tämän tekstin lukee joku joka haluaa sen tehdä, mielelläni neuvon kuinka kirpputorioperaatio laitetaan pystyyn. Muutaman sadan euron alkuinvestoinnilla saa jo kohtalaisen valikoiman pienkustantajien tuotteita ja monilla isommillakin kustantajilla on alennuslistat olemassa ihan tätä tarkoitusta varten. Etupäässä toivoisin kiinnostusta niiltä jotka tällaisen verkoston syntymästä eniten hyötyisivät eli muut Suomen pienkustantajat siellä jossakin.
