Suomalaisella sarjakuvalla menee hyvin?

[tomu]

Öh, kuka on hävinnyt? Roju? Kati Kovács? Tiina Pystynen? Paju & Luhtanen? Katja Tukiainen? Maria Björklund?

"Hävinneet" taisi olla vähän liian voimakkaasti ilmaistu.

Tukiainen teki paljon enemmän sarjakuvaa aiemmin, samoin Björklund. Lavonen jo mainittiinkin. Eräsaaren, Järvelinin ja Rapian sarjakuvia lukisin mielelläni vieläkin. Rope tuntuu siirtyneen design-maailmaan. Ekebom tekee kuvitusta enemmän kuin sarjakuvaa. Naarassarjoista Lehtimajan töihin törmää vieläkin. Närhi tuli onneksi takaisin.

Pääpointti: suurin osa tekee työkseen jotain muuta. Kyllä sä sen tiedät. Mä kirjoitan tässä siitä polvesta, mitä lukien itse on hypännyt mukaan... ja tiedän kyllä, että tämänkin jälkeen on tehty sarjakuvia. Saivartelun sijaan voisit lukea sen olennaisimman: sarjakuvan puolella ei välttämättä olisi tälläistä tekijähävikkiä, mikäli ympäröivät rakenteet olisivat paremmalla tolalla.

[tomu]

Kaikki kirjallisuus on pääosin kertakäyttöistä.

En allekirjoita. Ne kirjat, mitä itse luen, ovat näet pääasiassa homevaurioisia ja aika monissa käsissä käyneitä.

[Aura]

"Suuri yleisö" tuskin innostuu lukemaan niitä sarjakuvia joita pienissä piireissä arvostetaan, mainostettiin niitä sitten kuinka paljon tahansa. Jo se että jokin on sarjakuvaa riittää pelottamaan pois, vaikka sitä sitten lukisikin stripit sanomalehdestä. Sarjakuvan kanssa taitaa päteä vähän sama kuin fantasiankin kanssa: kaikki lukevat Sormusten Herraa ja Pottereita vaikka eivät muuten fantasiaa harrasta. Samalla tavalla luetaan muutamia tiettyjä sarjakuvia vaikka kaikki muu jäisi hyllyyn. Jos muut lukee niin minäkin voin lukea, ilman että se on jotenkin outoa.

Albumeihin menee paperia, mutta itseä hirvittää sekin jos kaikki julkaisu siirtyisi sähköiseen muotoon. Digikirja voi olla ok joihinkin kertakäyttöjulkaisuihin, kunhan sen materiaali vastaa paperia. Näytöltä on tuskaista lukea ja kaikenlaisia näyttöjä pitää muutenkin tuijottaa niin paljon että silmät väsyvät.

Mulla on ainakin monia kirjoja, joita en miellä kertakäyttöisiksi. Sitä paitsi digitaalinen julkaisu saattaa huonontaa tekijöiden palkkioita entisestään. Siitä on jo varoiteltu että jotkut kustantamot yrittävät saada digioikeudet naurettavan halvalla. Ikävä suuntaus. Kun siihen päälle vielä lisää piraatit, ei tekijöille jää käteen paljoakaan.

No, mut joku voisi sanoa että "mitäs kuvittelette että teille pitäisi maksaa siitä että teette jotain kutsumustyötä, ette te voi olettaa että voitte vain valita että mä nyt haluan piirtää ja mun pitää saada siitä rahaa"...

[Lönkka]

Mielestäni Kobra Kain kommentti kuvaa oikein hyvin satunnaisten sarjakuvaharrastajien tai peräti tavallisten tossunkuluttajien mielipiteitä.

Tuolle segmentille ei välttämättä kovinkaan helposti saa kaupattua muuta kuin tuttuja nimikkeitä tai ainakaan teoksia joiden kuvitus, ööö, ei ole helposti lähestyttävissä.

Vähän niinkuin vaikkapa kuvataiteen puolella isoille kansajoukoille lienee turha koettaa hehkuttaa tai tuputtaa muuta kuin teknisesti taitavasti tehtyjä esittäviä maalauksia.


Tästä johtuen osalla nimikkeistä menee erittäin hyvin ja enin osa muista kituuttaa sitten kaukana perässä.

Edit: Auran eka kappale näyttää olevan aika lailla samalla aaltopituudella.

[Curtvile]

Saivartelun sijaan voisit lukea sen olennaisimman: sarjakuvan puolella ei välttämättä olisi tälläistä tekijähävikkiä, mikäli ympäröivät rakenteet olisivat paremmalla tolalla.

eli kumpaan nyt sitten haluat viitata siihen että musiikkia tuetaan liikaa vaiko siihen että FILI on liian hidas?

tuosta viimeisestä olennainen on kai:

Suomalainen sarjakuvakirjallisuus on pääsemässä kansainvälisen läpimurron kynnykselle. Sarjakuvakirjallisuuteen myönnetään myös FILIn käännöstukea, mutta sen muu edistämiseen ja systemaattiseen vientitoimintaan pitäisi osoittaa myös tukea.

mutta tosin: jos kaikki lukevat jo niitä homevaurioisia monissa käsissä kiertäneitä Muumisarjakuvia niin mihin sitä uutta tarvitaan?

niin. tai sitten ei.

Toistona:tärkeämpää olisi saada mahdollisimman laajalla kirjolla sarjakuvaa , ei vain sitä mistä minä pidän tai mistä tomu pitää.

Vaati se sitten vaikka halpahintaista alentumista massaviihteen tasolle.
Aikoinaan mm. Mon of Olayn kanssa läppänä heitetty "haluatko sarjakuvantekijäksi?" tositv olisi oikeasti ohjelma jota seuraisin.
Tietenkin se pitäisi brändätä mediaseksikkääksi.
Suomen IKONI
-tee manga aiheesta banaanit ja terrori, aikaa tunti
-tee kahden sivun sarjakuva aihe vapaa, mutta raapetekniikalla
-sarjakuvat BKTsta ja Yksinäisyydestä

ja tuomareiksi samanlainen raati jossa VesaK ja Anssi Rauhala(Koska pitää olla se "mukava" tuomari ja Anssia aidompaa mukavampaa ja humaanimpaa herrasmiestä en tunne. ) mutta Jone Nikulan tilalle tylyksi tuomariksi on montakin ehdokasta...

[tomu]

eli kumpaan nyt sitten haluat viitata siihen että musiikkia tuetaan liikaa FILI on liian hidas?

En ole viitannut kumpaankaan. Vertaukset muihin pätevät ainoastaan mittasuhteiden toteamiseksi. Sarjakuva tarvitsee omat rakenteet, joista osa on ylhäällä harrastajien keskuudessa, osa ylempänä valtionhallinnossa. Näiden rakenteiden pitää toimia keskenään sujuvasti. FILIn aktivoituminen on hieno asia, mutta heidän toimintansa suuntautuu vientiin, teosten käännös- ja painatustukiin jne. Toivotaan, että se kehittyy johonkin muuhunkin suuntaan - ehkä suomalaista sarjakuvaa pitäisi viedä suomalaisille. FILI on yksi rakenne, jonka kautta sarjakuva voi toimia. Tarvitaan kuitenkin paljon muutakin.

Illuusion artikkeli käsittelee suomalaista nykysarjakuvaa, sitä arkea, missä itse elän sarjakuvantekijänä ja -kustantajana. Olen pyrkinyt poimimaan esiin ne tärkeimmät ongelmakohdat yleisellä tasolla, mihin homma kaatuu. Nykysarjakuva saa ison osan sarjakuvan palstatilasta ja usein se pääviesti tuntuu olevan, että hyvin menee. Voitte kysyä keneltä tahansa tuolla alueella toimivalta miten totta se on. Jotain vikaa minun mielestäni on siinä yhtälössä, missä ulkomailla kiinnostus suomalaisia tekijöitä kohtaan kasvaa, mutta teokset eivät kotimaassa myy (vaikkapa Ruotsiin verrattuna) juuri mitään... ja tekijät elävät muilla töillä tai taloudellisessa kurimuksessa.

Kuulen mielelläni perustellusti ne kohdat, joissa artikkelini on selkeästi väärässä - omia mielipiteitäni lukuunottamatta

[Markku Myllymäki]

Timon hermostuttamisen uhallakin...

Minun mielestäni Suomesta puuttuu sarjakuvat vastine massaviihteelle. Meillä on korkeakulttuuripuoli hallinnassa, mutta se yleisöön uppoava suuren massan perusviihde puuttuu.

Elokuvavertaus: meillä on vastine eurooppalaiselle kulttuurielokuvalle, mutta suuri yleisö kaipaa Hollywood-rymistelyjä, joita ei suomalisessa sarjakuvassa oikeastaan ole. Hollywoodin päässähän se raha viihtyy elokuvamaailmassakin.

Mielenkiintoinen oli tuo kommentti, että Ranskassa julkaistu suomalainen sarjakuva ei ole Suomessa eturivin sarjakuvaa suosionsa puolesta.

[pertti jarla]

Samaa mieltä Myllymäen kanssa, ei-strippimuotoinen mainstream laahaa vielä jäljessä. Silläkin alalla taitaa olla mysteerinomaista, mikä yleisöön kolahtaa. Siksi ainoa tapa luoda hittejä taitaisi olla riittävän laaja tarjonta, koepallojen ammuskelu.

Pienkustantamoiden paletti on minusta ainakin joissain tapauksissa ollut liian tinkimätön. Luulisi että Musturi ja kumppanit voisivat käyttää hyväkseen ulkomaanyhteyksiään ja kilpailla aiempaa enemmän esim. Liken kanssa tuomalla esiin Jasonin kaltaisia vähän suurempaa yleisöä puhuttelevia laatunimiä. (Tämä nyt on aivan mutuilua)

[Lurker]

Minun mielestäni Suomesta puuttuu sarjakuvat vastine massaviihteelle. Meillä on korkeakulttuuripuoli hallinnassa, mutta se yleisöön uppoava suuren massan perusviihde puuttuu.

Dilentanttimaiset "sarjakuvatutkimukseni" ovat vieneet samaan johtopäätökseen myös sotien jälkeisen Suomen ajalta. Suomessa oli rikas lastenlehtikulttuuri 50-luvulle saakka; lehdissä ilmestyi kohtuullisessa määrin tasokasta kotimaista sarjakuvaa tahdilla sivu per kuukausi.

Mutta sitten alkoi Suomeen tulla kannesta kanteen ulkomaista sarjakuvaa sisältäviä lehtiä, joiden ilmestymistahti oli jopa kaksi kertaa kuukaudessa, sittemmin jopa viikottain. Siihen ei pystytty vastaamaan, koska meiltä puuttuivat sarjakuvan "liukuhihnat".

Jollakin ihmeellisellä tavalla nämä ulkomaiset sarjakuvat tavoittivat suomalaisen psyyken paremmin kuin kotimaiset tuotteet. Seikkailuja sisältävät liuskalehdet ja värikkäät hassuja eläinhahmoja sisältävät lehdet tarrasivat kiinni suomalaisuuteen sellaisella voimalla, että niistä tuli osa meidän kulttuuriamme. Ne ovat läsnä yhä. Niiden kanssa on lähes mahdoton kilpailla.

[tomu]

Luulisi että Musturi ja kumppanit voisivat käyttää hyväkseen ulkomaanyhteyksiään ja kilpailla aiempaa enemmän esim. Liken kanssa tuomalla esiin Jasonin kaltaisia vähän suurempaa yleisöä puhuttelevia laatunimiä. (Tämä nyt on aivan mutuilua)

Tuo artikkelini käsitteli suomalaista sarjakuvaa, mutta tietty tuo markkinoihin liittyvä osuus kantaa myös käännössarjakuvaan.

Huuda Huudan julkaisupolitiikasta me ollaan Jellen kanssa puhuttu paljon ja jostain syystä me nähdään kustantamon merkitys enemmänkin uusien juttujen tänne tuomisessa... siis ulkomaisten kirjojen osalta. Jasonit, Clowesit, Burnsit yms. pitäisi saada ulos isommilta kustantajilta ja tuohon suuntaanhan nyt ollaan menossakin - Like, WSOY ja nyt Kumioravakin tekevät käännösteoksia, jotka sopisivat kyllä meillekin. Tilanne on selkeästi erilainen, kuin aloittaessamme ja hyvä niin. No, tässä on varmaan yksi syy, miksi me kituutetaan julkaisusta julkaisuun taloudellisessa ahdingossa. Koitetaan luottaa lukijoihin.

Sitä Jasonilta Suomessa julkaistua yhtä alpparia myytiin muistaakseni sangen mitätön määrä. Toki tuntemattomien tekijöiden eteen pitää tehdä pitkäjänteisemmin töitä kuin yhden kirjan ja festarivierailun verran. Joltain Södikalta se onnistuu, mutta pienempi kustantamo ei kovin montaa alpparia voi miinuksella julkaista.

[Kreegah Bundolo]

Jarlalle vastaukseksi että pienen kustantamon jolla on vastassaan kirjakauppaketjujen sisäänostajien pullonkaula, kaupallisen tai edes puolikaupallisen (kuten mainittu Jason) julkaiseminen on vaikeaa. Säännöllisesti luotailen käännösoikeuksia ulkomailla julkaistuista kirjoista. Ne jakautuvat kahteen kategoriaan:

1. Kirjat joiden julkaiseminen on halpaa, mutta oletus myynnistä on vähäinen.
2. Kirjat joiden voisi olettaa myyvän, mutta joiden starttikustannukset ovat kovat.

Edellinen kirja jonka oikeuksia tiedustelin (kun vaimoni oli mennyt kirjan tekijälle möläyttämään Sarjakuvafestivaaleilla että "Mieheni julkaisee tämän kirjan Suomeksi") meni seuraavasti. Vähänkään mielenkiintoisemman kirjan ollessa kyseessä oikeudet ovat joko alkukielisen kirjan kustantajalla tai agentilla. Etumaksu rojalteista on näissä piireissä enemmän sääntö kuin poikkeus. Puhutaan sellaisesta 3000 euron sijoituksesta. Tinkasin 2000 euroon (tuhannen kappaleen myynnillä koko painoksen rojalteiksi tulisi 500 euroa vähemmän). Siihen päälle materiaali-cd (500 euroa), käännöskulut (1000 euroa), artistin tekstauspalkkio, koska halusi oman kauniin käsialansa kirjaan (vähintään 1000 euroa). Jos nyt mietitään etten itse ota omasta työstäni mitään ja taittaja tekee työnsä kirjapalkalla, olemme sijoittaneet kirjaan jo 4500 euroa ennenkuin edes lähestymme painokonetta. Otetaan kirjasta optimistisesti 1000 kappaleen painos Virossa hintaan 6500 euroa. Summa on 11 tuhatta euroa.

Seuraavaksi mennään kirjakauppaan. Todetaan vastaavien teosten ulosmyyntihinnan olevan noin 20 euroa. Sisäänostohinta moisella 12 euroa. Kun siitä vähentää postikulut ja Näytevarastomaksun (kun tällainen kirja ei valitettavasti mene läpi siitä mainitusta pullonkaulasta) jää käteen yhdeksän euroa. Eli ollaan vähintään kaksi euroa miinuksella jokaisesta jälleenmyyjälle menevästä kirjasta ja tämäkin sillä oletuksella että koko painos menee kaupaksi. Enkä ala tässä edes selittämään millä tavalla ulkomailla arvonlisäverottomasti painattaminen vaikuttaa tappiollisesti tähän hankkeeseen. Suomessa painaminen olisi sitten kaksin verroin kalliimpaa.

Toinen esimerkki on Joann Sfarin ja Lewis Trondheimin Dungeon-sarja. Näin siinä ja näen edelleen huimaa kaupallista potentiaalia sekä taiteellisia arvojakin. Ranskalaisten kanssa neuvottelin aikani sarjasta (samantyyppisillä ehdoilla kuin yllä on kuvattu mutta hintavampaa oli), mutta homma kaatui lopulta siihen etten ollut kustantajana valmis sitoutumaan sarjaan seuraavaksi 40 vuodeksi ja 400 albumin ajaksi mitä sarjan loppuun vieminen arviolta kestää.

Käännössarjakuvia julkaistessa on kaksi tietä. Joko on otettava itsetuhoisesti 3000 kappaleen painos ja maksettava joka käänteessä siitä että kirja on tarjolla ja jotenkin esillä mediassa ja toivoa parasta ettei tule konkurssi. Tai on löydettävä aluillaan olevia tekijöitä jotka vielä itse omistavat kaikki oikeudet ja otettava riski että tekijä kehittyy sille tasolle millä isommat tekijät ovat ja että jahka albumikohtaiset kustannukset nousevat, on lukijakunta olemassa ja 3000 kappaleen painos jotenkin järkevä.

EDIT: KirjaIn-lehdestä juuri luin pienkustantajista (ja itsekin sen allekirjoitan) että yhdenkin menestystuotteen varassa vuosittain voi pienkustantamo menestyä. Sillä rahalla mikä menee tuohon yllä kuvattuun yhteen ulkomaalaiseen albumiin jonka menestyksestä ei ole tietoa, voi julkaista koosta riippuen 3-10 suomalaista albumia. Todennäköisyys että osuu menestys kohdalle on siis moninkertainen.

EDIT: Korjasin laskuvirheen

[Kreegah Bundolo]

Sitä Jasonilta Suomessa julkaistua yhtä alpparia myytiin muistaakseni sangen mitätön määrä.

Kirja oli ruma ja huonosti tehty ja huonosti markkinoitu. Mikään ei mielestäni estä sitä etteikö Jasonin albumeilla voisi saavuttaa muutakin yleisöä kuin sarjakuvan suurkuluttajat. Ei mitään Siili-lukemia mutta muutaman tuhannen myynnin ehkä. Jos tekisi kunnolla ja julkaisisi monta albumia. Jasonissa on se ongelma että koko tuotanto on hyvin saatavissa englanniksi eli harrastajat joita tekijä kiinnostaa, ovat jo hankkineet hänen kirjansa. Pitäisi tavoittaa joku muu yleisö.

[Timo Ronkainen]

Nyt keskustellaan jo käännöstuotteiden kustantantamisesta, ja julkaisemisen koko ketjusta aivan alusta kirjakauppaan ja lukijalle, mikä on ihan hyvä. Mikään ei ole yksinkertaista ja näyttäsi että tekemisen ja kustantamisen lisäksi tukea kaipaisi esillepano ja markkinointi. Miten se sitten tehtäisiin, on iso kysymys. Miten Sarjakuvan toivo vs. Kirjavälitys?

Minun mielestäni Suomesta puuttuu sarjakuvat vastine massaviihteelle. Meillä on korkeakulttuuripuoli hallinnassa, mutta se yleisöön uppoava suuren massan perusviihde puuttuu.

Sitä ei ole paljon, mutta on toki. Strippimenestysten ohella pyörivät ainakin Isontalon Anni, Mämmilä, Petri Hiltusen albumit, suomikorkkarit mentiin jo kuoppaamaan - typerästi. Enemmänkin saisi olla. Eikä näidenkään tekijöiden asema ole ihan kadehdittava. Tämäntapaisten sarjakuvien tekeminen on kovaa duunia ja vaatii aikaa. Ei onnistu muun palkkatyön ohella kovin hyvin. Stripeillä elää muutama ihminen. Mutta kukapa olisi vielä 20 vuotta sitten uskonut että joidenkin sanomalehtien sarjakuvista jopa puolet olisivat kotimaista tekoa?

Ja hmm. suurin osa kotimaisen elokuvan viimeaikaisista menestyksistä ovat mielestäni olleet viihdepläjäyksiä, joskaan ei mitään rymistelyactionia.

Timo

[Aura]

Samaa mieltä Myllymäen kanssa, ei-strippimuotoinen mainstream laahaa vielä jäljessä. Silläkin alalla taitaa olla mysteerinomaista, mikä yleisöön kolahtaa. Siksi ainoa tapa luoda hittejä taitaisi olla riittävän laaja tarjonta, koepallojen ammuskelu.

Mutta miten rahoittaa sen tekeminen? Pitkist jutuista ansaitsee huonommin kuin stripeistä. Massiivisempiakin "viihde"yrittäjiä on, kuten Phantomland, mutta ne eivät koskaan etene kovin nopeasti. Useat tekevät sarjakuvaa vain silloin kun ehtivät, ja kun muita töitä ilmaantuu, sarjakuva yleensä sitten jää.

[Miha]

Voin itse viihteellisen sarjakuvan tekijänä ja aloittelevana pienkustantajana sanoa, että Musturin artikkelissa esitetyt pullonkaulat ovat todellisia. Alleviivaan artikkelin täysillä ja odotan ipadien yleistymistä itsekin, ehkä se muuttaa jotain (parempaan tai huonompaan..)

Aikani jaksoin huvittua siitä, miten ihmiset jaksavat itkeä miksei kukaan tee / julkaise sitä tai tätä genreä - vitsi kun on näes siinä, että jos joku tekeekin, niin ei sen olemassaoloa ei pienen piirin ulkopuolella edes huomata, vaikka heiluttelisit tuotosta heidän nenänsä edessä.

Mutta minkäs teet, tällaiset kortit on pöytään jaettu ja niillä vaan pitää pelata, tai olla pelaamatta. En valita omista myyntilukemistani, päinvastoin, mutta kaukana, kaukana ollaan vielä siitä mitä niiden pitäisi olla jotta sarjakuvan teolla voisi elää (oli se ison kansan viihdettä tai taidetta)- tai jotta sen tekeminen voisi olla jotain muuta kuin tappiollista. En valita, totean vain kylmäksi faktaksi.

Ylläolevista syistä johtuen on diletanttina minun ja monen muun sarjakuvia tehtävä, kunnes lopulta väsymme, ja olkoon niin, mutta älkää tulko sitten sanomaan että kukaan ei ikinä yrittänyt..