Ensimmäinen Toppi-kokoelmista, The Enchanted World (Magnetic Press, 2019) on kuvituksen osalta jopa hengästyttävämpi kuin kolmas kokelma. Erityisesti materian – puun, kiven; päreiden, tiilien – sekä kaiken luonnon ̣– kallioiden, erämaitten ja korpien; kylmän, kovan, ankaran ja aution – kuvaajana Toppi on mestarillisen taitava. Kokoelma on kannesta kanteen mustavalkoinen, kun taas tuoreimmat kolmannen kokoelman tarinoista olivat väreissä.
Sommittelun osalta tämän kokoelman tarinat ovat hillitympiä, tai tavanomaisempia, mikäli sanaa kehtaa tässä yhteydessä edes sanoa.
Tarinat eivät vedä vertoja kolmannelle, ja jos kolmas nojautui monesti westernien puoleen, tässä toisinaan pitäisi varmaan tuntea italialaista elokuvaa lännenelokuvia pidemmälle.
Sadut ovat tässä läsnä aivan konkreettisesti, mutta ne ovat alussa useammin modernin unenomaisia kuin kolmannen julmia esiversioita saduista, joissa ei ole selkeää moraalikoodistoa.
Toisin kuin kolmannen kokoelman tapauksessa, tässä näkyy selkeästi myös Toppin hioutuminen kertojana. Koska tarinat on koottu jälleen kronologisessa järjestyksesä, opus vain parantuu edetessään.
Kaukaisempaa kansantarustoa, uskomuksia ja mystiikkaa sisältävät tarinat ovat kirjan parhaimmistoa.
Yhden lyhyttarinan, majakanvartijan, kertojanääni on kehno ratkaisu, eikä sitä enää kokoelmassa sen enempää kuin kolmannessakaan toiste ole käytetty.
Bill Sienkiewicz kertoo esipuheessaan kuinka ei ennen 1980-luvun puoliväliä – Electra: Assasin oli tuolloin jo julkaistu – ollut törmännyt Toppiin vielä lainkaan, mutta sanojensa mukaan inspiroitui jäljestä kovasti.
Esipuheessa hän myös sivuaa lyhyesti ammatillisen yksinäisyyuden ja epävarmuuden tunteita, mikä vain kertoo että voimakkaan visionsa keskellä ylistetymmätkin mestarit ovat vain ihmisiä. Toisaalta se myös kertoo, kuinka paljon sarjakuvataide myös uudella mantereella on ehtinyt kulkea siitä, mitä se 80-luvulla oli.