The Lighthouse (NBM, 2017), alkuperäiseltä nimeltään El faro, on ilmestynyt jo 2004. Kun sitä nyt ajattelee, olisi kuvitellut espanjalaistaiteilijan teoksia Ryppyjä-menestyksen jälkeen käännetyn enemmänkin. Majakka osoittaa, että syytä olisi. Tämä on laatusarjakuvan harrastajien valinta, täydet viisi tähteä.
Nuori tasavaltalainen pakenee henkensä edestä Francon fasistijoukkoja, haavoittuu ja päätyy vanhuksen pelastamaksi. Vanhus huoltaa majakkaa, joka odottaa uutta lamppua. Sisällissodan puhjettua varaosaa ei ole kuulunut, eikä majakka ole toiminnassa. Silti vanhus pitää majakan moitteettomassa kunnossa, saattaisihan uusi valo saapua milloin tahansa.
Välimeri on arvaamaton ja myrskyn jälkeisenä päivänä vanhus kerää rantaan ajautuvia tavaroita, jotka ovat peräisin haaksirikosta tai laivasta joka sen välttääkseen vähentää kuormaa yli laidan heittämällä.
Kuusitoistavuotiaana väärennetyillä papereilla kiväärimieheksi värväytynyt nuorukainen on vasta täysi-ikäiseksi kasvettuaan menettänyt unelmansa, tuskin osaa enää unelmoidakaan.
Vanhuksella ei muuta enää olekaan kuin unelmansa. Hän elää tarinoissa, rakentaen merestä pelastamistaan osista laivaa, jolla saattaisi purjehtia Laputa-saarelle, jonka hän vakuuttaa hyvällä säällä näkevänsä majakan tornista.
Nuorukainen ei tunne viittausta Gulliverin retkiin ja ottaa vanhuksen puheet totena. Sisällissodasta huolimatta majakka on turvapaikka, suojasatama jota ympäröivän maailman tyrskyt eivät kosketa. Vähitellen lukija alkaa epäillä nuorukaisen olevan kiirastulessa.
Lopussa tekijä kuitenkin antaa kaikelle yksinkertaisen, luontevan selityksen kääntäen kaiken mestarillisesti nurinniskoin. Ei ainoastaan nuorukaisen, vaan myös lukijan, tapauksessa kaikki havaittu on ollut pelkkää harhaa.
Vanhuksella ei ole ollut rohkeutta elää unelmiaan, mutta näkee sitä nuorukaisessa. Ovelasti vanhus on tarinan lopussa opettanut nuorukaisen unelmoimaan itsekin, ja kuten vanhempi saattaa siirtää unelmansa lapselleen, antaa vanhus omansa eteenpäin nuorukaiselle.
Suuri yllätys olivat tekijän jälkisanat. Roca kuvaa opustaan rentona välityönä. Koko ajan tätä lukiessani mieli etsi merkityksiä, oli näkevinään sisäkkäisiä tasoja ja metaforia.
On mahdotonta sivuuttaa, että nuorukaisen etunimi (Francisco) on paitsi Francon, myös tekijän itsensä oikea etunimi (Paco lienee mieluisampi lempinimi kuin Pantcho, joka on niin tavanomainen että useimmat Franciscot sitä vihaavat). Jälkisanojen myötä on kuitenkin todettava, että kyseessä on vain hyvin yleinen etunimi ja kenties teosta ei muutenkaan tule ylitulkita.
Silti, kaikesta huolimatta, majakka itsessään on tarina ja siten suuri metafora. Juuri ennen vanhuksen kohtaamista nuorukainen kuulee naurua, joka selittyy lokkien ääntelyksi. Kenties se onkin tekijä itse, nauraen lukijalleen juuri ennen tämän naruttamista.
Kuvitus ei ole niin huoliteltua kuin se Ryppyjä-teoksessa on, mutta selkeä jälki harmaan sävyllä "väritettynä" miellyttää silmää. Toisin kuin moni muu mv-julkaisu, tätä on helppo lukea ruudulta.
Jälkisanoista myös paljastuu, miten espanjalaistekijän on lokalisoitava töitään ranskalaiselle kustantajalle. (Kellonaikaa täytyy vaihtaa, Espanjassa kun illastetaan poikkeuksellisen myöhään. Samaten pöydän antimet täytyy piirtää uusiksi. Olipas hupsu juttu, vaikka käyhän tuo järkeen.)
Omituisena yksityiskohtana takakannessa nuorukaisen mainitaan olevan 17-vuotias, mutta internetissä kirjan kuvauksessa toistetaan iäksi 16 vuotta. Kuitenkin nuorukainen sanoo suoraan olevansa 18 ja selittää värväytyneensä väärennetyillä papereilla 16-vuotiaana.
