Tavoita sarjakuvaharrastajat kotimaassa! Tutustu Kvaak.fi:n mediatietoihin.


Artikkelit ja henkilökuvat: Entistä rohkeampi Valiant (27.09.2019 klo 23:00:00)
Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.
Jäikö aktivointi sähköposti saamatta?
08.08.2020, klo 09:53:53

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Haku:     Tarkempi haku
483814 viestiä 10427 aihetta kirjoittanut 3836 jäsentä. Uusin jäsen: fastback
Lue lisää pikkuilmoituksesta.
   Etusivu |   Ohjeet | Galleria | Kirjaudu | Rekisteröidy  
+  Kvaak.fi - keskustelu
|-+  Sarjakuvanlukijoiden keskustelut
| |-+  Sarjakuvailmaisu, sarjakuvan estetiikka ja historia
| | |-+  Sarjakuvan uusi aalto
0 jäsentä ja 1 vieras katselee tätä aihetta. « edellinen seuraava »
Sivuja: 1 [2] | Siirry alas Tulostusversio
Kirjoittaja Aihe: Sarjakuvan uusi aalto  (Luettu 15267 kertaa)
Reima Mäkinen
Avustava toimittaja
*
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 9 300



« Vastaus #15 : 29.06.2010, klo 11:52:10 »

Miettiessäni, että millä sarjakuvataide saisi nostettua arvostuksensa ansaitsemalleen tasolle, tajusin, että se vaati samaa mitä ranskalaisen elokuvan uusiaalto teki elokuvataiteelle.
Vanha lääke sarjakuvan arvostuksen nostoon on tietenkin pyyntö, pyrky ja vaade tehdä parempia sarjakuvia. Reseptiä siihen millaisia ne paremmat sarjikset sitten olisivat, on vain aika vaikea keksiä.

Mitä arvostukseen tulee. Sarjakuvalla on riippanaan muutama kompastuskivi, jotka ns. taide- ja arvostuspiireissä laskevat automaattisesti sarjakuvan arvoa.
1. Sarjakuva käyttää pysähtynyttä kuvaa, mikä saa aikaan sen että parhaimmillaan se nousee arvostuksessa lähelle lastenkirjaa.
2. Sarjakuvalle on ominaista käyttää stereotyyppisiä hahmoja (koska kaikki maailmassa perustuu luokitteluun), mikä pudottaa automaattisesti pisteitä verrattuna mihin tahansa muuhun taidemuotoon.

Ranskalaiseen elokuvan uuteen aaltoon voisi vertautua vaikka se taidesarjakuva, jota meillä on ollut luettavissa pian jo parikymmentä vuotta. Ja se on toki nostanut sarjakuvan arvostusta.
Silti olen enemmän kuin tyytyväinen että sarjakuvakenttä ei ole yleisesti ottaen tämän enempää taiteellistunut, vaan vanha ei-taiteellinen sarjakuvakin on edelleen voimissaan. Jos minun pitäisi valita tulevaisuus lähes lukukelvottomaksi taiteellistuneen mutta arvostetun uudenaallon ja perinteisen, halveksitun lukusarjakuvan välillä, niin ottaisin koska tahansa jälkimmäisen.  Smiley
tallennettu

"Facts are meaningless. You can use facts to prove anything that's even remotely true." Homer Simpson
hdc
Architectus urbis caelestis
Jäsen
*
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 2 432



« Vastaus #16 : 29.06.2010, klo 14:39:09 »

Joku puhuu stereotyyppisistä hahmoista, toinen voisi puhua ikonisista...joskin nykyisessä realististandardissa tuntuu siltä että ikoneita ja symboleita ei juurikaan osata lukea tai kirjoittaa, kaikki on vain ja ainoastaan sitä miltä näyttää.

Tuossa WSOY-keskustelussa kirjailijoiden keskustelussa herättää närkästystä kustantajan lausunto kirjailijan tekemisestä brändiksi, että eikös se kirjan sisältö pitäisi olla se brändi johon kiinnitetään huomiota...jossa yhteydessä on ollut pakko ihmetellä että minkä verran nykyään kirjoitetaan kirjoja joissa sisältö on kiinnostavampaa kuin kirjoittaja. Vähiin jäävät, ja tässä yhteydessä taas huomaan sarjakuvan olevan paremmassa jamassa kuin kirjallisuuden, niissä sisältö on yhä pääsääntöisesti tärkeämpää kuin kirjoittaja (ja hei, uusi argumentti auteur-vastaisessa kampanjassani, I'm on fire).
Toki sarjakuvaankin on tullut tämä osasto että tehdään sarjakuvia siitä kuinka sarjakuvantekijän jääkaapissa maito happanee koska hei, se on tosi kiinnostavaa, ja omana lokeronaan tuollekin on sijansa mutta toivon tuon kuitenkin pysyvän vain pienenä osa-alueena...
tallennettu
Timo Ronkainen
professionaali amatööri, sarjakuvaneuvos
Toimittaja
**
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 18 631


"Ja rangaistus on greippi!"


« Vastaus #17 : 29.06.2010, klo 15:10:18 »

Sikäli kuin tiedän, auteur-teoria on lähtöisin ranskalaisilta 1960-luvun leffakriitikoilta ja elokuvantekijöiltä. Tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että elokuvantekijän, miksei sarjakuvantekijänkin, omintakeinen ja selkeästi tunnistettava oma persoonallinen tyyli, selvä henkilökohtainen näkemys tulee teoksessa läpi.

Ranskalaiskriitikot löysivät autereja lukuisista 1940-luvun amerikkalaisista studioelokuvista, missä moisille ei pitänyt olla sijaa - mutta niinpä vain nämä ohjaajat olivat saaneet aikaan tiukassa studiosysteemissä persoonallista tuotantoa.

Saman tekivät monet sarjakuvantutkijat ja kriitikot (joista osa oli myös näitä samoja elokuvakriitikoita - Truffaut oli alkuaan leffakriitikko ja -intoilija) vanhoille sarjakuville.

Sellaiset sarjakuvafanzinet kuin Giff-Wiff, Linus, Cahiers du BD etc. syntyivät 1960-luvun lopulla ja niiden skribentit kohottivat auteureiksi Fosterin, Hogarthin, Barksin yms yms tapaisia senttareina aiemmin pidettyjä nimiä. Jokaisen panos syndikaatin tai kustantamon tuottamaan (vrt elokuvastudio) ja jopa jonkun toisen aloittamaan sarjakuvaan oli syvästi persoonallinen (Hogarth-Tarzan) ja omaehtoinen, kunnianhimoinen... tekijä on siis auteur.

Tällä tavalla kohonnut kiinnostus johti 1970-luvun alussa ranskalaisen sarjakuvan... öhöm... uuteen aaltoon. Nuorten aviisina alkanut sajakuvalehti Pilote kehittyi aikuisemmaksi, uudet piirtäjät kehittivät ilmaisuaan, hahmovetoisesta tuotannosta siirryttiin taiteellisempaan ja tarinavetoisempaan ilmaisuun. Syntyivät Metal Hurlat, les Echo des Savanes, A Suivre, Charlie Hebdo. Sarjakuvaromaani Roman BD syntyi. Kaikki tämä jo 1960-70 vaihteessa ja siitä eteenpäin.

Tämä kehitys oli lähes samanaikaista (ehkä vähän jäljessä) elokuvan uudelle aallolle.

Mitä ylsi Suomeen? Huuli ja Jymy? Jälkilaineina Tapiiri. Kaikki katkesivat lyhyeen.

Timo
tallennettu

Antti Vainio
Karpaattien nero
Jäsen
*
Poissa

Viestejä: 4 330



« Vastaus #18 : 29.06.2010, klo 17:37:06 »

Crumb, Tardi, Segar, Pratt, Spegelman, Caniff, Lutes... En ole koskaan välittänyt koko pöhköstä teoriasta mutta kyllähän noita on jotka täyttää raamit
tallennettu

"This country sucks. It's all about the nature and who the fuck cares about the nature".
mastermind
Jäsen
*
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 411



« Vastaus #19 : 29.06.2010, klo 18:02:40 »

Voi sisällyttää elokuvaan tai kirjaan

Tarkoitin vain sarjakuvan formaatteja.

Joo, no sanotaanko, että yön yli miettittyäni ainakin teesi puhtaimmasta ja aidoimmasta muodosta on täyttää paskaa ja sen voi jättää pois laskuista...
tallennettu
pertti jarla
Jäsen
*
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 2 981



« Vastaus #20 : 29.06.2010, klo 19:09:07 »

En voi sietää useimpia ns. uuden aallon elokuvia. Kiinnostava esimerkki on Rimmisen Pilvilinna (1970). Enimmän osan kestostaan se etenee luontevasti hyvin näyteltynä melko perinteisenä tarinana. Lopuksi ohjaaja jostain syystä päättää/muistaa vaihtaa leikittelevälle ja rajoja rikkovalle avantgarde-vaihteelle ja koko homma leviää käsiin. Modesty Blaisenkin olisi saanut antaa jollekin Val Guestin kaltaiselle pätevälle viihdeveikolle filmattavaksi. Kaiken kaikkiaan taisi kuitenkin olla elokuva-alaa piristävä mullistus, vaikka enin osa laukaisuista menikin harhaan, ja Suomessa loputkin katsojat jäivät koteihinsa.
« Viimeksi muokattu: 29.06.2010, klo 19:10:42 kirjoittanut pertti jarla » tallennettu

Myötätunto ja huumori pois vakavasta asiasta!
-Huolestunut äiti
hdc
Architectus urbis caelestis
Jäsen
*
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 2 432



« Vastaus #21 : 29.06.2010, klo 22:37:58 »

Tarkoitin vain sarjakuvan formaatteja.

...jatkan kuitenkin tästä kun on huomioitavaa...
Kuten Timo mainitsikin niin elokuvien uusi aalto (ja minä olen löytänyt hyviä leffoja niin Godardilta, Truffautilta, Resnaisilta ja Demylta, vaikka niitä huonojakin on nähty ihan tarpeeksi) antoi oman vaikutuksensa myös sarjakuviin, mutta silti se sarjakuvakäsitys tuntuu olevan kovin elokuvakeskeinen.

Sarjakuvaromaani on se muoto joka on saanut eniten myös sarjakuvia lukemattomien kriitikoiden huomiota ja arvostusta, puhuttiin sitten Talosta Bronxissa, Watchmenista, Mausista, Persepolisista tai Fun Homesta. Mutta vaikka niissä onkin jotain sarjakuvan kerrontaan perustuvia kikkoja niin perusmuodossaan ne ovat kaikki teoksia jotka voisi yhtä hyvin toteuttaa kirjoina tai elokuvina.
Vaikka kaikki nuo teokset ovatkin hyviä, voi niiden pitäminen ideaalina johon pitäisi pyrkiä kaikessa sarjakuvassa olla ongelmallista, koska lopputuloksena on että sarjakuva parhaimmillaan on samantasoista kirjallisuuden ja elokuvan kanssa. Mikä on sama asia kuin tunnustaa suosiolla että sarjakuva on taidemuotona alempi kuin nuo.

Uuden aallon hedelmät ovat täällä: sarjakuva voi olla ihan vakavasti otettava taidemuoto. Mutta entä se seuraava askel: Millaista on sarjakuva parhaimmillaan? Millainen sarjakuva on parempi kuin elokuva tai kirja? Mitä sarjakuva voi olla?
tallennettu
Reima Mäkinen
Avustava toimittaja
*
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 9 300



« Vastaus #22 : 30.06.2010, klo 09:23:33 »

Syntyivät Metal Hurlat, les Echo des Savanes, A Suivre, Charlie Hebdo. Sarjakuvaromaani Roman BD syntyi. Kaikki tämä jo 1960-70 vaihteessa ja siitä eteenpäin.
Timo tuossa hienosti kiteytti historiaa. Sarjakuvan uusi aalto ja auteur-meininki tosiaan syntyi jo 60-luvun lopulla. Ja mielenkiintoista siinä on sekin että kehitys oli sama ympäri maailmaa. Frankofonisella alueella sitä kutsuttiin avantgarde-sarjakuvaksi ja USA:ssa undergroundiksi. Myös Japanissa sarjakuva vapautui ja puhtaa kaupallisen tarjonnan rinnalle syntyi taiteellisesti kunnianhimoisia julkaisuja (Garo ja COM). Nämä olivat nimen omaan nuorten ja opiskelijoiden juttu. Rajoja kokeiltiin ja ilmaisuvälineestä pyrittiin ottamaan kaikki irti.

Sarjakuvaromaani on se muoto joka on saanut eniten myös sarjakuvia lukemattomien kriitikoiden huomiota ja arvostusta, puhuttiin sitten Talosta Bronxissa, Watchmenista, Mausista, Persepolisista tai Fun Homesta.
On, mutta kyllä sanomalehtisarjakuvan helmetkin on osattu nähdä. Semiotiikko Eco tutki kymmeniä vuosia sitten Tenavia ja Terry & the Piratesia. Fosterin ja Hogarthin rinnalle ja usein ylikin on nostettu Herrimanin Krazy Kat.

Mutta vaikka niissä onkin jotain sarjakuvan kerrontaan perustuvia kikkoja niin perusmuodossaan ne ovat kaikki teoksia jotka voisi yhtä hyvin toteuttaa kirjoina tai elokuvina.
Ei kai se ole kovin yllättävää että sellaiset sarjakuvat joissa esitetään muutakin kuin juonen pintataso tai harmiton vitsi saavat huomiota. Ja jos hyvyys perustuu tarinaan tai juonen substanssiin niin tietenkin se perusidea on sovitettavissa muihinkin medioihin.

Millaista on sarjakuva parhaimmillaan?
Eri ihmisille vastaus on vähän eri.  Smiley

Millainen sarjakuva on parempi kuin elokuva tai kirja? Mitä sarjakuva voi olla?
Eiköhän se paremmuus näy esimerkiksi siinä että päivittäisstripin tai pitkäaikaisen sarjan (kuten Mämmilän) kanssa eletään ja hengitetään yhtä tahtia. Se taide ja siitä syntyvä elämys on aidompaa ja vuorovaikutteisempaa kuin vaikkapa tv-sarjoissa, joissa kuitenkin laatu on ja kiinnostavuus tupaa laskemaan yhdessä "keston" venymisen kanssa.
Mutta jos mitä tahansa taideteolisuustuotteita ajatellaan ihan vain elämyksien tuottajina, niiden antimien vertailu toisiinsa on hyvin subjektiivista touhua. Toinen arvostaa sitä että voi uppoutua ja toinen vaikkapa syvällisyyttä...

Sarjakuvan muoto (strippi ja romaani) kehittyivät huippunsa jo viimeistään 80-luvulla, eikä mikään uusi kotkotus voi nähdäkseni tuoda siihen mitään sellaista joka parantaisi sarjakuvaa olennaisesti kerrontamuotona. Aiheet ja niiden käsittely taas seuraavat kyllä aikaansa.
Onhan näitä muoteja, kuten vaikka elokuvapuolelta mieleen tuleva esimerkki: dogma. Pitkässä juoksussa (ja lyhyessä) tuollaisten kokeilujen anti jää kuitenkin hyvin laihaksi.
tallennettu

"Facts are meaningless. You can use facts to prove anything that's even remotely true." Homer Simpson
Timo Ronkainen
professionaali amatööri, sarjakuvaneuvos
Toimittaja
**
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 18 631


"Ja rangaistus on greippi!"


« Vastaus #23 : 30.06.2010, klo 10:35:29 »

Onhan näitä muoteja, kuten vaikka elokuvapuolelta mieleen tuleva esimerkki: dogma. Pitkässä juoksussa (ja lyhyessä) tuollaisten kokeilujen anti jää kuitenkin hyvin laihaksi.

Dogma-tyyppistä kokeilua sarjakuvan puolella on ollut varmaan Oubapo, sekin jo liki 10 vuoden takaa. Tarkkoja sääntöjä kokeiluun. Vaikutteet tulivat kuitenkin kirjallisuuden puolelta tässä.

Timo
tallennettu

pertti jarla
Jäsen
*
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 2 981



« Vastaus #24 : 30.06.2010, klo 11:28:35 »

Koulukunnat dogmineen ja manifesteineen ovat kiinnostavia ja lisäävät eloa taiteilun kenttään, niin kauan kuin niistä ei tule liian yleisesti hyväksyttyjä: tuolloin epävarmat taiteilijanplantut helposti päätyvät apinoimaan tyylejä, jotka eivät ole heille luontevia.
tallennettu

Myötätunto ja huumori pois vakavasta asiasta!
-Huolestunut äiti
hdc
Architectus urbis caelestis
Jäsen
*
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 2 432



« Vastaus #25 : 30.06.2010, klo 11:35:21 »

Ei kai se ole kovin yllättävää että sellaiset sarjakuvat joissa esitetään muutakin kuin juonen pintataso tai harmiton vitsi saavat huomiota. Ja jos hyvyys perustuu tarinaan tai juonen substanssiin niin tietenkin se perusidea on sovitettavissa muihinkin medioihin.

Pohdin vain että missä määrin kyseisten sarjakuvien nostaminen esiin parhaana mitä sarjakuvalla on tarjota perustuu siihen että ne toteuttavat muiden taidelajien hyvyysstandardeja, eikä siihen että ne kykenisivät olemaan Jotain Aivan Muuta. Voiko sarjakuva olla itsenäinen taidemuoto? Mitä sarjakuvassa voi tehdä mitä kirjallisuudessa tai elokuvassa ei voi?

On totta että Eco ja uusi aalto ja muutkin ovat nostaneet esiin myös strippisarjakuvan helmiä, jotenkin tuntuu vain että tämä on se osio joka on jäänyt vähemmälle huomiolle viime vuosina, painotus on siirtynyt enemmän juuri noihin sarjakuvaromaaneihin. Mikä on sinänsä sääli koska tuo on yksi osa-alue jossa sarjakuva tekee asioita joihin muut taidemuodot eivät pysty: Tenavia, Krazy Katia tai vaikka Lassia ja Leeviä, Mämmilää tai Fingerporia ei voi toteuttaa muissa muodoissa. Sama pätee muihin avoimen draaman muotoa käyttäviin sarjakuviin vaikka ne tehtäisiin muussa muodossa kuin strippeinä, vaikkapa siihen aiemmin mainitsemaani Love & Rocketsiin.
Sinänsä on mainittava että on joitain hivenen vastaavaa tekniikkaa käyttäviä kirjailijoita, hyvistä mieleen tulee ainakin Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit ja Leena Krohnin teokset, mutta yleisesti ottaen nimenomaan sarjakuvamuodolle on luontevaa kertoa tarinoita joissa ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua.
Tuo ei sinänsä tarkoita sitä etteikö sarjoilla voisi olla "loppua", sellainen löytyy niin Tenavista kuin Lassista & Leevistä ja mm. Mämmilällä on niitä loppuja ollut jo useampi...

Toinen seikka johon voisi kiinnittää huomiota on tekotapa. Sarjakuvan tekeminen ei suoranaisesti vaadi lukuisten ihmisten työpanosta niin kuin elokuva, mutta se silti näyttää soveltuvan helpommin usean henkilön yhteistyöhön kuin vaikkapa kirjallisuus. Yhteistyö voi olla suoraa jossa sarjakuvalla on esim. käsikirjoittaja ja piirtäjä (esim. Watchmen), tai se voi olla epäsuoraa jossa samaan sarjakuvaan tekev'ät yksiköitä useat eri tekijät (esim. Aku Ankka)
Ja sarjakuvat jotka annostellaan pieninä palasina maailmalle ovat samalla myös vuorovaikutuksessa sen ulkopuolisen maailman kanssa. Huonoimmillaan tämä toki johtaa konsensusratkaisuihin ja pienimmän yhteisen nimittäjän perässä juoksemiseen mutta parhaimmillaan pidän tätä silti hedelmällisenä lähtökohtana.
Ja toisin kuin elokuva tai tv-sarja, sarjakuva on suhteellisen halpa tehdä ja levittää, mikä mahdollistaa hivenen erikoisemmatkin kokeilut (ja kokeilulla en tarkoita vain sitä nk. "taidesarjakuvaa" vaan vaikkapa ihan Mämmilää tai Kiroilevaa siiliä).

Onhan noita muoteja, joo, ja minuakin kiinnostaa enemmän analysoida olemassaolevaa ja sen perusteella pohdiskella laajempia kokonaisuuksia, mieluummin esittäen kysymyksiä kuin teesejä. Kysymyksiä jota voisi pohtia niiden mustavalkoinen-vai-värillinen, tussiterä-vai-tietokone, pseudomanga-vai-pottunokat kysymysten rinnalla, ja joihin ei noiden tapaan välttämättä ole objektiivista oikeaa vastausta...
Ja heitänpä pari lisää:
Onko sarjakuva riippumaton taidemuoto? (Mitä on taide?)
Mikä ja miksi on Tenavat?
Mitä yltää Suomesta?
tallennettu
Curtvile
Ylläpitäjä
****
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 15 444


« Vastaus #26 : 01.07.2010, klo 18:25:19 »

Sarjakuvan muoto (strippi ja romaani) kehittyivät huippunsa jo viimeistään 80-luvulla, eikä mikään uusi kotkotus voi nähdäkseni tuoda siihen mitään sellaista joka parantaisi sarjakuvaa olennaisesti kerrontamuotona. Aiheet ja niiden käsittely taas seuraavat kyllä aikaansa.
 

Ja pah.
Suppea käsitys siitä mitä muodolla ja sarjakuvan kerrontatekniikoilla voi tehdä. Niin stripeissä, lehdissä, romaaneissa kuin nettisarjiksissakin.

Aiheet taas ovat minusta täysin ajattomia, uusia aiheita syntyy toki koko ajan ja kukin tarina käsittelee omalla tavallaan, syteen saveen tai suohon, mutta perusteemat pelkistyvät niihin yhdeksään.

Elokuvan uusi aalto ei toiminut ja kirjallisuuspuolellakin enin osa on ollut aikamoista soopaa.
Arvonnostoakaan en itse kaipaa, jos sarjakuva ei kiinnosta tai sitä arvosta  sellaisenaan se on niiden ihmisten ongelma.
Tyhmiä maailmaan mahtuu.
tallennettu
Lurker
Valvoja
***
Paikalla

Sukupuoli: mies
Viestejä: 16 536



« Vastaus #27 : 22.11.2015, klo 23:05:59 »

Löytyipä mielenkiintoinen vanha ketju.

--
Sellaiset sarjakuvafanzinet kuin Giff-Wiff, Linus, Cahiers du BD etc. syntyivät 1960-luvun lopulla ja niiden skribentit kohottivat auteureiksi Fosterin, Hogarthin, Barksin yms yms tapaisia senttareina aiemmin pidettyjä nimiä. Jokaisen panos syndikaatin tai kustantamon tuottamaan (vrt elokuvastudio) ja jopa jonkun toisen aloittamaan sarjakuvaan oli syvästi persoonallinen (Hogarth-Tarzan) ja omaehtoinen, kunnianhimoinen... tekijä on siis auteur.
--

Uuden mantereen sarjakuvien arvostus taisi syntyä vanhan mantereen kautta.

Mutta tuliko sarjakuvan uus'aalto kuitenkin Amerikan mantereelta? Eloisat sarjakuvaromaanit, ja nyt sähköiset sarjakuvat, tulevat suurelta osin sieltä.

Eurooppalainen sarjakuva on hyvin perinteistä, vaikka toki kokeilijoitakin löytyy.

Uusi aalto ei välttämättä ollutkaan mitään erikoisuuden tavoittelua vaan NY Timesin parhaiten myyvien graphic novelsien kymmenen kärkeä.

Vähän haparoivaa on tämä ajatuskulku; täytyy vielä fundeerata lisää.
tallennettu
Timo Ronkainen
professionaali amatööri, sarjakuvaneuvos
Toimittaja
**
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 18 631


"Ja rangaistus on greippi!"


« Vastaus #28 : 22.11.2015, klo 23:45:10 »

Jotenkin sanoisin, että "uusi aalto" syntyi amerikkalaisen undergroundin pohjalta. Siinähän on mukavasti välimaastossa ainakin tämä Weirdo ja sitten myöhemmin RAW. Vai ovatko ne jo uutta aaltoa? Peter Bagge ny ainakin on ja toimittipa Weirdoa Crumbin kyllästyttyä.
Ranskassa Dargaudilla oli paksumpien albumien sarja nimikkeellä Roman BD 1970-luvun lopulta(?) ja Castermanilla "les romans (À Suivre)". Eli normialbumeista ja albumisarjoista poikkeavia pidempiä (reilusti yli 64 s.) ja vakavampia yhden albumin mittaisia sarjakuvia. Tulihan noita suomeksikin muutamia 80-luvulla (Comesit, Tardit, Auclairit ja mitä niitä nyt tuli).
Niistäpä voineekin vetää suorat linjat uudempiin David B:n, Blutchin, Christophe Blainin, Jean-Christophe Menun, Satrapin, Sfarin ym. sarjakuvaromaaneihin.

Timo
tallennettu

1978 villiä metsää
Jäsen
*
Poissa

Sukupuoli: mies
Viestejä: 541



« Vastaus #29 : 25.11.2015, klo 10:07:40 »

Jollekin taiteen mystinen status on jotain tavoittelemisen arvoista. Toiselle "taide" merkitsee samaa kuin "nykytaide" valikoiden siitä niitä kauhunomaisia käsittämättömiä esimerkkitapauksia. Molemmat näkökannat ovat jotenkin tarpeettoman pakkomielteisiä. Vai liittyykö taiteen status kuitenkin apurahapolitiikkaan ja sarjakuvan historialliseen asemaan, siinä missä nykytaiteen mielikuvat pelkoon siitä että vanhat tyylit kuolevat sukupuuttoon? Tärkeintä lienee ettei sarjakuvan lukeminen tai tekeminen automaattisesti aiheuta huonoa omaatuntoa.

Niistä sarjakuvan tempuista sen sijaan olisi hedelmällistä keskustella. Ne ovat osin lajityyppiin sidottuja, koominen rinnastus toimii hyvin sarjakuvan muodossa niin sanallisesti että kuvallisesti. Yllättävyys taas tapahtuu hieman eri tavalla kuin se on liikkuvassa kuvassa tai tasapaksussa tekstissä mahdollista, kun niissä ei sivusilmällä näe mitä on tulossa.

Hahmoihin liittyvistä visuaalisista tempuista kaavion on rakennellut Scott McCloud, hyvä keskustelunavaus se on ollut aikoinaan. Itse näkisin sen jotenkin niin että on vääristämistä, pelkistämistä, simuloimista ja sarjakuvassa vakiintuneen symboliikan käyttämistä. Kiinnostavaa nykyisin ovat myös nopeat ja hitaat piirrostyylit sekä dokumentaarisuuden nousu. Muun nettimaailman mukana sarjakuvantekijöistä on tullut astetta julkisempia olentoja ja sarjakuvat ovat seuranneet mukana. Temppu sekin.
tallennettu
Sivuja: 1 [2] | Siirry ylös Tulostusversio 
« edellinen seuraava »
Siirry: