Itse selvisin tuosta kun tein selväksi itselleni, että piirtämisen ei tarvitse aina olla hauskaa. Kunhan se silloin tällöin on hauskaa ja yleisellä tasolla tietää haluavansa tehdä sarjakuvia, se riittää. Tekemisessä on usein tympäiseviä, epähauskoja, epäpalkitsevia tekovaiheita, jotka vain pitää hampaat irvessä puurtaa pois alta, jotta saa edes jotain valmiiksi ja voi siirtyä taas mukavampiin työstövaiheisiin.
Muistan, kun Ville Ranta kerran sanoi Limingassa: "Se piirtäminen on vain sellainen pakollinen paha sarjakuvassa". :B
Sinänsä olen aina ihmetellyt, miksi piirtämisen pitäisi olla se jotenkin hauskin vaihe, kun omasta mielestä se on jotenkin hirveän teknistä, ainakin sitten, kun on lyönyt sivusommitelmat suurin piirtein lukkoon. En nyt tarkoita, etteikö piirtäminen olisi hauskaa, vaan sitä, että se kuitenkin on itselle hirveen teknistä kuvallisessa kerronnassa, jossa on aina rajat (joko käsikirjoitus, idea tai kuvan tarkoitus).
Mitä aiheeseen yleensä tulee, Markun mainitsema rakenteellisuus on ihan oiva pointti. En nyt kyseenalaista improsarjakuvien voimaa/hienoutta, mutta kun tietää, mihin suuntaan on menossa tai miten tarina loppuu, niin periaatteessa tarinallisesti ne ongelma siinä alun ja lopun välillä on enemmän tai vähemmän kuin palapelin kokoamista: kyllä ne puuttuvat palaset siihen löytyy, jahka jaksaa etsiä ja kokeilla. Sekin, että kun tietää, miten tarinan kuuluu loppua, niin johdattelua alkuperäisesti tilanteesta loppua kohden pitäisi periaatteessa olla selvitettävissä "syy-seuraus"-ajattelulla. Tämä tietenkin kuulostaa hirveän raskaalta tavalta ajatella ja onkin ehkä otollisempaa juuri pitkien tarinoiden kohdalla.
Sekin, että kuinka nopeasti hyppää ideasta suoraan tekemiseen, on toki henkilökohtaista, mutta kuitenkin, idea on vasta idea, ei suora tarina välttämättä*. Se, että jaksaa jalostaa siitä tarinan, ainakin takaa sen, että lukija pysyy hieman paremmin mukana siinä tarinassa kuin jonkun esmes jonkun David Mackin "Kabukin" parissa.
