Sitäpä juuri
Pistin vielä yhden pätkän, sillä myös tämä pätkä aiheutti kylmiä väreitä kun luin ekan kerran joskus viitisen vuotta sitten. Edesmenneen Enrique Galanin ''Kojootti'' ja 17 vuotiaan Lisbeth Galanin ''kosto'' Morgan Kanelle. Vaikken vielä tuolloin ensimmäisellä kerralla osannut aavistaa mitä kirjan lopussa tuleman piti, enteili tämä kohtaus silti jotain todella pahaa. :O
''Hänen täytyy tappaa sinun vuoksesi''
Yhä uudelleen hän kuuli kuolleen isän käheät sanat.
''Katso minua, Beth! Katso tätä rauniota! Kerran minä olin nuori ja vahva, armeijan johtaja! El Gringo on tehnyt minusta tällaisen! El Gringo on luonut äitisi! El Gringo on pakottanut meidät näkemään nälkää ja varastamaan ja elämään kuin eläimet! Niin, me elämme, me elämme kostaaksemme''
Hän käpertyi huopiin. Kosto. Kostoa oli niin monenlaista. Kane ei ollut tappanut, mutta voisiko hän tappaa Kanen niin, että tämä jäisi elämään? Jos kaikki muu menisi mönkään, olisiko hänen otettava ote hänestä? Kuristusote? Sitä hän ei tiennyt. Hän tappaisi Kanen - ei kirjaimellisesti, vaan siten kuin naiset ovat tappaneet miehiä satojatuhansia vuosia.
Tyttö valmistautui perusteellisesti Kanen juodessa pullosta ja polttaessa loputtomana ketjuna sätkiä. Aluksi Kane ei uskonut hänen kuulevan hiljaista pulputusta, mutta sitä mukaa kuin pullo tyhjeni hän välitti siitä aina vähemmän. Murskautuva ääni oli poissa. Samoin katkera, käheä ääni ja punainen haava mistä rupi oli revennyt.
St. Louis ei merkinnyt enää mitään.
Alkoholi vain merkitsi, raskas, imelä, raukea, tyytyväinen olo, rajamaa todellisuuden äärilaidan ja humalan makeuden ja järjenpaon välillä. Kane huomasi hänet vasta kun hän sanoi:
- Minua palelee hirvittävästi...minä pelkään...
Kane pani pullon pois.
- Tässä, yksi huopa lisää.
- Ei...kyllä kiitos...
Kane sulki silmänsä raapaistaessaan taas tulen tikkuun. Silloin häntä huimasi. Hän avasi silmänsä äkkiä. Hän oli humalassa. Hänen täytyisi äkkiä käydä makuulle ennen kuin hän sammuisi ja jäisi makaamaan ilman huopaa. Hän liukui kömpelösti alas kiveltä. Hän ei huomannut tytön palavaa intoa auttaa häntä eikä tämän käsiä niiden avatessa vyön ja takin ja vetäessä saappaat hänen jalastaan. Kaikki keinui, pimeys keinui hiljaa, tyttö keinui, hän keinui hiukan - ja se oli miellyttävää.
-Rakas, käy pitkällesi...sinä palelet...tule, tule...
Hiillos kohahti hiukan, yltyi kiihkeän punaiseksi, alkoi syytää lieskoja.
Kane makasi hänen vieressään ja tuijotti hiillokseen, joka muuttui pitkiksi, nälkäisiksi, leikkiviksi tulikielekkeiksi jotka tanssivat ja tuprahtelivat valkoisia savuntuprahduksia pimeään. Mutta mitä tuo oli? Nuo äänet? Tuo rytmi? Tuuliko se oli puissa vai joen kohinaa? Ei, se oli musiikkia! Zarabande! Ja pimeys hahmottui, vaihtoi väriä, muuttui häikäisevän valkoiseksi - muureiksi! Ja savu muutti muotoa ja väriä, muuttui huojuvaksi ja vihreäksi - puiksi! Mutta missä hän oli? Fiestassa! Tietysti! ''Vainajien päivä''! Meksikossa! Hän oli naamioitu, salaperäinen vieras Marielan tädin, Marisol Alarconin haciendalla! Niin tietysti! Hänhän oli Alarconin haciendalla, vuotuisessa vainajien juhlassa. Mutta missä Mariela oli? Aivan, tuolla .. pitkänä, valkoisissa, hoikkana kuin alttarikynttilä vihreän puutarhan luona! Mariela keinui ruohon poikki häntä kohti, naamiot putosivat ja hän näki Marielan suun, silmät, kuuli äänen, tunsi hänen käsivartensa ympärillään ja omien sydämenlyöntiensä hirvittävän raskauden. Ja Marielan kädet, lämpimät, etsivät, hyväilevät, arvet paranivat hänen kosketuksestaan!
- Marielä, Mariela.. Hän kuiski sitä yhä uudelleen.
- Mariela...sinä et ole kuollut! Se oli sittenkin vain unta!
- Niin, tyttö vastasi. - Vain unta, Querido! Minä olen tässä ... luonasi, ja rakastan sinua ... rakastan sinua ... rakastan sinua ...
Nuotio, valo, tanssivat parit, puut, hacienda - kaikki kiehui kuin pyörremyrskyn keskuksessa. Mariela ... silkki-ihoinen Mariela, jolla oli hellät rinnat, kuuma syli, sileä suu täynnä viiniä ... voi, miten hän muisti, miten hän koki sen uudelleen! - Mariela! ... Mariela...! Ja tyttö katsoi pehmeitä, kauniita nuoria kasvoja yläpuolellaan, hiilloksen heikosti valaisemia, ja hän näki silmät, tummat, syvät kirkkaat kuin ilma, ja tunsi miten toinen paisui hänessä, tunsi hitaat, kovat, mutta myös vaativat työnnöt hänen tyhjentyessä hänen sisäänsä, ja hän käänsi kasvonsa poispäin salatakseen nautintonsa, salatakseen vihansa omaa kehoaan kohtaan joka oli kavaltanut hänet ja häntä kohtaan joka oli herättänyt hänet...
Morgan Kane - Paholaisen Valittu 
