Tavoitin viimeisen kokoelman aloittaessani kauan odottamani "täytyy tietää, kuinka tämä päättyy" -tunteen. Tässä mielessä tekijät siis juoksivat kultasijalle.
Viimeinen numero sammutti odotetusti verenjanoa, mutta olisi tappoja voinut jakaa laveammin tätä ennemmin. Sarja olisi myös voitu vetää päätökseen tätä ehdottomammin. Oli vähän sellainen tunne, että loppuun oli ahdettu tapahtumia ihan liian kanssa.
Sarjan mittaan Azzarello ehti leikitellä monen hahmon kuolemalla, mikä on sellainen kikka mikä vanhenee nopeasti. Tuli mieleen useammin kuin kerran, että sarja on ajalta ennen Game of Thrones ja The Walking Dead -sarjoja. Tämä ei tietysti ole tekijöiden vika, mutta tänään Azzarello olisi varmasti kirjoittanut reilummalla kädellä kuolemaa tai ei olisi ainakaan härnännyt lukijaa.
Kaikkinensa voisin summata sarjan niin, että ei tämä lopulta ollut maailman paras sarja, mutta kuitenkin sitä vähälukuista pakko lukea -sarjaa.
Toki näin kirjoittaessani tiedostan, että sarja olisi ollut aivan eri kokemus, mikäli sen olisi lukenut julkaisujärjestyksessä kymmenen vuoden mittaan. Viikkoon puristettuna ei tarvinnut kuitenkaan miettiä kuka kukin on ja mitä oli tätä ennen tapahtunut.
Oli tässä kuitenkin sitä efektiä, mitä Curtvile kuvasi siihen tapaan aiemmin tässä ketjussa, että keskittymisen herpaantuessa silmänräpäytyksen ajaksi menee jotain ohitse. Tuo varmaan johtuu Azzarellon tavasta kirjoittaa päällekkäin ts. samaan aikaan tekstilaatikoissa seurataan dialogia ja ruuduissa näytetään ihan muita tapahtumia.
Sain itse makua tämän suhteen, koska luku-urakkaa avustivat numeron 66 kriittisen kohtauksen verran viisivuotiaat sivunkääntäjät. Koska minulla on vahva visuaalinen muisti, olen varma etten koskaan ollut silmäillytkään ohi menneitä sivuja.
Hyvää oli, että mitään aivopesuselityksiä ei sitten lopuksi tullutkaan, ja se luotilaukku selvitettiin pienieleisen hienosti. Azzarello varmaan tajusi, että sarja olisi ollut pilalla, jos muskettisoturimenneisyyttä olisi lähdetty avaamaan.
Olipa kuitenkin melkoinen viinanjuontisarja. Istutaan baarissa ja ollaan gangstereita -kromaus ja maalipinta toimi ihmeen pitkälle.
Jossain kymppikokoelman kohdalla tuli mieleen, että ikävöin niitä yksityiskohtia joita Risso alkuun ripotteli kaikkialle. Kaikenlaista takapihan roinaa, vankilaan kengännauhoista kyhättyä lehtihyllyä ja mitä muuta vielä.
Risso selkeästi astuu siinä vaiheessa etualalle, eikä oikein anna värittäjälle tilaa, mutta onneksi sitten peruutteli vähän taaksepäin. Kymppi harmitti jo visuaalisesti siinä mielessä, että ilman taustoja värittäjä sai vain vetää tasaisia tai liukuväritettyjä pintoja mikä oli pelkkää yötä ja koleaa talvipäivää. Jos tuollaisiin ruutuihin olisi alkanut keksiä omia valonlähteitä ym. mitä kuvittaja ei sinne ollut jättänyt, olisi värittäjä ottanut liiallisen roolin. Sen verran oli tyylitajua, että kärsi sen vaiheen yli ja loisti sitten kun tuli tilaisuus.
Jos pitää yhteen lauseeseen vetää, niin sanoisin että visuaalinen puoli on tässä ihan piirun edellä käsikirjoitusta.
Tässä on vähän sellainen olo, että pitää varmaan lukea Scalped, mutta ei ihan tänään aloiteta.