Olen viime aikoina lukenut paljon rikosgenren sarjoja. Kun tässä on Criminal, Parker ja Stray Bullets jo menneet, niin miksei sitten 100 Bullets. Tätähän on mukava lasketella menemään kokoelma kerrallaan (viittaan nyt alkuperäiseen 13 kokoelman settiin, en myöhempiin deluxe-julkaisuihin).
100 Bullets oli ainoa klassisimmista Vertigo-sarjoista, jota ei ensimmäistä kokoelmaa enempää paikalliskirjastoon hankittu. Tuolloin minulla oli sellainen elämänvaihe, ettei rahaa ollut laittaa sarjakuviin lantin hyrrää. Koska olin täysin kirjaston varassa, meni tämä ohi. Kynnys tarttua näin isoon sarjaan enää myöhemmin kasvoi ihan itsestään.
Toisaalta ei alku minua aikanaan kiskaissut mukaansa, enkä vieläkään pidä tuota ensimmäistä kokoelmaa mitenkään hyvänä. Kuitenkin se, miten sarjan tänään koen on ehtinyt muuttumaan.
Ennen vierastin eritoten Eduardo Risson jälkeä. Aikanaan kuvitus yhdistyi voimakkaasti 90-luvun loppupuoleen, kun jenkkisarjakuva vielä kiskoi itseään ylös taloudellisesta ja taiteellisesta kuopasta.
Kyllä minä näen sen puolen yhä tänään, mutta silti täytyy ihmetellä omaa makua jostain parinkymmenen vuoden takaa. Onhan tämä Risson jälki kestänyt erinomaisen hyvin aikaa. Tietyllä tapaa Risson jälki on ajattomampaa kuin vaikkapa Tim Salen kuvitus, jonka pariin on vuosien myötä aina entistä vaikeampi palata.
Ensimmäinen kokoelma meni vielä hieman silmäilemällä. Koska muistin tapahtumat niin hyvin, olen sen varmasti useammin kuin kerran lainannut. Julkaistiinhan sarjaa myös Agentti X9 -lehdessä mustavalkoisena.
Tämän tapauksessa kyllä värit ovat osakokonaisuus, jota ei pitäisi ihan täysin eliminoida. Väritys on niin hillittyä, että se sopii mainiosti kulutettavaksi sähköisenäkin. Olisiko tätä peräti muokattu ruudulta luettavaksi, nyt en jaksa tutustua taustoihin. Kenties värittäjä on pyrkinyt jo alkujaan tasoittamaan Risson jälkeä, jossa mustat väripinnat hallitsevat sivuja.
Toinen kokoelma eteni hitaasti, ja monesti juuri jäätyäni ihailemaan Risson kuvitusta. Huomio ei kiinnity enää kontrastin käyttöön, kuten hahmojen tuomiseen etualalle varjokuvina ja taustan valaisemiseen. Sen sijaan huomio kiinnittyy viivaan käyttöön ja yksityiskohtiin, kuten kasvojen juonteisiin; uurteisiin ja ryppyihin, vanhuuden ja nuoruuden esittämiseen; tunteiden kuvastamiseen kasvoilla ja vartaloissa.
Aikanaan pidin sarjan perusideaa vain käsikirjoittajan taholta helpolta, mutta lukijan kannalta heikolta, rungolta kertoa lyhyitä kostotarinoita. Toisen kokoelman vihjailut suuremmista juonikuvioista siis olivat ihan tervetulleita. Hieman vain pelottaa, että tässä mennään vielä jonnekin Rooman keisareihin saakka, mutta katsotaan nyt.
Juonta ja tarinaa enemmän tässä tulee seurattua Brian Azzarellon katukieltä. Tulee mieleen, kuinka itse opin joskus 90-luvun alussa (sarjakuvista tietenkin) lukemaan murteita ja slangia kuvittelemalla päässäni, miten ne ääneen lausuttaisiin. Tämä tuo muuten yhä edelleen elävyyttä dialogiin, joten suosittelen!
Tästä kaarran kolmanteen kokoelmaan käymättä varikon kautta.