Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvailmaisu, sarjakuvan estetiikka ja historia => Aiheen aloitti: Otto Sinisalo - 04.12.2003 klo 15:53:09
-
Se ei toimi. Vai toimiiko?
Toki horror-sarjis voi olla mielenkiintoinen fiktio, mutta eivät ne oikeasti kauhistuta, aikuista lukijaa siis. Aikuisiältäni en muista yhtään sarjakuvaa, joka olisi jälkeenpäin pelottanut, tai edes säikäyttänyt.
Viime viikolla tsiigailin "The Darkness - Pimeys" -leffan videolta, ja iesus, että oli jännittävää hakea pyykkejä kerrostalon kellarista yöllä. Leffa on vähän keskinkertaista parempi viritys, mutta osasi painaa kaikkia oikeita nappuloita: vieraita olioita yössä, hiljaisuutta, asioita paikoissa, jossa niiden ei pitäisi olla. Joka tapauksessa, pelkäsin kuin nössö.
Sarjakuvissa ei ole ääniefektejä ja tarinan rytmitys on osittain lukijan päätettävissä, jolloin kauhunäyn voi ottaa vastaan yllättymättä. Ergo, kauhugenre ei ole sarjakuvia varten. Vai kuinka on?
-
Eihän se toimi, kun on kauhuleffoja jotka ovat paljon pelottavampia. Silloin, 50-luvun amerikassa kun kauhusarjakuvat ja muut vastaavat keksittiin, olivat ne varmasti pelottavia kun mitään sellaista ei ollut ennen ollut.
Ikä vaikuttaa myös. Itseäni harmittaa, kun en pelkää tai kauhistu mistään elokuvasta tai muusta kauhusta. Penskana kyllä pelkäsin, muistan TV-sarjan Merkitty (suomalainen), jossa kuollut jäätynyt nainen nousi ylös ruumiskärryltä kun mies työnsi sitä sairaalan pimeässä kellarikäytävässä. Muuta en siitä muistakaan. Mutta kauhuleffat ennen videolakia olivat aika pahoja, niitä katselimme mummolassa serkkujen kanssa. Ja olivat pelottavia... Mutta toisin on nyt. Kauhu ei enää pelota. Ehkä jokin trilleri voi pelottaa jos katsoo pimeässä mutta ei mikään manaaja tms. Omen on kyllä hyvä mutta - ei pelota kuten ei Elm Streetkään. Penskana oli toisin. Elm Street oli aika paha.
-
Jännistystä kyllä saa aikaan, mutta kauhua... ääh tuskin. En kyllä mitään kauhusarjiksia kaipaakaan. Kaipaatko itse?
GGGGGGRRRRRRRRAAAAAAAAARRRRRRA!
Hui! Mikä se oli...?
-
Sehän on niinkuin kaikessa: Riippuu siitä miten suhtautuu. EC-kauhut ovat enimmäkseen hupajuttuja, mutta Shokin sarjoja pelkäsin pienenä ihan penteleesti - en uskaltanut koko lehteen kajotakaan, vaikka nekin näin jälkikäteen - ovat usein vinksahtaneita hupailuja. Lisäksi vielä suttuisia (värisarjoista väkisin m/v:ksi ja kehnolle paperille painettuja).
Jos kauhut on esitetty liian suoraviivaisesti, niin se harvoin toimii, korkeintaan ellottaa.
Palsan "Eläkeläinen muistelee" aiheutti ensilukemalla kyllä varsin oudon olon: Mille minä tässä nauran!!
Sandmanissa oli yksi erinomaisen tehokas jakso (joka tietenkin jäi suomentamattomaksi). Eli numero 25, Season of Mists:in keskimmäinen juttu, jossa kuolleet palaavat takaisin englantilaiseen sisäoppilaitokseen. Se kannattaa lukea ajatuksella. Pimeän tultua. Yksin kotona. Jos on sumuinen ilta, siitä lisäpisteitä.
"How was your death?"
"Not very nice. I went to hell."
"At least I think it was hell. I Was running in a corridor, and felt something behind me. Something big and lonely and terrible."
"How.. how long did that go on for?"
"About 70 years, I suppose. But it felt much longer."
"Charles? Don´t you want to play with my babies?"
-
Kalma sarjakuvalehdessä oli mielestäni ihan mielenkiintoisia versioita Clive Barkerin kauhutarinoista. Myös taidepuoli toimi todella hyvin, vaikka se piirtojälki vähän heittelikin tietyissä muissa Kalman jatkosarjoissa.
-
Miksei onnistuisi? Tai siis sarjakuvan ongelma on se että sen voi lukea sitä tahtia kuin halua eivätkä äkkinäiset välähdykset (esim. ruumiista yms.) onnistu ja näin ei voi todellista kauhua luoda... Mutta tarkkaan piirretyillä kuvilla ja oikealla juonilla ja ruutujen jaksotuksella voisi onnistua, sillä nopeasti ajatellen miksi joku TV:stä tuleva kuvattu ja näytelty kohtaus tai elokuva voisi olla "kauhea"?
-
Tai jos lukee surkeasti tehtyä räpellyssarjakuvaa (vaikka kotimaista sellaista). Onhan se aika kauheaa. Jopa ilman niitä yllätyksiä.
;D HAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHA!
-
Mielestäni CrossGenin Route 666 onnistuu kohtalaisesti, ellei nyt ihan pelottamaan mutta mukavasti jännittämään ainakin.
Myös minisarja Possessed yrittää olla kauhusarjakuva, mutta kyllä se toiminnan puolelle kallistuu. Toisaalta varsin häiriintynyttä kuvamaailmaa kyllä välillä, siitä taiteilijalle propsit.
EDIT: Ai niin, jos vastais alkuperäiseen kysymykseenkin. Hmm. Ei kauhu kyllä ainakaan samalla tavalla toimi kuin elokuvissa, ja säikyttelukauhu ei varmasti onnistu mitenkään päin. Mutta vahvasti omaa mielikuvitusta vaativa sarja voi toimiakkin. Vastaan tosin ei ole tullut vielä mitään todella pelottavaa.
-
Itse olen aikoinani turruttanut itseni kauhuelokuviin aikanaan niin pahasti, että en saa niistä irti samanlaisia kauhukokemuksia, mutta kauhukirjat... huu!
Kirjaa voi lukea yksin pimeässä ja hiljaisessa huoneessa ja kaikki on luotava oman pään sisällä. Kauhikirjojen lukeminen voi olla todella... kauheaa
(verbaalinen ulosantini kangertelee)
Mitä sarjakuvaan tulee, niin minulle tulee mieleen vain lähinnä irvokkaat tai hupaisat visualisoinnit, mutta voipihan tuota jossain olla oikeasti toimivaakin.
-
Pienempänä jotkut sarjikset, jotka eivät välttämättä olleet suoranaista kauhuksi tarkoitettua materiaalia, vaan sisälsivät esimerkiksi selittymättömäksi jäävää tai sopivalla tavalla absurdia aineistoa, onnistuivat herättämään jos ei nyt varsinaista kauhua niin pelkoja, huolta ja ihmetystä. 1999 -sarjis (muistaakseni) sai huolestumaan maailmanlopusta, joka kansien sisällä kuvattiin. Varhaismopoiässä Kalmaa lukiessa kauhuun viittavat tuntemukset heräsivät kaveriporukan yhteisesti jaetusta kokemuksesta. Varmaan murrosikä pehmensi ja herkensi pitsanaaman takana olevaa aivoa olemaan altis kauhulle ja muulle heavylle stuffille.
Semmoinen olo on, että sarjakuvissa kauhua on hankala saada aikaan pelkällä graafisuudella. Sarjiksessa OM, muistan kokeneeni samantyylisen hämmentävän kauhunhetken kuin Lynchin elokuvissa usein on. OMissa tuo pieni hetki nousi jostain vinksahtaneen kokonaisuuden taustalta. Hetken lähestymisen alkoi jotenkin aistia pikkuhiljaa.
-
No se Seitsemäs kerros oli jokseenkin pelottava, vaikka eihän se kauhugenreen kuulu. Siinä oli "kaameaa" tarinan todellisuus. Kenties yliluonnollisia elementteja
on sarjakuvissa vaikeaa tai mahdotonta käyttää pelottavalla tavalla, mutta loistavasti kerrottu arkielämän pimeistä puolista ponnistava sarjakuva saattaa kyllä peljästyttää.
En muista että lapsenakaan olisin törmännyt oikeasti pelottaviin sarjakuviin. Kirjoihin ja kuviin kylläkin; kaikista kaameinta oli Noidan käsikirjassa ollut kuva vertavuotavasta irtileikatusta päästä.
-
Kalma oli pienelle pojalle (8 v.) niin hurja lehti, että sitä ei edes uskaltanut kuin vähän vilkuilla, ettei saisi painajaisia. Lehden sain serkuiltani, jotka eivät olleet sitä uskaltaneet lukea. Annoin lehden vuotta vanhemmalle kaverilleni, joka vei sen suoraan divariin ja vaihtoi Aku Ankkoihin. ;D Että kyllä ne sarjakuvat ossaa olla pelottavia. Nyt ko. lehti tuskin herättäisi suurempia väristyksiä.
Sarjakuvassa ei kauhutehoja saada aikaan elokuvan tapaan hirivöillä ja henkilöiden kirkumisella. Ennemminkin hyvällä tarinalla ja sen tunnelmalla, sellaista Hitchkock-tyylin tarinankerrontaa: mitään vaarallista ei tapahdu ja koko ajan pelottaa.
Ja sarjakuva joka pelottaa: Hellboyssa on ollut muutamia hyviä tunnelmakohtia ja Romano Scarpan Mikki Hiiret. Varsinkin tarinat Kalin kynsi ja joku tarina jossa Mikki saa takaumia lapsuudestaan (joku kaulakorujuttu siinä oli). Scarpan tarinat jäivät mieleen heti ekalla lukukerralla, sen hurjempaa minä en lapsuudessani tarvinnut niin oli ihan tarpeeksi jännää.
-
Ja sarjakuva joka pelottaa: Hellboyssa on ollut muutamia hyviä tunnelmakohtia ja Romano Scarpan Mikki Hiiret. Varsinkin tarinat Kalin kynsi ja joku tarina jossa Mikki saa takaumia lapsuudestaan (joku kaulakorujuttu siinä oli).
Mulla on samoja kokemuksia noista Scarpan jutuista! Nyt lähtee arvaus ulkomuistista, mutta Kalin kynsi taisi olla Taskukirjassa 73 ja se kaulakorujuttu ehkä 23:ssa, Mikki kuulee kummia, jossa oli muitakin hyviä mystisiä tarinoita, ikuinen tuli joka paloi jossain saarella jne. Jänniä tarinoita oli myös Mikki kummitusjahdissa -taskarissa, Scarpan tekemiä taisivat nekin olla, ainakin osa.
-
Kauhuelokuvat herättävät pelontunteen useimmiten tunnelmansa avulla, ei hirviöillä tai kauheilla tapahtumilla. Pitää myös muistaa, että kauhuelokuvien budjetit ovat usein hyvin rajalliset, minkä vuoksi hirvöistä ja pelottavista asioista voidaan vain vihjata, niitä ei voida kokonaan näyttää... ettei katsoja huomaa niiden olevan pelkkää lateksia ja paperimassaa.
Sarjakuvassa rajoituksia ei ole, hirviö voidaan tuoda kokonaan esiin. Mutta silloinhan se ei juuri toimi, koska mitään ei jää mielikuvituksen varaan.
Kauhusarjakuvakin kyllä toimii, jos siinä käytetään sellaisia visuaalisia keinoja mitä elokuvakin käyttää. Monet kauhuelokuvat ovat ainakin minusta kahta kauheampia jos ottaa äänet pois (monet mykkäelokuvat, kuten Nosferatu, ovat oikein erityisen pelottavia). Mutta suurin osa kauhusarjakuvasta on amerikkalaista ja amerikkalainen sarjakuva nojaa supersankariperinteeseen, jossa tapana on aina näyttää mitä vastaan taistellaan, joten siellä aina tuodaan ne hirviöt selkeästi esiin.
Eurooppalaisessa vaihtoehtosarjakuvassa jotkut tekijät, jotka eivät sinänsä tee kauhusarjakuvaa, hallitsevat kyllä kauhuelokuvistakin tutun tunnelmapitoisen kuvakielen. Mutta eiväthän ne sitten taas välttämättä pidä kauhua kertomisen arvoisena genrenä.
-
Katsuhiro Otomon Domu onnistuu pelottamaan minua jänskällä alkupuolellaan. Loppu on turboahdettua mättöä, joka ei enää pelota, mutta tuskin sen on tarkoituskaan.
Eivät sarjakuvat kyllä toimi lähellekään elokuvan veroisesti kauhun luomisessa. Esim. Dark Waterissa jännitin ihan tolkuttomasti, vaikka kuvassa oli vain japanilainen nainen puhelimessa. Säikähdin ihan tolkuttomasti, kun punainen pikkutytön käsilaukku löytyy talon katolta. Ei tuollaiset onnistu sarjakuvissa... eikä kyllä monelta elokuvaohjaajaltakaan.
Täytyy toki ottaa huomioon sekin, että ihmiset pelkäävät eri asioita. Esim. mainitsemani Dark Water on omasta mielestäni aivan hillittömän pelottava, mutta suuri osa pitää sitä vain tylsänä. Toisaalta he voivat jännittää jotain sirpinheiluttajaa, mutta minä taas haukottelen...
-
doom patrol pelotti aikoinaan ja vähän kyllä vielläkin varsinkin pahikset saksimiehet ja red jack.
-
Sandmanin Season of Mistsin koulutarina sai minussakin kylmiä väreitä aikaan. Eniten varmaankin sen takia, että meininki meni sen verran sairaaksi ja ahdistavaksikin.
Pienempänä olen takuulla pelännyt sarjakuvia enemmän (varsinkin niitä, joissa joltain puuttui pää). Disneyn Hiidenpata-sarjisversiosta tykkäsin (ja tykkään) paljon, sitä pelkäsin "silleen mukavasti".
Nykyään varsinaisille kauhusarjakuville tulee kai lähinnä hymyiltyä hyväntahtoisesti. Helpompi on jännittää, varsinkin jos tarina on hyvä. Sarjakuvan on mentävä aika hämäräksi tai suorastaan synkäksi, jotta se tosiaan pelottaisi (minua).
Osaisivatkohan japanilaiset homman tässäkin tapauksessa? ;D
-
Niin, ja Raymond Briggsin klassikko "Minne tuuli kuljettaa" varsinkin "Herrasmies Jimin" jälkeen luettuna on vähintäänkin ahdistava, jos ei varsinaista kauhua onnistu herättämään.
-
Kyllä kauhu varmasti sarjakuvassa onnistuu - kukaan ei vain ole kokeillut sitä oikeilla keinoilla. Vai onko joku tehnyt nimenomaan sarjakuvakauhua ja onnitunut siinä? Valaiskaa minua, sillä itse en tiedä tästä mitään...
-
En väitä että kesyä olisi... Sarjakuvatietämykseni on vain niin suppea että se jää lähinnä Aku Ankan piiriin (jos ei lasketa "Suuri Kupla" -ohjelman kysymyksiä joihin KAIKKI tietävät aina vastaukset) enkä ole kuunaan lukenut kauhusarjakuvia. Oikein keinoin kauhun herättäminen onnistuu, mutta kuten jo mainitsin sen ongelma on se että seuraavaan ruutuun voi jo ennalta kurkistaa ja kun se näyttää liian karmealta niin hypätään samantien pari sivuakin yli... Tosin siinähän meni koko hauskuus :(
-
Vähän, hyvin vähän on oikeasti kauhistuttavaa sarjakuvaa. Siihen jo vaikuttaa se että siitä heti näkee että sehän on piirrettyä, mitäs pelkäämistä sinä on. Vaatii piirtäjältä huimia taitoja, että se unohtuu ja tarinaan sukeltaa siten että se alkaa todella elää. Lapsena sarjakuvista kauhistuminen oli helpompaa, Barksin Koralliluolan kummitus ja Vanhan linnan luurankovarjo pelottivat, ja aika vaikuttavia nuo ovat vieläkin. Samoin kävi Shokin juttujen kanssa (vaikka niitä en niin paljon lukenutkaan), nyt nuo toimivat enempi camp-arvojensa pohjalta. Hauskaa kökköä, tahattomasti hauskaa. Osa EC:n jutuista oli ihan tahallisestikin hauskoja, mutta niitä en lapsena saanut lukeakseni, ensimmäisethän suomennettiinkin vasta kun olin jo aikuinen. :-(
Mutta voihan niistä silti nauttia. Hauskoja ne ovat. Mutta on ne jo vähän vanhentuneita, ja tekstillä kuormitettuja. Silti niistä pidän kyllä. Hirtehishumöörinsä ja taitavien kuvitusten ynnä nokkeluuksien vuoksi.
Enemmän sarjakuva voi tuottaa jonkinlaisia fiiliksiä kuin puhdasta kauhua tai pelkoa tai inhoa. Jonkun epämääräisen tunnelman takaraivoon. Silloinkin kuvittajalta vaaditaan paljon. Kuvittajahan sen tarinan lopulta kertoo, ei käsikirjoittaja: kuvittaja on kuin vitsinkertoja, juttu toimii jos sen osaa oikein kertoa. Kuvittaja valitsee kuvakulmat, hahmojen ilmeet ja eleet, valot ja varjot, rytmittää kerrontaa, päättää niin monesta kerronnallisesta asiasta, että hänestä on lopulta kiinni, minkälaisen tunnelman tarina luo lukijan päähän.
Paljon mustaa käyttävä Charles Burns on yksi joka on onnistunut luomaan hyviä fiilareita, valitettavasti hänen kauhutarinansa ovat jääneet suomentamatta (mikä yllätys).
Timo
-
Osa EC:n jutuista oli ihan tahallisestikin hauskoja, mutta niitä en lapsena saanut lukeakseni, ensimmäisethän suomennettiinkin vasta kun olin jo aikuinen. :-(
Shokki-aikana (-73?) ilmestyi ainakin yksi isokokoinen albumi parhaita EC-juttuja, nimeltään Jättikauhukirja tai mikä lie. Osa komian albumin jutuista uusittiin myöhemmin Verta ja väristyksissä. Siinä kirjassa oli jopa ruotsalaisen (muistaakseni) toimittajan esipuhe ja tekijöiden esittelyt. EC-kauhu kolahti kunnolla kun luin ko. julkaisun.
-
Shokki-aikana (-73?) ilmestyi ainakin yksi isokokoinen albumi parhaita EC-juttuja,
Joo!! Tuon unohdin kokonaan!! Onhan mulla tuo, mutta jostain syystä en aikanaan tiennytkään koko kirjasta. Ihan vasta jotain kymmenisen (alle) vuotta sitten sen ostin kun halvalla löysin. Hyvä opus!
Timo
-
Okei, kommentoin yhteenvedonomaisesti vastineita.
Lapsuuden kokemuksista: Lapset nyt pelkäävät vaikka aidan seivästä. Pienempänä Snake Eyesin kasvojen paljastaminen G.I.Joessa oli minulle kovin kauhujuttu. Mutta entäs aikuisena?
Japanista: On todennäköistä, että mangatekijät ovat onnistuneet paremmin kauhusarjakuvassa, koska Keltainen Mies onnistuu säännöstään länsimaisia kollegoitaan paremmin kaikessa, paitsi koherenteissa loppuratkaisuissa, jotka eivät sisällä valkoista, puhdistavaa räjähdystä. Gyo sekä Uzumaki ovat kuulemma hyviä genreteoksia. Domu ei tee minulle mitään.
Gaiman: Blah, blah, blah: NEIL: pää kiinni, ja anna piirtäjän piirtää välillä. Hänen tarinansa ovat hyviä, mutta sellaisella älyllisen etäisellä tavalla. Tai niin minä ne luen.
Miksei toimisi? kysyneille: Syistä, jotka luettelin 1. viestissä.
Eksistentialistinen kauhu: Kyllä, sarjakuva voi aiheuttaa vaivaantuneen, ahdistuneen tai muuten ikävän tunteen, se on totta. Mutta kauhistuttaa? Sitä paitsi, olen ohjelmistosuunnittelija. Jokainen päivä on minulle eksistentialista kauhua.
-
Ai niin, tietysti: kiitos vastanneille.
-
Pakko vastata kun kerran löysin tämän ketjun.
Kauhu toimii samalla tavalla sarjakuvissa kuin kirjoissa ja elokuvissakin: aivan liian harvoin.
Useimmat rajaavat kauhusarjakuvan automaattisesti kategoriaan vasemmalla kädellä tekaistua roskaa. Verta ja suolenpätkiä ja muutama hirviö ja siinä se.
Toki tätä tietä on helppo kulkea, mutta se on sama kuin elokuvissa. Nopea, äkillinen PÖÖ säikäyttää. Säikähdät, naurahdat ja siinä se.
Kauhu ja huumori ovat, paitsi sukulaisia, myös vaikeimpia taiteen lajeja.
Kauhun ei tarvitse olla yliluonnollista. Hirviöitä tai magiaa ei tarvita, ainoastaan vääryys. Kauhun peruselementti on vääjäämätön vääryys. Se että jokin mitä ei saisi/pitäisi tapahtua tapahtuu. Tämän pystyy toteuttamaan useammassa eri mediassa.
Yksittäisiä sarjoja on lukuisia, joista monia mainittu tässä ketjussa. Ilahduttavaa nähdä ECn klassikoiden ystäviä. Tällä hetkellä onnistuneimmat kauhusarjat ovat italialaiset Dampyr ja Dylan Dog sekä brittiläinen jenkkilehti Hellblazer.
Vaikka kaikissa on ollut hyvinkin vaihtelevia tarinoita on yleinen taso korkea.
Huomion arvoista on että kaikissa kolmessa sarjassa tämä vääjäämättömyys ja vääryys kuoriutuu hitaasti kerros kerrokselta. Lukija tietää ettei kukaan heistä, Harlan, Dylan tai John tule päättämään päiviään ystävien ympäröimänä ja rakastettuna.
Itse asiassa lukijan tekisi mieli kertoa monelle sarjakuvahahmolle, kuinka heidän kannattaisi pysyä mainituista herroista erossa.
Eikä kuolema ole näissä suinkaan se synkin ja ikävin kohtalo.
-
DCn lisäksi kannattaa tutustua Dark Horsen ja IDWn tarjontaan nykyisellään.
Synkeän hepan riveistä löytyy ihan ansiokkaita leirinuotioihmisiä.
Kauhun kohdalla nämä anglopuolen kaverit pärjäävät melko hyvin. Kirjoittajista eritoten Brian Azzarello ja Steve Niles. Varauksin Mike Carey.
Ellis ja Ennis myös jos malttavat pitää egonsa aisoissa. Molempien Hellblazer-kausia voi silti suositella.
Ne joille manga ei ole yhtä kuin itse kauhu, voisi ehkä suositella Spiral-sarjaa tai mainittua Domua.
Osa näistäkin sortuu kyllä sinällään ihan viihdyttävään toimintakauhuun.
Dylan Dog ja Dampyr puolestaan ovat tehneet ekskursioita todellisuuden ikävämmälle puolelle kieltämättä toisinaan vaihtelevin menestyksin, mutta häviämättä tunnelmassa vähääkään.
Dylanissa on myös muutama metakauhusarjakuva, joiden selittäminen ei vie tehoja, mutta ei kyllä ihan luonnistukaan. Sarjakuvaa jota lukiessa sarjakuva lukee sinua? Jotain minkä Nietzsche, Kafka ja Lovecraft kirjoittivat nappaillessaan LSDtä.
-
Mäkään en ole koskaan saanut kovin vahvoja kauhukokemuksia sarjakuvista. En edes skidinä kun lueskelin Shokkeja. Eihän niitä silloin samanlaisena campina nähnyt kuin nyt - jotenkin jännän cooleja ne olivat - mutta eivät pelottavia.
Tai se nyt oli tietyntyyppinen kauhukokemus kun ekan kerran luin Mausin.
-
Enpä voi sanoa kauhistuneeni koskaan mistään sarjakuvasta aikuisiällä, joskin muutamat Hellblazer- ja Sandman -tarinat ovat tehneet jonkinlaisen vaikutuksen tunnelmallaan. Sen sijaan joku Dampyr ei ole siinä toistaiseksi onnistunut.
Sarjakuva ei ehkä ole paras väline herättämään kauhuntunteita, ja osittain syynä voi olla myös jonkinasteinen turtuminen. Lapsena juttu olikin vähän toisin...
Ylimääräisiä vilunväreitä aiheutti muun muassa Ericin "Suden poika" -albumi. Kaksi Tetfol-tarinaa sisältäneen albumin ihmissusi-kertomus sai näkemään painajaisia, mutta samalla se oli omalta osaltaan herättämässä näihin päiviin asti elänyttä kiinnostusta kauhuun.
Nolompi tapaus lapsuusvuosilta on sitten Anu ja Antti -sarjakuva "Paholaisen solmuke", joka pisti myös allekirjoittaneelta yöunia sekaisin. Anuissa ja Anteissa oli muistaakseni myös muitakin paholaiskuvaston kanssa flirttailevia tarinoita: ainakin jossakin Koikkalainen taisi myydä sielunsa, jotta voisi kerätä maallista hyvää itselleen. Aika Constantine-osastolla siis liikuttiin!
Shokki-aikana (-73?) ilmestyi ainakin yksi isokokoinen albumi parhaita EC-juttuja, nimeltään Jättikauhukirja tai mikä lie.
Kyseinen kirja osui vastaan eräässä täkäläisessä antikvariaatissa, jossa sitä kaupiteltiin 20 euron käypään hintaan, mutta jätin sen kuitenkin hyllyyn. Nyt harmittaa vähän.
-
Enpä voi sanoa kauhistuneeni koskaan mistään sarjakuvasta aikuisiällä,
Sarjakuva ei ehkä ole paras väline herättämään kauhuntunteita, ja osittain syynä voi olla myös jonkinasteinen turtuminen. Lapsena juttu olikin vähän toisin...
Eri ihmisille toimivat eri asiat. Niin kauhukirjoja, -elokuvia kuin sarjakuviakin harrastavat eivät saa samanlaisia säväreitä kuin nuorempana. Silti hakeudutaan etsimään samaa voimakasta tunnelmaa tai mitä kauhultaan etsiikään.
Monelle kauhu on vain väline tehdä oikeista peloista ja uhista helpommin käsiteltäviä.
Ennenkuin siirryn suunnattoman pitkään ja pitkäveteiseen kauhun sisäänrakennetun allegorisoinnin, zombien ja sosiaalisen eriarvoisuuden ja vampyyrien seksuaalisuuden ilmentymän luentoon, sanotaan selkokielellä itsestäänselvyys.
Kauhu harvoin pelottaa aidosti missään muodossa lajityyppinä. Ilmentyessään oman lajityyppinsä ulkopuolella, esim.dokumenteissa, asia on eri.
Parhaiten sarjakuvissakin kauhu toimii kun sitä ei odota. Vertaukseni tulee elokuvista eikä siten ole paras mahdollinen. Olimme elokuvissa ensi-illassa katsomassa From dusk till dawn- Hämärästä aamunkoittoon elokuvaa.
Nyt spoilaan juonta, enin osa yleisöä luuli tulleensa katsomaan uusnoir- Tarantino-elokuvaa ja istui aika tyytyväisenä Titty Twister baariin asti.
Sitten elokuva loikkasi genrestä toiseen ryminällä. Loppu olikin sitten jotankuinkin vain toimintaa, mutta tuo elokuvan nähneille tuttu kohtaus oli vaikuttava.
Ihmiset hyppäsivät tuoleilta, huusivat ja kyllä pari itki. Monet lähtivät kesken pois, koska elokuvantekijät olivat törkeästi rikkoneet luottamussuhteen heihin.
He olivat tulleet katsomaan rikoselokuvaa ja sitten kesken kaiken säännöt muuttuvat. Toki tämä on enemmän pelko ja järkytysreaktio, mutta täysin sovellettavissa sarjakuviin.
Toisissa ketjuissa ja McCloudin erinomaisessa sarjakuva-näkymätön taide- teoksessa painotetaan miten piirrettyyn kuvaan, eritoten pelkistettyyn samaistuu enemmän.
Pitäisikö kauhuharrastajien nyt sitten agitoida Tinttien ja Asterixien perillisiä shokeeraamaan lapsia ja lapsenmielisiä? Rikkomaan luottamus?
Vähän riskialtis veto, mutta uskallan väittää että oli kyseessä Tintti tai Aku Ankka niin tavallisessa seikkailussa siirtyminen oikeaan ja säälimättömään kauhuun, oli se sitten värisyttävää tai vatsaa kääntävää, repisi aikuiseltakin aidon tunteen.
-
Minä kanssa! Luin 70-luvulla kaiken mustavalkoisen kauhusarjakuvan mitä Semic ulos pukkasi, ja kyllä ne ainakin jossakin määrin pelottivat silloin - ei ehkä niinkään elokuvamaisella "pöö"-tavalla, vaan eniten tarinoissa hirvittivät huikean nihilistiset visiot (vaikkapa Apinoiden planeetta -lehti ja Shokin "Uhrien taru") sekä monien päähenkilöiden karut kohtalot (Moenchin kirjoittamat "Frankenstein"-jaksot). Muistakaapa, että tähän aikaan ei vastaavaa nähnyt elokuvissa tai missään tietsikkapeleissä, ja kauhuromaanejakaan ei juuri suomeksi julkaistu.
Usein sitä vieläkin ihmettelee, kuinka rankkoja monet noista jutuista olivat: kyllä Shokin viimeisistä vuosikerroista on tahaton "camp"-meno aika kaukana. Eri asia tietty, olivatko kaikki sarjat loppuviimein hyviä vai huonoja, mutta kyllä kauhua sarjakuvissa voi aikaansaada, sarjakuvan ehdoilla tietty.
Rmäki
-
Komppaan ylempänä olevaa kirjoitusta. Äitini kielsi minulta joskus -80 luvun alkupuolella kaikki kauhu-sarjakuvat kun painajaisista ei meinannut tulla loppua. Pahiten jäi kummittelemaan muistaakseni 9 -74 nrossa ollut tarina perhosten keräilijästä ja tämän lopusta (siis shokki lehdestä puhun) Ai perkele kun kuumotti. Nyttemmin olen hommannut kaikki shokit ja draculat ja tänä pänä ne lähinnä hymähdyttävät (eikä vähintään painojälkensä ja paperi laatunsa vuoksi) mutta ennen kaikkea kyllä viihdyttävät silti. EC-comicsit hommasin myös ja kyllä ne warrenin tuotokset pieksevät kaikilla osa-alueilla. PS. kivikasvojen lepakko-linna uusinnaksi MERKITYN ohella!!
-
Itselleni parhaiten mieleen jäänyt pelottava sarjis on se (Kalmassa?) julkaistu Doom Patrol-tarina, missä on ne kraattarit. Tähän tosin saattoi olla syynä traumaattiset varhaismuistot Jörö-Jukan parissa. Toinen pelottava kokemus oli aikanaan Arkham Asylum. Yleensäkin sanoisin että omalla kohdallani toimii parhaiten pitkät tarinat, joissa on kauhuelementtejä, ei niinkään EC-tyyppiset säikäyttelyjutut.
-
Minulla nousi oikeasti tukka päässä lukiessani "Helvetistä" (Moore - Campbell) teoksen sitä kohtausta, jossa Viiltäjä jonkinasteisessa psykoosissa itse kauhistuu nähdessään tulevaisuuteen (ihmisiä toimistossa jne.) ja tähän liittyen se kohtaus, jossa televisiota katseleva lontoolainen vilkaisee ikkunaa kohti ja näkee siellä Viiltäjän - ja Viiltäjä televisionkatselijan. (Näin se muistaakseni meni). Tuosta syntyi sellainen efekti, että kauhistuin aivan oikeasti...
-
Jaa, juolahtihan tässä vielä mieleen Chris Waren eka ACME. Muistan kuin Mannisen Pekka sen mulle lainasi ja totesi, että "tämä on pahempaa kuin mikään kauhu ikinä". Oikeassa oli.
Rmäki
-
Yksi nykysarjakuvakauhun merkkiteos on Robert kirkmanin kirjoittama Walking Dead.
Kuvittajina aliarvostetut Charlie Adlard ja Tony Moore.
Tässä kauhu ei synny zombien ampumisesta ja verellä läträämisestä. Se tulee ihmisen tyhmyydestä ja kuoleman (tarpeettoman sellaisen) vääjäämättömyydestä. Voimakas tunnelma ja vankka käsikirjoitus.
-
Jokseenkin tuntuu, että tästä ketjusta voisi kikkailla myös kysymyksen: "Kauhistututtaako hevimusa musiikissa?" :)
Itse tykkään lukea "kauhua" sarjakuvissa, koska se on usein niin mielikuvituksellista ja erilaisiin hahmoihin perustuvaa. En hae niinkään pelon tuntua vaan sitä kihelmöivää mielihyvän tunnetta ohimoissa kun ymmärtää mitä käsikirjoittaja yrittää viestittää tarinallaan. Kuten esim. pahan niittaa aina joku vieläkin pahempi, hörhöt vastaan toiset hörhöt, Constantine heittää läppää masentuneiden demoneiden kanssa, pappi ja vamppyyri on the road jnejnejne.
...Ei, ei kauhistuta ei, mutta jotain paljon parempaa.
-
ei ehkä kauhistuta mutta jännittää enemmän kuin korkkareissa. sitä paitsi ideat ovat usein parempia kuin nykyajan kauhuelokuvissa.
-
En tiedä, joissakin mangasarjoissa on tietyllä tekniikalla tehtynä noussut iho kananlihalle...tietenkin aivan väärissä kohdissa (esim. säikähdin NGE:n ykkösosassa, missä se wobotti tuli usvasta...olen omituinen, en sitä kiellä).
Ehkä se tarinan rytmitys on pahin ongelma; se, että jotain haluaa pelkää, vaatii hieman aikaa, ainakin jos kyseessä ei ole liikkuva kuva. Kirjaankin pitää keskittyä ja sekin vie oman aikansa siinä luettaessa ja aika usein oon huomannut puutteita niin sanotuissa "hengähdystauoissa". Niiden kanssa kikkailemalla varmasti saisi aikaan aikuisten oikeesti pelottavia kohtauksia.
-
itse asiassa pahin "virhe" näissä kauhiksissa on ettei voi pelästyä koska aina näkee seuraavan ruudun.
-
itse asiassa pahin "virhe" näissä kauhiksissa on ettei voi pelästyä koska aina näkee seuraavan ruudun.
joskus se on toisin päin. Sitä seuraavaa ruutua ei tahtoisi nähdä. Vähän niinkuin elämässäkin.
Kauhu on hyvin kattava määre. ja kun sitä kerran on ihan päin naamaakin kysytty, ei en lue sarjakuvia peloissani väristen.
Edes kauhusarjakuvia.
Tietenkin kyseessä on myös yksilökysymys. jotkut ovat herkempiä kuin toiset.
-
Minulla nousi oikeasti tukka päässä lukiessani "Helvetistä" (Moore - Campbell) teoksen sitä kohtausta, jossa Viiltäjä jonkinasteisessa psykoosissa itse kauhistuu nähdessään tulevaisuuteen (ihmisiä toimistossa jne.) ja tähän liittyen se kohtaus, jossa televisiota katseleva lontoolainen vilkaisee ikkunaa kohti ja näkee siellä Viiltäjän - ja Viiltäjä televisionkatselijan. (Näin se muistaakseni meni). Tuosta syntyi sellainen efekti, että kauhistuin aivan oikeasti...
Väitän, että Helvetistä on täysiverinen kauhusarjakuva. Tarkan realismin, historiallisten faktojen sekä Mooren yliluonnollisen sekoilun yhdistelmästä syntyy kauhua, joka pohjautuu siihen oivallukseen, että koska kaikki tarinassa esitetyt asiat ja tapahtumat ovat (mahdollisesti) tosia, myös se metafyysinen pahuus on totta. Helvetistä-sarjakuvan kauhu ei kurista järkeä tai sydäntä vaan sielua.
itse asiassa pahin "virhe" näissä kauhiksissa on ettei voi pelästyä koska aina näkee seuraavan ruudun.
Ralf Köningin Luihin ja ytimiin on todella mahtava sarjakuvamuotoon tehty kauhuleffa, joka toistaa elokuvamaista tunnelmaa ja kauhuefektejä esimerkillisesti. Paras esimerkki on kohtaus lopupuolelta, jossa hirviö on kuollut ja Luigi Macaronin kertojaääni sanoo oikeanpuolimmaisen sivun viimeisessä ruudussa: "Hetken ajan mietin, voisinko naida (työparini) kanssa."
Ja heti kun sivua kääntää: aaargh! Hirviö pomppaa ylös kuolleista ja hyökkää sankarin kimppuun. Toimiva kikka, johon pystyy vain sarjakuvan mestari König.
-
tuleekos mieleen semmoista kauhusarjaa, jota olisitte oikeasti pelänneet - ja nyt ei puhuta kymmenvuotiaista, vaan ihan vanhemmalla iällä?
Kysymys tuli esiin toisessa ketjussa, mutta vastataan tänne minne se kuuluukin.
Kauhu ei varsinaisesti kauhistuta sarjakuvissa, johtuu ehkä siitä että kuvia voi tarkastella liikaa. Mutta ahdistaa se voi aikuistakin. Tästä hyvänä esimerkkinä (jo mainittukin) manga nimeltä Uzumaki. Samaan kastiin voisi ehkä heittää Battle Royalenkin vaikka se ei varsinaisesti kauhua olekaan.
Doom Patrol ei kauhistuta tai ahdista, mutta saattaa kammottaa.
-
Mieleeni on pysyvästi jäänyt Shokki-lehdestä tarina, jossa mielisairaalaan vangittu tyyppi selittää takaumana, kuinka hämähäkit ovat liittoutuneet ihmiskuntaa vastaan ja syövät ihmisiä ontoiksi, jotta voisivat kontrolloida niitä sitten seitin avulla sisältä päin. Tarinan lopuksi mielisairaalan lääkärit repeävät valtavaksi hämähäkkivyöryksi äijän päälle. That was creepy.
Vaikkei sarjakuvakauhu tai muukaan kauhu enää juuri pelotakaan, niin juuri tuollaiset primitiiviset, jopa lapsellisetkin ideat jäävät joskus ihon alle vähän pidemmäksikin aikaa. Kenties siksi, että painajaisenikin ovat yleensä lapsellisia ja primitiivisiä, mutta silti pelottavia. Tuota hämähäkkitarinaa tehosti myös erittäin tunnelmallinen piirrosjälki.
Uzumaki ei kolahtanut itseeni niin kovaa kuin olisi luullut, mutta saman tekijän Gyo kyllä. Gyon kakkosalbumissa oli mukana myös pari itsenäistä, lyhyttä kauhusarjista, jotka nekin olivat Iton parhaimmistoa. Ja tietenkin äijän Museum of Terrorit löytyvät hyllystä. Niihin tosin mahtuu varhaisempaa, huonommin piirrettyäkin matskuakin, mutta hyvää settiä ne silti ovat.
-
Usein kyse on siitäkin, kuinka idis, lapsellinen tahi ei, on toteutettu. Muistini mukaan tuon hämähäkkitarinan oli kuvittanut Tom Sutton, jonka makaaberi viiva oli vahvasti sukua Max Ernstille. Monet pöljät idikset muuttuivat Suttonin käsissä aika helkkarin pelottaviksi, ukko kun sai piirroksiinsa sellaisen draivin, johon kauhuelokuvat eivät kaikkine tietsikkatehosteineen pääse ikuna.
Uzumaki on muuten tästä aikas hyvä esimerkki: sarjakuva toimi aivan peijakkaan hyvin (en ala tässä känistä "ahdistuksen", "kammotuksen" tai "kauhistuksen" eroista -- esim. Poen novellit aikaansaavat kaikkia näitä, ja ne mielletään kauhukirjallisuudeksi), kun taas elokuvallinen toteutus, vaikkakin juonellisesti uskollinen, lässähti kasaan kuin puurosta rakennettu hattuteline.
-
Uzumaki ei kolahtanut itseeni niin kovaa kuin olisi luullut, mutta saman tekijän Gyo kyllä.
Yhdyn edelliseen, vaikka "suolikaasulla toimivat zombikyborgieläimet" ei varsinaisesti ole helposti myytävä high concept. Iton kauhuvisiot ovat kuitenkin sen verran luotaantyöntäviä, että Gyo hiipii ihon alle paremmin kuin mikään aikuisiällä lukemani kauhusarjis.
-
Muistini mukaan tuon hämähäkkitarinan oli kuvittanut Tom Sutton, jonka makaaberi viiva oli vahvasti sukua Max Ernstille. Monet pöljät idikset muuttuivat Suttonin käsissä aika helkkarin pelottaviksi, ukko kun sai piirroksiinsa sellaisen draivin, johon kauhuelokuvat eivät kaikkine tietsikkatehosteineen pääse ikuna.
Melkeinpä voisi sanoa, että Shokin paras kuvittaja kohtasi Shokin parhaimman high concept -tarinan. "Kuka tahansa, jopa vaimosi, voi olla TÄYNNÄ HÄMÄHÄKKEJÄ!" En kyllä halua nähdä sitä päivää, jona joku tumpelo raiskaa koko stoorin yrittämällä toteuttaa sen tietokone-efektein telkkarissa...
-
Itse asiassa en lue Narutoa, Full Metal Alchemistia tai Inuyashaa juuri niiden kauhuelementtien vuoksi. Jep, luokittelisin nämä sarjat osittain kauhugenreen. Eivät varsinaisesti pelottaneet, tuntuivat lähinnä epämiellyttäviltä. Clamp puolestaan miellyttää aina jostain syystä, ajoittaisesta kauhustaan huolimatta.
Luin hiljattain Chiho Saiton ja Be-PaPasin The World exists for me:n. Tunnelma on varsin vakava verrattuna Utenaan, ja mukavan hyytävä perkeleineen. Näin aikuisena lukijanakin onnistuin kuitenkin kauhistumaan jälkisanoista: sarjan lastenmurhaaja/kiduttaja Gilles de Rais on oikeasti ollut olemassa. Sarjassa kyseinen heebo esitetään kaunispoikana jonka ajatuksille suodaan ihan riittävästi ruututilaa. Tehokasta varmaankin jonkun mielestä, mutta nyt minua vain pakkaa pakonomaisesti surettamaan kymmenistä satoihin lyhyeksi ja karmeaksi jäänyttä elämää joille ei suotu ihmisoikeuksia, suoraan tosielämän karusta. Eli mauttomana pidän tällaista enkä oikein tiedä kuinka suhtautua tähän sarjaan josta niin tahtoisin pitää. Olisivat jättäneet tuon infopaketin pois ja jättäneet kunnon pesäeron aidon ja fiktiogillesin välille.
Japanilaisilla tuntuu olevan luonteva ote kauhuun. Dark Water (leffa eikä manga) on onnistunut kauhistuttamaan kaikkia sen nähneitä jotka tunnen. Tehoaa ehkä jopa paremmin aikuisiin kuin teineihin, koska vanhemmuudentunteet ovat oleellinen osa teemaa.
-
Eli mauttomana pidän tällaista enkä oikein tiedä kuinka suhtautua tähän sarjaan josta niin tahtoisin pitää.
Gilles oli kiero hyväksikäyttäjä, joten on ihan oikein, että taiteilijat käyttävät äijää kierosti hyväkseen teoksissaan. Tai niin minä asiaan ainakin suhtautuisin.
-
Luin hiljattain Chiho Saiton ja Be-PaPasin The World exists for me:n.
En ole itse tutustunut The World exists for me -sarjakuvaan, mutta tuon kuvauksen perusteella se vaikutti ihan kiinnostavalta. Mielestäni on kuitenkin ihan kiinnostavaa, mikäli "pimeää puolta" edustaville henkilöillekin annetaan oma ääni ja ruututilaa. De Rais, Viiltäjä-Jack, Hitler ja Stalin tekivät kaikki hirmutekoja, mutta kaikkein kiinnostavinta olisi selvittää, miksi he toimivat niin kuin he toimivat. Jos taiteilija onnistuu pääsemään uskottavasti tämänkaltaisten henkilöiden pään sisälle ja ehkä saanut lukijan jopa ymmärtämään heitä, on hän mielestäni onnistunut paremmin kuin sellainen, joka tyytyy vain kuvaamaan hahmot yksiselitteisen julmuuksia tekevinä paholaisina.
Nyt on tosin muistettava, että kirjoitan ihan fiilispohjalta, enkä tiedä miten sarjakuvan tekijät ovat De Raisin hahmoa käsitelleet, mutta mielestäni historiallisia faktoja täsmentävä infolaatikko kuulostaa ihan hyvältä ajatukselta. En usko, että sen poisjättäminen olisi auttanut hirveästi, sillä sen verran tunnettu hahmohan tuo "Ritari Siniparta" viime kädessä on.
Historiallisesta Giles de Raisista kiinnostuneelle voi muuten suositella historiantutkimusta kiinnostavasti popularisoineen Hannele Klemettilän teosta "Ritari Siniparta : Gilles de Rais'n tarina" (GummerusAtena, 2005).
http://kirjasto.tampere.fi/Piki?formid=docis&previd=fullt&sesid=1173715361&celi=152639&doci=753695&index=0&max=5&ulang=fin
-
Historiallisesta Giles de Raisista kiinnostuneelle voi muuten suositella historiantutkimusta kiinnostavasti popularisoineen Hannele Klemettilän teosta "Ritari Siniparta : Gilles de Rais'n tarina" (Gummerus, 2005).
Se on Atena-kustannuksen kirja. Gummeruksen kirjapainossa painettu. Hyvä kirja. De Rais oli pervompi ja oudompi tyyppi kuin yleisesti kerrotaan.
-
Historiallisesta Giles de Raisista kiinnostuneelle voi muuten suositella historiantutkimusta kiinnostavasti popularisoineen Hannele Klemettilän teosta "Ritari Siniparta : Gilles de Rais'n tarina" (GummerusAtena, 2005).
Kun nyt sarjakuvafoorumilla ollaan, niin suosittelen Jacques Martinin pieteetillä käsikirjoittamaa albumisarjaa "Gilles de Raisin elämä ja teot". Piirrospuolesta vastaa Jean Pleyers.
http://bd.casterman.com/isbn/2-203-32202-0
Hiukka hämmennystä herätti tuo Barbe-Bleue kun sen aikoinaan luin. Sinipartaa ei kuvata yksiulotteisesti hirviönä vaan hän on kulturelli mesenaatti ja nimihenkilö Jhenin ystävä
Martinin mielestä Gilles de Rais oli syypää asioihin joista häntä syytettiin. Toisaalta esim Gilbert Prouteau kirjassaan Gilles de Rais ou La gueule du loup (277 sivua, Le Rocher, 1992, ISBN 2-268013-22-7) on sitä mieltä, että joukkomurhasyytökset olivat keksittyjä ja de Raisin suurin synti oli olla oman aikansa Michael Jackson (eli törkeän rikas ja piti nuorista pojista).
Ranskankielisessä wikipediassa mainitaan, että Gilles de Raisin oikeudenkäynti järjestettiin uudestaan 1992 ja tuloksena oli syytteiden hylkääminen. Tosin päätöksellä todetaan olleen vain viitteellinen merkitys.
Kiinnostaisikohan esim Ireneä kaivella esiin mikä on lopullinen totuus?
-
Kun nyt sarjakuvafoorumilla ollaan, niin suosittelen Jacques Martinin pieteetillä käsikirjoittamaa albumisarjaa "Gilles de Raisin elämä ja teot". Piirrospuolesta vastaa Jean Pleyers.
Voi kun noi saatais Suomeksi tai edes englanniksi (saattavat jopa ollakin, mene ja tiedä). Olikos se Markku Myllymäen pulju, joka lupasi loput Alixit suomeksi? Tässähän olisi lisää kustannettavaa listalle...
-
Hiukka hämmennystä herätti tuo Barbe-Bleue kun sen aikoinaan luin. Sinipartaa ei kuvata yksiulotteisesti hirviönä vaan hän on kulturelli mesenaatti ja nimihenkilö Jhenin ystävä
Sitä Gilles olikin, päiväsaikaan harras uskovainen joka tuhlasi koko omaisuutensa uskonmenoihin pelastaakseen kuolemattoman sielunsa. Öisin iski halu tappaa. Gilles ei ollut tyypillinen pedofiili, uhreiksi joutuivat sekä tytöt että pojat, Gilles sai kiksit kuoleman katselemisesta.
Ranskankielisessä wikipediassa mainitaan, että Gilles de Raisin oikeudenkäynti järjestettiin uudestaan 1992 ja tuloksena oli syytteiden hylkääminen. Tosin päätöksellä todetaan olleen vain viitteellinen merkitys.
Gillesin syyllisyydestä kiisteltiin jo keskiajalla. Luultavasti 1992 syy kaadettiin ahneiden palvelijoiden niskaan. Muistaakseni linnoista löytyi yli 80 lapsen jännökset, murhattujen määrän oletetaan olevan satoja. En jaksa tarkistaa lukuja mutta tuonne päin. Oikeus kai totesi että linnanherra voi sanoa "voi emmää vaan tiänny!"
-
Olikos se Markku Myllymäen pulju, joka lupasi loput Alixit suomeksi? Tässähän olisi lisää kustannettavaa listalle...
Kannatan kyllä Alixien kustantamista, mutta valitettavasti olet sotkenut minut johonkin toiseen, minulla ei ole mitään tekemistä käännössarjakuvien kustantamisen kanssa... ;D
-
Pakko kirjoittaa tähän vanhaan ketjuun vähän ajatuksiani, sillä aihe on minulle harvinaisen läheinen ja rakas. (Kauhu ja sarjakuvat)
Kuten tässä keskustelussa jo todettiin, kirjat ja elokuvat aiheuttavat aitoa kauhua kenties helpommin kuin sarjakuvat. Minä väittäisin, että kirjojen ja elokuvien ilmaisua ja sen mahdollisuuksia on kauhu-genren sisällä viety pidemmälle kuin sarjakuvan ja tämä tunne ja ero johtuu siitä.
Sarjakuvahan on ilmaisultaan jotain kirjan ja elokuvan hybridi, ja silti jotain aivan muuta, täysin omanlaisensa media. Elokuva on audiovisuaalinen media, kirja on tesktuaalinen (onkohan tämä oikea sana?) ja sarjakuva liikkuu tekstuaalisen ja visuaalisen välillä. Tässä keskustelussa on mielestäni eritelty hyvin sarjakuvan ilmaisukeinojen aiheuttamia rajoituksia kauhun hakemisessa, mutta ei juurikaan käsitelty sen antamia etuja ja mahdollisuuksia elokuviin ja kirjoihin verrattuna.
Erilaisia kiehtovia piirrosjälkiä on yhtä paljon kuin piirtäjiäkin, mitä ei voi sanoa elokuvista. Lähes kaikki elokuvat ovat valokuvanomaisia ja realistisia, mutta sarjakuva piirrettynä, täysin kuvitteellisena ja keinotekoisena kuvana mahdollistaa kuvallisessa ilmaisussa paljon enemmän, tai ainakin paljon helpommin kuin elokuva. Liikkeen puute antaa tilaa monimutkaisuudelle ja monitulkintaisuudelle. Sarjakuvan ilmaisussa on varaa jättää mielikuvitukselle paljon enemmän kuin elokuvassa, kuten kirjassa, joka jättää mielikuvitukselle kaiken visuaalisuuden.
Sarjakuvassa voi myös käyttää hyväkseen tekstiä kirjan omaisesti, joka elokuvassa on melko hankalaa. Teksti sarjakuvassa on kuin elokuvan ääniraita, joka tulee lukijan pään sisältä. Eikä se rajoitu aikaan, kuten elokuvassa. Yksi teksti voi viitata vaikka koko aukeamaan, ei vain siihen hetkeen, jolloin sen kuulee, kuten elokuvassa.
Sarjakuvaan lukija siis osallistuu eri tavalla kuin elokuvaan, enemmän sillä tavalla kuin kirjaan. Sarjakuvan lukemisessa lukija voi kokea olevansa enemmän tilanteen tekijä kuin elokuvassa, jossa on pelkästään vastaanottaja. Tämä lukijan valta tilanteeseen nähtiin tässä keskustelussa pelkästään huonona asiana kauhun suhteen, mutta minä uskon, että sitä voisi käyttää hyväkseen. Mutta tämä kyllä aiheuttaa sen, että hyvä kauhusarjakuva vaatii lukijaltaan uppoutumisen, sen että lukija itse tekee osansa. Sarjakuvahan ei ole sillä tavalla automaattinen ärsykevirta ja media kuin elokuva, se todellakin vaatii lukijaltaan jotakin.
Ja sitten on vielä se, että sarjakuva useimmiten on konkreettinen, käsissä pideltävä esine. Uskoisin, että tälläkin pystyisi sarjakuvateoksessa pelaamaan ja luomaan kauhua.
Asiaa pohtien,
Nina
-
Pidän laadukkaasta kauhusta joka hyökkää aivoituksiin pitkällä aikavälillä. Verifestivaalit eivät innosta, tai tarkemmin saa aikaan mitään kauhua. Sarjakuva on mitä sopivin alusta tämmöiselle pohdiskelevalle psykologiselle materiaalille, mutten kuitenkaan voi sanoa olevani koskaan ollut kauhuissani tai edes pelokas sarjakuvaa lukiessani.
Kysymys omassa tapauksessa lienee immersiosta - tarkemmin sanottuna sen puuttumisesta. Elokuvissa on yksi äärimmäisen tärkeä tekijä joka puuttuu sarjakuvista: äänimaailma. Itse koitan virittäytyä aina tunnelmaan kun luen kirjaa tai sarjakuvaa, kaivaen aiheeseen sopivaa taustamusiikkia. Sarjakuva on lisäksi erittäin välittömässä kontrollissa, jonka vuoksi pienimmätkin häiriötekijät keskeyttävät lukemisen helposti tai nakertavat tunnelmaa pikkuhiljaa.
Kauhusarjakuvat ovat jääneet lähes poikkeuksetta visualisiksi kuriositeeteiksi, sillä hyvin monet ovat todella upeata katseltavaa kun tarjolla ei ole perinteistä ruutuihin pakattua tavaraa, vaan sivunkokoisia taideteoksia.
Onnistuneimmin ja allekirjoittanutta on eniten viihdyttänyt Silent Hill (http://www.idwpublishing.com/news/silenthill.shtml)-sarjakuvat, joitten sivuja saa lukemisen lisäksi tulkita usein melko monta kertaa.
-
Suosittelisin lämpimästi Hideshi Hinon Horrorpokkareita, joita oli englanninkielellä viimeksi kymmenkunta, eiköhän noita ole tällävälin tullut lisää.
Hinon Horror perustuu monasti siihen, että kauhukohtaus tiivistyy aukeaman loppua kohden, ja kun kääntää sivua, niin rävähtää Hinon hiroshima-visio silmään. Kakarana nuo olisivat aiheuttaneet ihan mahdotonta, Ilmassa Leijuvaan Siniseen Päähän(R) verrattavaa traumaa, nyt ne toimivat silti vähintään mielenkiintoisena kerronnallisena elementtinä. Montako kertaa tuon voi tehdä, ennen kuin tulee inflaatio? Olen lukenut viitisen noita pokkareita, eikä Hino ole kertaakaan yllättänyt esim. niin, ettei seuraavalta sivulta paljastukaan mitään tai että se olikin vain kissa.
Hino on mestari piirtämään raadeltuja, matoisia, mulkosilmäisiä epäihmisten naamoja, joten mielestäni hän on saanut kauhun toimimaan sarjakuvassa parhaiten. Lisäksi tarinoissa on ihailtavaa, daniilharmsmaista tinkimättömyyttä: vauvat ja eläimetkin saavat tuta!
-
Hino, Ito ja Umezu (http://otakuusamagazine.com/Content/Manga%20Freights.php) mainittu.
Montako kertaa tuon voi tehdä, ennen kuin tulee inflaatio? Olen lukenut viitisen noita pokkareita, eikä Hino ole kertaakaan yllättänyt esim. niin, ettei seuraavalta sivulta paljastukaan mitään tai että se olikin vain kissa.
Parempi sentään näin kuin R. L. Stinen tyyliin - eli että jokainen luku päättyy cliffhangeriin, joka ei sitten loppujen lopuksi olekaan mitään oikeasti pelottavaa. Paitsi viimeisen luvun lopussa...
-
Vaikuttaa vähän kerrassaan siltä että tähänkin fraassin aletaan uskoa, ainakin briteissä: Mammoth Book of Best Horror Comics (http://gadsircomics.blogspot.com/2007/10/sometimes-wishes-come-true.html)
Noin 500 sivua paitsi EC klassikoita myös 70-90 lukua ja nykytekijöitä.Mukana Bernie Wrightson, Mike Kaluta, Rudy Palais, Pete Von Scholly , David Hitchcock , Thomas Ottja onahna mukana oman Zombien mammuttiopuksensa markkinoille tuuppaava Deadworldin poppoo (http://www.garyreed.net/Deadworld/Deadworldnews.htm)
ekan linkin rikossarjakuvakokoelmakin näyttää iloiselta...
-
No joissakin sarjakuvissa jonkun hahmon ilme on piiretty silleen että vähän alkaa pelottamaan, mutta en ole sentään säikähtänyt koskaan :D
-
Ainut kerta, kun sarjakuvaruutu on säikäyttänyt, oli, kun näin Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa -kirjassa siinä kauhuosiossa sen Parasite-sarjiksen pätkät. Puuhun jääneet ihmisnaamat pelottavat, tuijottaa niitä sitten kuinka kauan tahansa. Samoin se pää (joka aukeaa? lukusuunta oli epäselvä). Hui! Se oli yökön näköinen. >:D
Ehkä sarjakuvassa helpompaa olisi saada kuitenkin aikaan kauhua hyvällä tarinalla kuin itse ruutujaolla, sommittelulla ja rytmityksellä. Sellainen elokuvamainen leikkaus ei tosiaan varmaan toimi.
-
Ehkä sarjakuvassa helpompaa olisi saada kuitenkin aikaan kauhua hyvällä tarinalla kuin itse ruutujaolla, sommittelulla ja rytmityksellä. Sellainen elokuvamainen leikkaus ei tosiaan varmaan toimi.
Kyllä ja ei.
Kauhussa, myös kirjallisessa muodossaan, on usein mukana graafinen elementti. Eli minusta sarjakuvakerronnan elokuvamainen leikkaus saattaa toimia sangen hyvin.
Hyvä tarina on olennaista, liian moni tyytyy vain läträämään verellä muodon vuoksi, tappamaan paljon lyhyessä ajassa joista kumpikaan ei itsessään toimi, koska eihän se toimi reaalimaailmassakaan.
Aivomme sulkevat pois varsinkin kauheudet jotka eivät sovi omiin arvomaailmoihimme tai kategorisoimme ne "hirviöiden"/"muiden" tekemiksi mihin normaali ihminen ei voi kyetä.
Paras kauhu, myös sarjakuvamuodossaan, murtaa tuon Nina mainitseman kalvon:
Sarjakuvaan lukija siis osallistuu eri tavalla kuin elokuvaan, enemmän sillä tavalla kuin kirjaan. Sarjakuvan lukemisessa lukija voi kokea olevansa enemmän tilanteen tekijä kuin elokuvassa, jossa on pelkästään vastaanottaja. Tämä lukijan valta tilanteeseen nähtiin tässä keskustelussa pelkästään huonona asiana kauhun suhteen, mutta minä uskon, että sitä voisi käyttää hyväkseen. Mutta tämä kyllä aiheuttaa sen, että hyvä kauhusarjakuva vaatii lukijaltaan uppoutumisen, sen että lukija itse tekee osansa. Sarjakuvahan ei ole sillä tavalla automaattinen ärsykevirta ja media kuin elokuva, se todellakin vaatii lukijaltaan jotakin.
tämä on totta, lukijalta vaaditaan mutta lukija vaatii että voi välittää hahmoista.
Ei välttämättä pitää mutta välittää.
Sillä ero on semanttinen.
Pelotus on BUU!-efekti. Joku hyppää tai äkisti on jotain rumaa, inhaa, öklöä eikä yhtään "ihqua".
Kauhu voi käyttää pelotustakin, mutta se menee syvemmälle. Paras kauhu kumpuaa niistä asioista joista ei kuulu puhua.
tai esimerkin voimin: Pelotustarina menee näin: nuori nainen on lenkkipolulla kun yhtäkkiä hyppää sekava mies jolla on veitsi! tyttö muistaa että alueella on kadonnut nuoria naisia joten hän pakenee. Tyttö pelastuu täpärästi mutta mies jahtaa häntä, tyttö kompastuu mutta nuori mies ryntää paikalle ja nujertaa sekavan mahdollisesti naamioidun veitsimiehen, joka kuitenkin tokenee ja surmaa nuoren miehen.
jahti jatkuu.
Lopulta tyttö luulee karistaneensa miehen mutta tämä ilmaantuu äkisti ja tyttö onnistuu voittaa hänet. (tai kuolla, tosin harvemmin)
Kauhutarina menee enemmän näin: nuorella tytöllä on vaikeaa, perheen kanssa on ongelmia ja ainoa joka ymmärtää on poikaystävä.
he kaavailevat lähtevänsä perheen vastustelusta huolimatta lisäksi tytön ystäviä on kadonnut. tytön ollessa lenkillä naamioitu mies yrittää kaapata hänet, mutta tytön onnistuu karata esim. lyötyä päällekarkaajaa avaimilla käteen.
Tyttö kertoo poikaystävälleen joka lohduttaa tyttöä ja lupaa pitää tästä huolen. Kotona käydessään tyttö on joutua arestiin ilman näkyvää syytä kunnes havaitsee isänsä kädessä verisen siteen juuri mihin löi avaimilla. vanhemmat yrittävät pysäyttää tyttärensä mutta tämä pakenee.
poikaystävä tulee pelastamaan tyttöä mutta vanhemmat yllättävät heidät ja syntyy tappelu, isä puukottaa poikaystävää mutta tytön onnistuu paeta pojan kanssa.
Poliisi tulee paikalle, mutta isän tuttuna poliisi yrittääkin pysäyttää nuoret.
nuorten onnistuu paeta jahtaajiltaan autiotaloon, sidottuaan pojan haavat he käpertyvät nukkumaan jatkaakseen levänneinä pakoaan.
Tyttö herää, hänet on sidottu.
Poika kertoo kunka tärkeä ja erityinen hän on.Kuinka paljon tyttöä rakastaa. Kuinka hän tarvitsee jonkun joka on riittävän vahva, jonkun paremman kuin ne muut tytöt.
Ne heikot.
Äidin lapsilleen.
Tyttö anelee ja pyytää päästä pois siteistä, poika ottaa esiin kiristyssiteet ja veitset ja kertoo että niin hän tekeekin...kohta.
huono esimerkki mutta kumminkin.
Hellblazer näyttää puhuvilta päiltä mutta on enemmän, juuri ylläolevasta syystä.
-
Kauhu ei juurikaan sarjakuvissa ole vielä tähän mennessä kauhistuttanut, paitsi pienenä poikana Kalman ensimmäistä numeroa lukiessa. Clive Barkerin tarinoiden kuvitukset olivat nannaa painajaisille, mutta onneksi Kalma-Allu ja Torakainen kevensivät. Siltikin, nukkumaan mennessä oli pakko toimia takakannen kehoituksen mukaan ja hokea "Se on vain sarjakuvaa. Se on vain sarjakuvaa."
Ei kauhistuttavaa mutta karmivaa sarjakuvaa on Åsa Grennvallin Seitsemäs kerros, jota lukiessa tuli ihan fyysisesti paha olo. Upea sarjakuva, mutta selkäpiitä jäytävä aiheensa ja todellisuutensa puolesta.
(Mutta auh, Noidan käsikirja... Yöunet meni, pitkiksi ajoiksi kun viikkorahoista säästetyillä hiluilla osti tuon opuksen ja silmille loikkasivat Karvainen vampyyri (tm), Glamisin kieletön kummitus (tm) ja etenkin Leijuva sininen pää (tm). Siis hyi helvetti, en vieläkään pysty katsomaan noita sivuja ilman, että tunnen huoneen viilenevän ja jonkun pahansuovan olevan läsnä. Vanhemmillani käydessä piilotan joka kerta Noidan käsikirjan kirjahyllyn muiden kirjojen taakse, mutta aina se löytää tiensä hyllyyn. Itsestään kai, riivattu kirja.)
-
Kauhu sekoitetaan tunteena usein ellotukseen tai ällötykseen. Kauhu on jotain, joka iskee syvemmälle ja joka on sukua niille painajaisille, joita pienenä näki.
Bradbury (muistaakseni) puhui siitä olennosta, joka seisoo pimeiden portaiden yläpäässä tai jotain. Se on kauhua. Sarjakuvissa tätä tunnetta on vaikeampi välittää kuin vaikkapa leffoissa. Sarjakuvasta pääsee niin helposti irti.
Ray Bradburyn kauhu toimi sarjakuvassakin, EC:n kauhulehtiin sovitettiin häneltä 27 tarinaa.
http://en.wikipedia.org/wiki/Ray_Bradbury
-
Kauhu sekoitetaan tunteena usein ellotukseen tai ällötykseen. Kauhu on jotain, joka iskee syvemmälle ja joka on sukua niille painajaisille, joita pienenä näki.
Tuota on aika vaikea niellä purematta. Esmes Watchmenissä osattiin tietyssä mielessä sitä kauhua kanavoida ilman yhtäkään edellämainituista asioista. Tietenkin, siinä suhteessa epäonnistuttiin, koska jotta kauhu toimisi puhtaimmillaan, siihen pitää se tietty määrä omaa mielikuvitustakin sekoittaa tehden siitä henkilökohtaisemman ja näin ollen mun mielestä siihen ei annettu tarpeeksi tilaa.
-
Mutta kun kauhu on ihan yhtä helposti lokeroitava kuin sarjakuvakin.
Totta kai kaikki sarjakuva on aku ankkaa tai mangaa! Tai siten pelkkää ihmissuhdetaidefiilistelyä.
Kauhu ei ole vain ällötystä mutta henkilökohtainen l. usein psykologinen kauhu on eri kuin esimerkiksi kosminen tai yhteiskunnallinen kauhu.
Kauhun paradoksi on siinä että vaikka se vetoaa tunteisiin on kauhun pohjana enemmän se todellisuus mitä ei halutakaan ajatella.
Inhimillisyyden tärkeyden korostus sen vähyyden ja merkityksettömyyden osoittamisen kautta.
-
Kauhusarjakuva ei välttämättä kauhistuta tai pelota varsinaisessa lukutilanteessa. Hyvin tehty kauhusarjakuva kuitenkin saattaa aiheuttaa sellaisen epämääräisen ahdistuneen olon ja halun laittaa huoneisiin valoja päälle.
-
Esmes Watchmenissä osattiin tietyssä mielessä sitä kauhua kanavoida ilman yhtäkään edellämainituista asioista.
Selitäpä. Vai tarkoitatko sitä metamerirosvosarjakuvaa?
Watchmen ei minulle antanut mitään "kauhusäväreitä", sitäkin enemmän sitten muita tunteita. Loppujen lopuksi sekin kirja oli ihmissuhdetarina. Aikas hyvä sellainen.
-
Lapsena Alien-sarjakuva oli aika ahdistava ja pelottava, en ollut ikinä nähnyt moista monsteria enkä vastaavaa verenroiskutusta ja raakoja kuolemia. 70-luvun lopulla tv-tarjonta oli kovin siistiä. Mutta nyt on vaikea saavuttaa vastaavia tehoja karkeilla shokkiefekteillä. Aikakoneella pitäisi mennä taaxepäin kauhistuttamaan.
-
Alien-sarjakuva oli lapsosena itsellenikin aika kova juttu ja se pelotti siinä missä elokuvakin, jonka olin katsonut vanhemmiltani salaa jonkun kaverin luona videolta. Pienenä poikana pelotti kovasti myös eräs Tarzan-sarjakuva (hui), jossa oli joku luolassa erakkona elelevä epämuodostunut olento. Kannessa tämä hirvitys muistaakseni oli painisillaan Tarzanin kanssa, mutta tarinan varsinaista juonta en enää muista. Jopa pelkkä tietoisuus siitä, että kyseinen sarjakuva oli muiden sarjakuvalehtien seassa riitti aiheuttamaan ahdistusta siinä määrin, että lehti päätyi aika nopeasti divariin.
-
Selitäpä. Vai tarkoitatko sitä metamerirosvosarjakuvaa?
Watchmen ei minulle antanut mitään "kauhusäväreitä", sitäkin enemmän sitten muita tunteita. Loppujen lopuksi sekin kirja oli ihmissuhdetarina. Aikas hyvä sellainen.
Kai se on lukijakohtaista: lisäsälät (tarkoittaen niitä tekstipätkiä) onnistuivat luomaan itse sarjakuvasta jotenkin...realistisemman tuntuisemman. Yhdistettynä pelottavaan varustelusotaan ja vellovaan sekasortoon, se ainakin omalla kohdalla toimi...niin kauan kuin luki seuraavan pätkän, jossa visualisoitiin enemmän tai vähemmän edellistä tekstipätkää/kerrottiin lisää aiheesta, jolloin omat mielikuvat murenivat aika totaalisesti pois.
Sen takia olenkin sitä mieltä, että se saattaisi toimia paremmin ahdistavuutensa takia juuri kirjana, eikä sarjakuvana.
-
Sarjakuvat ovat tuskin tehokkain muoto kauhutarinoiden välittämiseen, mutta niillä on, samoin kuin tv-sarjoilla, muihin tarinankerronnanmuotoihin verrattuna se etu, että ne voivat yllättää lukijansa muuttumalla odottamatta kauhuteemaisiksi. (Kauhu-)elokuvissa & kirjoissa tehoa syö jonkin verran se, että yleisö ei voi välttää asennoitumista kauhuviihteeseen.
Kun tutut hahmot ovat yllättäen keskellä kauhutarinaa, lukija jännittää eri tavalla kuin jos hahmot on alunperin kehitetty vain ko. tarinaa varten. Etenkin, jos he voivat myös kuolla tarinassa. Keino ei ehkä ole kovin usein käytetty, tv-sarjoissa sitä on nähty mm. X-filesissä & Buffy vampyyrintappajassa , sarjiksista Hellblazer & Swamp Thing tulevat ekoina mieleen.
Myönnetään, etteivät em. esimerkit ole kovin hyviä, koska ne voi mieltää jo yleisteemaltaan kauhusarjoiksi, ellei sitten itse satu kuulumaan horror-puristeihin. Sen sijaan vaikka Ryhmä-X, supersankarisarjakuva, tarinallaan Uskomaton aika/Kadonneen temppelin metsästäjät (11/86-), shokeerasi aikoinaan allekirjoittaneen melko tehokkaasti. Tosin se oli myös ensimmäinen Ryhmä-X lehteni, ja pitkään myös ainoani (vuosien ajan selailin sitä vain pelotellakseni itseäni, siinä oli mm. kahleissa roikkuva verinen Hämis, paljon hirviöitä, outoja muodonmuutoksia, jalkoihin tarttuva lattia, monintavoin painajaismaisen avuton tunnelma... mutta hei, sain sen käsiini jo 6-vuotiaana... ). Eli teoriaani romuttavat sekä se, etten ollut tutustunut hahmoihin ennestään, että myös tarinan pelottavuus kuittaantunee nuorella iällä.
Kertokaapa toki mielipiteitä noihin pointteihin, eli (1) onko tuttujen hahmojen heittäminen yllättäen oikeaan kauhutarinaan hyvä keino? (2) oliko Kulan Gathin vierailu Ryhmä-äXässä muistakin melko horroria kamaa??
-
Kertokaapa toki mielipiteitä noihin pointteihin, eli (1) onko tuttujen hahmojen heittäminen yllättäen oikeaan kauhutarinaan hyvä keino?
Se ajoittain toimii kyllä. Muistan, kuinka aikoinaan Star Trek: The Next Generationissa oli selkäpiitä karmiva jakso jossa Beverly Crusher huomaa, että hänen ympäriltään alkaa katoilla ihmisiä, ja aina jonkun kadottua jäljellä olevat miehistön jäsenet olivat kuin eivät olisi koskaan kuulleetkaan näistä kadonneista. Sen jakson kauhuelementit tulivat sen verran puun takaa, että niihin ei ollut osannut varautua, ja se oli melko pelottava jakso, ainakin silloin.
Nausicaata en lähtenyt lukemaan kauhusarjiksena, mutta kun kakkosalbumin lopussa näyttää siltä, että biologinen ekokatastrofi ja maailmanloppu on kaikista Nausicaan ponnisteluista huolimatta vääjäämätön, tunnelma on varsin tiheä. Saattoi kylmä hikikarpalokin tirahtaa otsalle siinä kohdassa. Yhtä hyvin tehtyä toivottomuuden ja maailmanlopun fiilistä ei ole tullut missään muussa sarjakuvassa vastaan.
-
Kertokaapa toki mielipiteitä noihin pointteihin, eli (1) onko tuttujen hahmojen heittäminen yllättäen oikeaan kauhutarinaan hyvä keino? (2) oliko Kulan Gathin vierailu Ryhmä-äXässä muistakin melko horroria kamaa??
Tuttujen hahmojen joutumisessa keskelle kauhistuttavia tapahtumia on se ongelma, että heidän tietää kuitenkin lopulta selviävän tilanteesta, kuten he ovat tehneet monta kertaa aikaisemminkin. Tunnelma voi tietysti olla vaikka kuinka ahdistava ja pelottava, mutta kyseiset tuntemukset eivät johdu pelosta, että päähenkilöille kävisi huonosti.
Muistan tuon kuvailemasi Ryhmä-x -lehden. En kuitenkaan muista saaneeni siitä mitään kauhun väristyksiä, mutta olin tuohon aikaan toki sinua jo jonkin verran vanhempi. Se verinen Hämis kyllä silti hätkäytti. En ollut todellakaan tottunut näkemään häntä sellaisessa jamassa. Eikö Spidey ollut kuitenkin, kahleiden sijasta, peräti naulattu paikoilleen jonkinlaisilla hohtavilla nauloilla, vai sekoitanko tämän nyt johonkin aivan toiseen sarjakuvaan?
Ehkä kauhusarjakuva (tai mikä tahansa muu kauhistelu) hirvittää kaikkein eniten silloin, kun se sattuu käsittelemään lukijan omia alitajuisia pelkoja ja fobioita.
-
Sen verran kun jaksoin vanhoja kommentteja lukea, en tullut törmänneeksi japanilaiseen kauhusarjakuvaan keskustelussa, vai onko se jätetty huomiotta ympäriinsä toitotettavan ja rasittavaksi muodostuneen japani-fanituksen takia?
Itse tykästyin heti Junji Iton mestarillisiin (ja palkituihin) kauhukuviin sarjassa Uzumaki.
http://www.onemanga.com/Uzumaki/
Saman tekijän sarjakuva Gyo on jo hieman koomisempaa luettavaa mekaanisilla varustettujen kalojen hyökätessä.
Varhaisemmat teokset Tomie ja sekalainen joukko lyhyttarinoita (Museum of Terror) ovat myös ansiokkaita teoksia kauhugenressä.
Tosin Japninmaasta löytyy varmasti kasoittain muutakin genreen liittyvää, oudompana ehkä Hino horror, missä pyöreäpäiset hahmot aukovat suutaan jatkuvasti (hieman rasittavaa...)
Ehkä sarjakuvan keinoin on vaikeaa varsinaisesti pelästyttää lukijaa, mutta pääkeinona taitaakin olla inhottavat kuvat, mitkä jäävät vainoamaan lukijan mielen syövereihin ja kalvamaan sisintä.
-
Yksi syy miksei Mikin Infernoa julkaista Suomessa on varmasti se, että takuulla perus-Ankanlukijat (joiksi oletetaan 7 - 13 vuotiaat) saisivat painajaisia osittain luurangoksi kalvautuneesta Sepe Sudesta.
Nuorena se kolisi kaikki niin eri tavoin. Shokki-lehdetkin olivat aivan liian hirveitä, nykyään ei hätkäytä enää juuri mikään sarjis, enintään tekee pahoinvoivaksi.
-
Lapsena Alien-sarjakuva oli aika ahdistava ja pelottava, en ollut ikinä nähnyt moista monsteria enkä vastaavaa verenroiskutusta ja raakoja kuolemia. 70-luvun lopulla tv-tarjonta oli kovin siistiä. Mutta nyt on vaikea saavuttaa vastaavia tehoja karkeilla shokkiefekteillä. Aikakoneella pitäisi mennä taaxepäin kauhistuttamaan.
Flashback, flashback. Eikö tuossa ollut semmoinen aukeaman levyinen kuva, jossa äiän mahasta tulee täysikasvuinen alien tms.? Kieltämättä traumoja aiheutti, mutta sitten kun näin vasta myöhemmin leffan, niin petyin, kun sieltä mahasta tulikin semmoinen säälittävä hardcore-katkarapu.
Mutta hei! Kuka muistaa Poortvlietin "Tonttujen kutsu"? Loistava taiteilija, lapsuuden kulttihahmo, joka maalasi virtuoosimaisesti tonttuja ja eläimiä! Ym. teos kuitenkin huipentuu kuvaan helvetinmoisesta, monipäisestä, paskantavasta monsterista, joka on yksi kaikkien aikojen parhaita trauma-shokkeja. Johtuen nimenomaan kontekstista. Söpöilyä ja symppismeininkiä aiemmin viljelleen tekijän kirja alkaa lastentarinana, mutta saa lopussa todella synkkiä sävyjä. Itse asiassa jälkikäteen ajateltuna: mestariteoshan tuo on! Olisiko tuo jäänyt Poortvlietin viimeiseksi kirjaksi, katkeraksi tilitykseksi, kuka tietää?
-
Enpä lähtisi kauhua sarjakuvan kautta käsittelemään. Ainoastaan Taboo-lehden yksi tarina antoi minulle painajaisia joskus historian hämärissä. Muuten kaikki "kauhusarjakuvat" tuntuvat valuvan aina vain toiminnan puolelle.
Asiaan vaikuttanee myös se, että minusta elokuvatkin tippuivat kauhupallilta heti kun ensimmäiset videopelit rupesivat pelaajia säikyttelemään.
-
Enpä lähtisi kauhua sarjakuvan kautta käsittelemään. Ainoastaan Taboo-lehden yksi tarina antoi minulle painajaisia joskus historian hämärissä. Muuten kaikki "kauhusarjakuvat" tuntuvat valuvan aina vain toiminnan puolelle.
Asiaan vaikuttanee myös se, että minusta elokuvatkin tippuivat kauhupallilta heti kun ensimmäiset videopelit rupesivat pelaajia säikyttelemään.
En nyt tiedä, mun mielestä tollainen cheesykauhu toimii ihan hauskasti sarjakuvassa. Just sellaiset b-luokan ideat, joista jo kaukaa tietää, ettei se ees kauhista, sopii aika kivasti juuri hieman koomisesti käsiteltäväksi.
-
Olen omaa kantaani tuonut aiemmin esiin ja kauhulajityypin ystävänä lukenut sitä riittävästi, mutta sarjakuvilla on tismalleen sama ongelma kuin kirjoilla, elokuvilla peleillä jne.
Kauhu ja huumori ovat vaikeimmat lajit toteuttaa hyvin, muodosta huolimatta.
Niiden käyteyty tunnusmerkit ovat yksinkertaisia mutta haetun vaikutuksen saavuttaminen aiovan eri asia.
Monesti sorrutaan väkivaltaiseen ja inhotusreaktiota aikaan saavaan toimintaan kauhun sijaan ja unohdetaan ettei kyseessä ole vain graafisuus.
Irtilyöty pää on ahdistava, 800 irtilyötyä päätä myös mutta se aikaansaa turtuneisuutta, kytkee suojaavat defenssimme päälle. Se jos 801. irtilyöty pää on läheisen tai vastoin realismia alkaa puhua asia muuttuu.
Helblazerit ovat esimerkkitapauksia kauhusta joka pohjaa siihen miten mennä ihon alle tarinan ja tekstin myötä.
Tepesin esimerkki toimii yhä. Kun genrerajaa rikotaan saadaan esiin primitiivistä pelkoa: sinä et voi luottaa mihinkään-efekti.
Oli ilo ja riemu käydä katsomassa elokuvateatterissa From dusk till dawn. Muu yleisö oli tullut katsomaan tuoretta tarantinotrilleriä.
Sarjakuvallisia vastineita ei ole tullut juuri vastaan, harmi.
-
Sen verran kun jaksoin vanhoja kommentteja lukea, en tullut törmänneeksi japanilaiseen kauhusarjakuvaan keskustelussa, vai onko se jätetty huomiotta ympäriinsä toitotettavan ja rasittavaksi muodostuneen japani-fanituksen takia?
Itse tykästyin heti Junji Iton mestarillisiin (ja palkituihin) kauhukuviin sarjassa Uzumaki.
http://www.onemanga.com/Uzumaki/
Eipä haullakaan löytynyt tästä. Manga-puolella taitaa olla jotain. Ito on hyvä joo, ja on paljon muitakin. Jopa Suomen kioskeissa Dark Metro ja Petshop... joita en tosin ole lukenut.
...
Tosin Japninmaasta löytyy varmasti kasoittain muutakin genreen liittyvää, oudompana ehkä Hino horror, missä pyöreäpäiset hahmot aukovat suutaan jatkuvasti (hieman rasittavaa...)
Hideshi Hinon kirjat oli ekoja mangoja mitä luin. Niissä samoin kuin Iton töissä, minusta on pelottavaa lähinnä se että miten joku voi tehdä mitään sellaista. Tarkoitan ihmisen pahuutta. Tai laimeammin ymmärrettynä kykyä kuvitella ja esittää pahuutta. (Sama toimii kirjoissa, ekana tulee mieleen King ja Lovecraft) Siis yliluonnollisen sijaan minua pelottaakin se luonnollinen olemassaoleva pahuus, jota kauhugenren elokuvat ja sarjakuvat yleensä eivät onnistu tavoittamaan. Tässä mielessä sarjakuva, ikään kuin henkilökohtaisena käsialana on uskottavaa. Sen avulla voi rivien välissä kertoa että nyt Hino-setä on aivan kajahtanut. Niin kajahtanut että jos se (tai joku muu saman tapainen tyyppi) tulisi vastaan niin alkaisi pelottaa.
Sarjakuva on kuitenkin niin todellisuudesta etäännytettyä että Curtvilen mainitsema defenssi toimii sitäkin kautta. Lapsi pystyy vielä eläytymään sarjakuvakauhuun, mutta rationaliseen toimintaan tottunut aikuinen heikommin. Jotensakin tuntuu että pitäisi uskoa ylluonnolliseen (olla uskonnollinen), jotta voisi uskoa kauhuun siinä muodossa kuin se esitetään useimmissa sarjakuvissa.
-
Itolla on hyvä ja sopivan häiriintynyt tyyli, mutta juuri Uzumaki hyvin todisti, että pienistä pätkistä koostettu isompi tarina ei vaan toimi. Siksi kaverin lyhyemmät, yksittäiset jutut on olleet mielestäni tosi kelpo kamaa, vaikkka Museum of Horrorin lopussa olikin hieman alkukankeutta havaittavissa.
Onhan se tietenkin myös kyse siitä, miten niitä lukee. Itse saan kiksejä tyhmistä b-luokan kauhuista ja suurin osa juuri Iton lyhyissä jutuissa on jotain samanlaista sisuhenkeä aistittavissa.
-
Lapsena Alien-sarjakuva oli aika ahdistava ja pelottava, en ollut ikinä nähnyt moista monsteria enkä vastaavaa verenroiskutusta ja raakoja kuolemia.
Kuulun myös heihin jotka ovat saaneet lapsena puistatuksia kyseisestä sarjakuvasta, ei ne hirviöt tai lahtaaminen ehkä, skidinäkin tuli järkeiltyä että iso elukkahan se alimurmeli pohjimmiltaan on.
Oli yksi juttu joka tosin tuossa sarjakuvassa järkytti nuorta lukijaa, yhdessä niissä albumeissa esitelty kidutuskone johon tunnottomaksi pistetty uhri on kiinnitetty katselemaan omaa silpomistaan joka edeltää valmisteluna tunnon asteittaista palauttamista kuulustelun yhteydessä, ja sitten tämän muistaakseni liikaa nähneen TV-asentajan jäljellä olevien osien kierrättäminen, siinä vasta oli jotain joka paloi silmämuniin.
-
Hölömö. Pertti tarkoittaa nyt sitä ensimmäiseen Alien-elokuvaan perustuvaa semilegendaarista sarjakuvasovitusta eikä näitä ysärilimboja.
-
Hölömö. Pertti tarkoittaa nyt sitä ensimmäiseen Alien-elokuvaan perustuvaa semilegendaarista sarjakuvasovitusta eikä näitä ysärilimboja.
Olisi pitänäyt miettiä kaksi kertaa, jokin raksutti taustalla että mulla menee puurot ja vellit ja aikajana sekaisin.
-
Walking Dead myy ja myy ja myy...
Walking Dead Graphic Novels Have Legs (http://www.publishersweekly.com/pw/by-topic/book-news/comics/article/45812-walking-dead-graphic-novels-have-legs.html)
Televisiosarja on toki lisännyt myyntiä, mutta sarja oli menestys alusta alkaen.
http://www.hiddenrobot.com/WALKINGDEAD/
-
Walking Dead myy ja myy ja myy...
Televisiosarja on toki lisännyt myyntiä, mutta sarja oli menestys alusta alkaen.
niin on. Erittäin hyvä lehti onkin.
-
Erehdyin tutustumaan Walking Deadiin ja jäin kerralla koukkuun. Eilen meni viides ja kuudes trade, tänään vuorossa seiska.
-
Erehdyin tutustumaan Walking Deadiin ja jäin kerralla koukkuun. Eilen meni viides ja kuudes trade, tänään vuorossa seiska.
Noilla paikkeilla olen kuullut olevan eräänlaisen käännekohdan sävyssä, itse olen lukenut pötkönä huomaamatta vaihtelua makkaran laadussa.
-
Noilla paikkeilla olen kuullut olevan eräänlaisen käännekohdan sävyssä, itse olen lukenut pötkönä huomaamatta vaihtelua makkaran laadussa.
Itse huomasin että tekstiripulia oli vähemmän, vaikka ei siitä täysin eroon päästy ja äksöniä alkoi olemaan enemmän. Lisäksi tuli useampi kuin yksi oho-no-tuota-en-odottanut-kohta vastaan :o
-
Minusta Walking Dead maistuu enimmäkseen edelleenkin mukavan mädälle 80 numeron jälkeen.
-
Walking dead on säilyttänyt särmänsä minustakin ihan koko juoksunsa ajan.
Kantaa ylpeästi sarjakuvallisen kauhun perinteitä. Siksi sitä aiemminkin hehkutin
Kyllä, monissa kommenteissa toistuu miten kauhu ei kauhistuta sarjakuvassa, mutta kirjassa, elokuvassa jne kyllä. Onneksi monessa myös päinvastoin ja ymmärretään monimuotoisuus, kauhussa kun on laaja kirjo asioita mitä voi käsitellä ja jotka ovat niin subjektiivisia etteivät ole toisille kauhua lainkaan.
Walking deadin lisäksi ehdottaisin tutustuttavaksi mm. Locke& Key sarjakuvaa aiemmin useaan kertaan mainittua Hellblazeria, B.P.R.D. sarjakuvaa, Boom! studiosin Cthulhu talesia(Walking dead fanien kannattaa tsekata 28 Days later sarjakuva samalta lafkalta)ja vähiten fakkiintuneille Imagen useita kauhusarjoja, kuten melankolista mutta lämmintä Proof:ia ja CHEWta.
itsellähän kauhu yleisesti toimii enemmän lohtuna ja lupauksena toivosta. Enkä nyt tarkoita että genre pilkkoisi abstraktiot kivoihin pieniin käsiteltäviin suupalasiin ja siirtäisi kaiken outojen hirviöiden ja sekopäitten syyksi näppärän katarttisesti.
Lukekaa joskus vaikka William Harmsinkirjoittama ja Mark Bloodworthin kuvittama sarjakuva abel.
vaikkei lohtua suokaan.
-
Kauhistuttaako kauhu sarjakuvissa?
Kyllä. Ainakin lasten sarjakuvissa.
Barksin Vanhan linnan salaisuus ja Koralliluolan kummituskin olivat aikoinaan 5-6 vuotiaana pelottavia, mutta se tuntui vaan kivalta. Luurankovarjo ja linnan pimeät käytävät tulivat uniinkin, ja sekin oli vaan kivaa. Ja halusin lukea saman jutun aina vaan uudestaan. Oli pakko opetella lukemaan kun vanhemmat eivät sitä enää jaksaneet mulle lukea. Nyt olen sitten mm. kauhuviihteen harrastaja. :-)
Kyllä tämmöinen kiva kauhu tekis nykykersoillekin vaan hyvää.
Itse olen muistellut jo täälläkin jossain tammikuuta 1972 jolloin Vanhan linnan salaisuus tuli jatkiksena. Meinasi housuun lirahtaa minultakin kun luurankokummitus uhkasi poikia miekalla ja jatkuu ensi numerossa.
-
Manga-puolella taitaa olla jotain.
Yugioh-sarjakuvapokkareissa on harmittoman oloisen korttipelitouhun katveeseen laitettu aika hyytäviä kidutus- ja murhakohtauksia. Niiden yllättävyys siellä seassa, jyrkkä kontrasti muuten kevyempään tarinan kulkuun ja joidenkin hahmojen esiin nouseva pohjaton raakuus, saa jonkinlaisia väreitä käymään selkäpiissä. Niissä ei tunnu edes mitenkään itsestäänselvältä että kohteena olevat selviäisivät hengissä vaikka olisivat keskeisempiäkin hahmoja.
-
Tähän blogiin (http://dr-hermes.livejournal.com/tag/ec) on skannattu muutama EC:n huippu.
Heti ensimmäinen Whirpool ja alempana oleva Maniac At Large ovat psykologisen kauhun pieniä helmiä.
Enjoy.
-
Kauhu sarjakuvissa toimii omalla kohdallani harvemmin. Yleensä niissä oleva kauhu, jos se sattuu jotenkin vetoamaan tunteisiini, aiheuttaa lähinnä ahdistusta mutta ei sentään pelkoa...
Toisaalta en ole kovinkaan laajasti perehtynyt tähän "genreen", mitä nyt silloin tällöin (tai okei, aika harvoin) lukaisee jotakin "kauhusarjakuvaksi" luokiteltavaa. Kauhu omassa lukemistossani on täysin fiilisriippuvaista.
Myönnettäköön että kersana näitä ahdistuksen-ja pelonsekaisia tunteita tuli paljon vähemmästäkin mutta on kaksi sarjakuvaa, jotka ovat olleet tuntuvasti pelottavia lukukokemuksia:
Stephen Kingin Creepshow-sarjakuva oli aivan liian pelottava 12-vuotiaalle minälle. Ensimmäinen tarinan isäinpäiväkakkua himoitsevasta zombista tuntui silloin erittäin huonolta (nykyisin olen sitä mieltä että se oli yksi parhaimmista tarinoista kaikessa kliseisyydessään ja camp-henkisyydessään. Replatkin ovat hykerryttävän hauskat. "I WANT my cake! I NEED my cake!") mutta toisen tarinan kohdalla meikää vietiin. Asteroidi, joka tuhoaa yksinäisen maajussin/jussin torpan muuttamalla kaiken ruohoksi, oli kammottava. Kohtaukset, jossa miehen kielen päällä alkaa kasvaa ruohoa, seuraavaksi rintakehässä, aamulla mies on tuhon oma, tuntui pelottavalta.
Toinen sarjis joka on pelottanut, on muutama päivä sitten lukemani Morrisonin ja McKeanin Arkham Asylum: A Serious House on Serious Earth. Kun sitä luki iltamyöhään yksin hämärässä ja hiljaisuudessa niin tunnelma oli kyllä huipuissaan. Sarjista lukiessa alkoi ihastelun lisäksi miettimään kuvitusta; miksi tuo on juuri tuonnäköinen, mikä tämä hahmon perimmäinen tarkoitus on tässä tarinassa, miksi tuo kuva on toteutettu juuri tuolla tavalla jne. Koska sarjista lukiessa saa itse määrätä rytminsä niin jää paljon enemmän aikaa kunnon syventymiseen ja pohdiskeluun (joka ei toisaalta ole esim.mahdollista elokuvissa) joka sitten mahdollistaa senkin, miltä teos sitten loppupeleissä maistuu.
Koska itselläni on tietynlaisia traumoja sellaisesta Stephen Kingin leffasta kuin It, niin Jokeri (jonka ulkomuoto muistutti enemmän demoniklovnia kuin niin sanottua perus-Jokeria) onnistui tuntumaan harvinaisen kammottavalta ja karmivalta. Noh, oikeastaan Jokeri jäi sitten kummittelemaan yöuniinkin mitä ei ole ennen tapahtunutkaan. Myös Variksenpelätin onnistui olemaan jostain syystä erittäin karmaiseva vaikka kyseinen hahmo ei sanokaan tarinassa sanaakaan. Tunnelma on kuitenkin se suurin ja vaikuttavin juttu.
-
Twitterin puolella toimiva Pulp Librarian (https://twitter.com/pulplibrarian) (vahva suositus kaikille twiittaileville kvaakkaajille) julkaisi pari päivää sitten materiaalia brittiläisestä Misty (http://mistycomic.co.uk/Misty.html)-sarjakuvasta. En löytänyt tästä teoksesta minkäänlaista mainintaa Kvaakin forumilla, mutta kyseessä on vuosina 1978-80 briteissä julkaistu tytöille suunnattu kauhusarjakuva.
Toistan: vuosina 1978-80 briteissä julkaistu tytöille suunnattu kauhusarjakuva.
En ollut eläissäni kuullut tästä mitään, ja jos tällainen obskuuri löytö ei saa populaarikulttuurin historiasta intoilevia täpinöihin, niin ei sitten mikään.
-
En löytänyt tästä teoksesta minkäänlaista mainintaa Kvaakin forumilla, mutta kyseessä on vuosina 1978-80 briteissä julkaistu tytöille suunnattu kauhusarjakuva.
Toistan: vuosina 1978-80 briteissä julkaistu tytöille suunnattu kauhusarjakuva.
En ollut eläissäni kuullut tästä mitään, ja jos tällainen obskuuri löytö ei saa populaarikulttuurin historiasta intoilevia täpinöihin, niin ei sitten mikään.
et tietenkään.
Pat Mills tuotakin oli tekemässä Actionin jälkeen hiukan ennen ja osin yhtä aikaa 2000ADn kanssa. Ei se käsittääkseni ole mitenkään obskuuri ja kauhuhan on muutenkin kauniimman sukupuolen suosiossa.
-
Mangapuolellahan shojo-kauhulla taitaa olla runsaastikin perinteitä...
Mutta kiinnostaisi tietysti nähdä millainen tämä Misty on.
-
tytöille suunnattu kauhusarjakuva.
Toistan: vuosina 1978-80 briteissä julkaistu tytöille suunnattu kauhusarjakuva.
En ollut eläissäni kuullut tästä mitään, ja ..
Sarjainfot tulleet vähän huonosti luettua?
Ks Sarjainfo 145 (http://www.sarjakuvaseura.fi/fi/sarjainfo/arkisto/cat_view/21-sarjainfo/260-sarjainfo-141-150/278-sarjainfo-145) ja kirjoittamani juttu Brittiläiset tyttöjen sarjakuvat. Olen tätä juttua monesti Kvaakissakin mainostanut. Onhan siinä muistakin sarjoista ja lehdistä, mutta toki myös Mistystä ihan hyvin.
Timo
-
Mangapuolellahan shojo-kauhulla taitaa olla runsaastikin perinteitä...
Mutta kiinnostaisi tietysti nähdä millainen tämä Misty on.
Kaikessa sarjakuvassa ja kirjallisuudessakin on perinnerikasta. Ei vain japanissa.
Kuvituksesta tulee itselle mieleen Juliet Jonesin sydän kohtaa Vampirellan, IPCta ja muita brittiläislafkoja tunteville tuttu realistisehko piirrostyyli.
En yleisesti viitsi seurata twitteriä yms mutta veikkaan että johtuu siitä että Rebellion julkaisee uusintapainokset Mistystä tässä lähiaikoina kaikille nostalgiatrippailijoille.
Nuorempi sukupolvi kun lukenee eri kauhusarjoja. (Anno Dracula, Belfry, Darkness Visible, Black Monday Murders, House of Penance, Harrow County, Ghosted jne jne)
-
Toistan: vuosina 1978-80 briteissä julkaistu tytöille suunnattu kauhusarjakuva.
Nyt sitä saa uusintakokoelmana. Mistyä ja muutamaa muutakin tyttölukijoille suunnattua kauhusarjakuvaa. https://treasuryofbritishcomics.com/
Timo