Värin merkitys sarjakuvassa

[Mattipekka]

Reima tuolla Sarjakuvan viehätyksestä puhuessaan otti esiin värillisen ja mustavalkoisen sarjakuvan suhteen. Väri on minusta oman pohdintansa arvoinen.

Muutaman värisarjan olen ehtinyt tehdä ja tässä huomioita:

Tasainen väripinta litistää ääriviivapiirrosta. Mustavalkoinen viivapiirros kasvoista tuntuu kolmiulotteisemmalta kuin sama kuva, jonka päälle on painettu ihonväriplanssi. Valkoinen, joka sekä väri- että mustavalkoisessa sarjakuvassa yleensä luetaan ei-värinä, antaa enemmän tilaa lukijan mielikuvitukselle. Itseasiassa mustavalkoinen sarjakuva on väärä termi, sillä valkoinen on "tyhjä". Valkoinen heijastaa lukijan ajatukset. Kun se täytetään värillä, väri määrittelee viivan ympärillä olevan tyhjän tilan kaksiulotteiseksi pinnaksi. Tästä litistys.

Tämä hipoo toista säiettä, mutta kommentoin  painovärin merkitystä sarjakuvan lukemisen helppouteen: Lukeminen on helppoa kun siihen on oppinut ja sarjakuva noudattaa sovittua kaavaa. Pitäisin Mustaa ja Valkoista sarjakuvan ikonografian peruselementteinä, joita on opittu laajalti tulkitsemaan niin automaattisesti, että ikoni itse ei häiritse viestin ymmärtämistä, ts. sarjakuvan lukemista. Talo Bronxissa (ruskea painoväri), Tenavat 22 (vihreä painoväri) sekä joskus näkemäni värilliselle paperille mustalla painettu sarjakuva ovat kaikki hankalia lukea. Ne rikkovat merkkijärjestelmän, jonka varassa sarjakuvan illuusio lepää. Lukija joutuu tekemään töitä kymmeniä sivuja oppiakseen näkemään ei-mustavalkoisen ääriviivapiirroksen "läpi". Saman asian huomaa, jos mustavalkoista sarjakuvalehteä lukiessaan törmää kesken kaiken painomusteen loppumiseen, eli harmaavalkoiseen sivuun. Tarinan illuusio särkyy välittömästi.

Väri hidastaa aikaa ruudussa. Voi olla, että se hidastaa myös lukemista, koska aivot joutuvat käsittelemään enemmän (turhaa?) informaatiota. Johtuuko ajan hidastumisen tunne tästä? Tekemistä väri ainakin hidastaa:)

Mustavalkoisen sarjakuvan pystyy toki designaamaan pelkiksi pinnoksi ja siten häivyttämään siitä syvyyden tunteen. Maalaukselliset värisarjakuvat (Bilal) puolestaan onnistuvat hienosti luomaan tilan illuusiota. Oma lajinsa on sitten Photoshopin tuoma "kolmiulotteinen" väritys selvästi kaksiulotteiseen sarjakuvaan. Eli ei tämä väriasia ihan niin mustavalkoinen ole kuin ehkä yllä annoin ymmärtää.

Sarjakuvan onnistumisen kannalta tärkeintä on se, että piirtäjä tietää sarjakuvaa tehdessään mikä lopputulos on. Sitä ei sitten muuteta kaupallisten paineiden takia. Muutamia rikollisia tekoja mainitakseni: Spiritin julkaiseminen väreissä, Moebiuksen klassikkosarjat väreissä. Ikävää on myös värisarjan julkaiseminen mustavalkoisena, jolloin valkoisen määrä tuppaa olemaan liian suuri. Poikkeuksiakin on (Corto Maltese).

Toivoisin, että Kvaakin kyvykkäät analyytikot selvittäisivät syvälliseen tapaansa värin merkityksen sarjakuvalle. Ei sitten kenenkään tässä maassa tarvitse enää tehdä väritettyjä sarjakuvia, vaan kaikki tietäisivät jo ensimmäistä viivaa vetäessään, mitä väri tuo siihen lisää.

[tolppis]

Okei, tarkoitukseni ei ollut enää kommentoida näihin "analysoidaan kaikki kuoliaaksi ja jos se hengittää niin emme ole analysoineet tarpeeksi"-keskusteluihin mitään mutta tämä nyt on pakko mainita ihan omana mielipiteenäni: vaikka pidän ENEMMÄN Spiritistä mv:nä niin jostain syystä (piirrosjäljen animaatiomaisuus ja hahmojen liikkuvuus?) en ole saanut samanlaista vastustusreaktiota siitä väreissäkään kuin mitä aiheutti Corto Maltesen väritys. Nuff said ja jatkakaa. Täytyy työskennelläkin välillä vaikka miettisin tätä kyllä pidempäänkin ja perusteellisemmin mutta ei vaan jouda.

[Mattipekka]

Okei, tarkoitukseni ei ollut enää kommentoida näihin "analysoidaan kaikki kuoliaaksi ja jos se hengittää niin emme ole analysoineet tarpeeksi"-keskusteluihin

Ymmärrän kyllä jos sankarillisesti sarjakuvan viehätystä analysoineet urhot potevat sotaväsymystä. Ei se mitään. Nautin siitä keskustelusta vapaamatkustajana, joten on vain kohtuullista, että väittelen tässä säikeessä itseni kanssa.

Jouduin pohtimaan asiaa, kun sain tehdä muutamia värisivuja. Olin yllättynyt siitä miten totaalisesti yksinkertainenkin väritys muuttaa kuvan hengen. Periaatteessa värityksen pitäisi lisätä realistisuutta (ainakin jos värit ovat yhtään hakeneet innoitusta reaalimaailmasta), mutta käytännösä se enemmänkin abstrakoi kuvat jakamalla ne pintoihin. Tällöin ruudut tulevat yleensä selkeämmiksi, mutta toisaalta viivan kauneus tulee vaikeammaksi erottaa kontrastin pienetessä. "Normaalille" lukijalle viivan paksuuden vaihtelulla ei varmaan ole mitään väliä, vaan ostospäätös tehdään periaatteella mitä enemmän väriä sen parempi. Kaupallinen merkitys värillä siis ehdottomasti on. Mangan tulossa on se(kin) hyvä puoli, että nuoriso oppii taas lukemaan mustavalkoisia pitkiä tarinoita.

Olen samaa mieltä Reiman kanssa siitä, että usein väri on pelkkää koristelua ja monesti täyttä kitshiä. Värillisiin strippeihin sanomalehdissä en meinaa tottua millään. Siinä on varmasti kysymys sekä tottumuksesta, että digitaalisen värityksen kasvukivuista. Suunnilleen kaikki stripithän on kuitenkin pakko tehdä toimiviksi myös mustavalkoisina, jolloin väritys on täysin päälleliimattu. Sunnuntaisarjoissa on perinteitä ja ainakin Tenavista sekä Lassista ja Leevistä olen nauttinut väreissä, mutta nehän eivät olleetkaan digivärjättyjä.

Tutkiessani aikanaan värisarjojen tekoa erottelin Photoshopissa värit pois muutamista ihailemistani sarjakuvista. Silloin pääsi vertaamaan miltä sarja näyttäisi mustavalkoisena. Mitä realistisempi sarja, sitä paremmalta se tuntuu näyttävän mustavalkoisena. Lasten sarjakuviin taas värit sopivat yleensä erinomaisesti. Tasaiset väripinnat korostavat kuvakirjamaisuutta ja sadunomaisuutta. Poikkeuksiakin varmasti on, mutta kaivakaapa kirjahyllyistänne esimerkkejä aikuisten tunteita kourivista sarjakuvista, jotka pelaavat tasaisilla väripinnoilla.

Hankaluuteni värien kanssa voi johtua siitäkin, että niillä usein haetaan pelkkää huomioarvoa ja siksi ne tuppaavat olemaan liian kirkkaita tai voimakkaita suhteessa kuvan ilmaisemaan asiaan. Katselin äsken Ritari Ardentia ja Alixia, joiden väritys toimii erinomaisesti kun ne on maltettu pitää murrettuina, mutta auta armias, kun taivas on liian sininen tai tunika liian punainen. Sitten on tietysti toinen ääripää, eli Caza ja Druillet, joilla väri on tavaramerkki (tai en kyllä tiedä millä tyylillä he nykyään tekevät, mutta 20-30 vuotta sitten olivat värikkäitä)

Kaikesta huolimatta olen optimisti tulevaisuuden suhteen. Digitekniikahan mahdollistaa kuitenkin myös erittäin kauniiden asioiden tekemisen. Pidin kovasti esim. uudesta DC-speciaalista, jossa on paljon murrettuja värejä erittäin harmonisesti ja taiten käytettynä, eikä digitaalisuuden näkyminen haitannut yhtään. Käsinvärjätyistä haluan nostaa esiin Peter Madsenin Valhallat ja niistä varsinkin ne suomentamattomat albumit.

[O.K.]

Eihän tänne näköjään tarvitse mitään sanoakaan, kun täyttä asiaa tulee joka tapauksessa. Todella hyviä huomioita Mattipekka olet tehnyt, minä ainakin allekirjoitan useat esittämistäsi ajatuksistasi ja niitä joita en allekirjoita, en ole tajunnut itse vielä ajatellakaan.

Juuri tuo valkoisen ei-värin ajatus tuntuu kiehtovalta. Kun tarpeeksi kauan painetaan mustalla valkoiselle, niin kuvanluku saa varmaan tuollaisen ominaisuuden.

Vertaan nyt kirjaimiin: Mustavalkoisuus on tekstin ladonnassa järkevin vaihtoehto, koska suurin kontrasti tarjoaa selkeimmän luettavuuden. Oudot väriyhdistelmät korostavat yksittäisten merkkien muotoa ja ymmärrettävyys sekä samalla lukunopeus hidastuu. Tiedä häntä, onko tuolla vaikutusta siihen että musta viiva valkoisella pohjalla on se selkeimmin ymmärrettävissä oleva yhdistelmä myös piirroksessa.

Mattipekka totesi että värien myötä sarjakuvan lukunopeus saattaa hidastua. Väri-informaatio nostaa usein kuvasta esiin sellaisia häiritseviä yksityiskohtia, joihin katse tarpeettomasti tarttuu, vaikka ne eivät kerronnan kannalta olisikaan oleellisia. Mustavalkoisessa kuvassa satunnaiset "rökäleet" sivuutetaan nopeammin. Tarpeellinen informaatio löydetään jostain syystä nopeammin eikä lukeminen töksähtele. Väritys saattaa myös tappaa piirroksen "voimalinjat", sen oleellisen elementin mikä kuljettaa katsetta ruudusta toiseen. Pahimmassa tapauksessa väritys luo omia voimalinjojaan, jotka vetävät katsetta väärään suuntaan ja tekevät lukemisesta hyvin vaivalloista.

Väritys voi kuitenkin hyvin toimiessaan tukea täydennystä, josta olen naapurisäikeessä saarnannut. Kokija mieltää värin ansiosta nopeammin kahden kuvan esittämän elementin (olipa mikä tahansa; henkilö, esine, tausta...) samaksi, mikä vuorostaan helpottaa lukukokemusta. Esimerkiksi Tintin väritys usein tukee hyvin täydennystä. Miljöön värimaailma esitellään yleiskuvassa jolloin täyteenahdettuihin kuplaruutuihin riittää pelkkä taustaväri ilmaisemaan, että mikä paikka on kyseessä. No, vähän kökkö esimerkki, mutta tajusitte varmaan...

Väri litistää toisinaan kuvan, mutta varsinkin nuorempien lukijoiden silmissä väri tekee hahmoista konkreettisempia ja helpommin hahmotettavia, kun kuvanlukutaito ei vielä osaa jäsentää nopeasti mustavalkoisen kuvan hahmoja "käsinkosketeltavaan" muotoon. Minä ainakin muistan, että lapsena (josta ei ole vielä niin pitkä aika...) mustavalkoisen sarjakuvan kokeminen jäi vajaammaksi, kun piti oikein erikseen tehdä töitä sen eteen että kuvista todella hahmotti kolmiulotteisia objekteja. Vanhemmiten kun kaikki ajattelu ylipäätään siirtyy konkretiasta enemmän abstraktiin niin kuvienkin tulkinta muuttuu. No tämä on tietysti henkilökohtainen näkökulma. Minusta oli pitkään hankala lukea mustavalkoista sarjakuvaa. Nykyään onkin sitten sellainen Comes-mustelätäkkö-tyyli lähinnä sydäntä...

Sarjakuvassa, kuten mielestäni kaikissa ilmaisumuodoissa*, on tärkeää jännitteiden rakentaminen, ne luovat tärkeän osan teoksen ja tarinan "taikaa". Tarinassa pitää yleensä olla jonkinlaisia jännitteitä, että se edes olisi tarina. Mutta jännittettä voidaan luoda graafisesti ruudun sisäiseen sommitelmaan, kahden ruudun väliin, koko sivun ja aukeaman yli. (Miten, sen saavat viisaammat selittää) Jännitteiden synnyttämisessä värien käyttö on erittäin käytännöllistä, sillä koko aukeaman värit hahmotetaan jo ensivilkaisulla. Yksinkertaisimmillaan jännitys voi syntyä sillä että sivun viimeinen kuva on poikkeavan värinen, jolloin lukijalla on jotain odotettavaa sivua lukiessaan ja syntyy halu lukea eteenpäin!

(* kuvataiteessa, kirjallisuudessa, elokuvassa, musiikissa... Esimerkiksi tanssittavassa konemusassa on mielestäni tärkeämpää biisin sisäisten osien välinen jännite ja sen täyttäminen, kuin pelkkä melodia tai bassolinja. Ihan vaan irrallinen huomautus)

[Canard]

Jotkut piirtäjät tuntuvat selvästi  soveltuvan paremmin mustavalkoiseen kuvittamiseen kuin värilliseen, esimerkkinä Frank Miller: Sin City näyttää niin paljon paremmalta kuin esimerkiksi sitten Ronin tai Elektra elää.

[Janne Kuusinen]

 Sen kummemmin aihetta analysoimatta sanoisin, että jokaisen tulisi lukea Raymond Briggsin mestariteos "Minne tuuli kuljettaa": oletan, että sen jälkeen itse kukin mustavalkopuristi suhtautuu väreihin ainakin hieman kunnioittavammin. Koko albumi on maailman nerokkain liukuväritys.

 Mielestäni (mustavalko)sarjakuvantekijät ovat taiteen rumpaleita. Heidän "melodiasoittonsa" vastaa vähän mustavalkosarjojen harmaasävyjä ja patterneja.

[Jarmo]

Minun nähdäkseni värit pikemminkin helpottavat ja nopeuttavat lukemista. Kohteet ovat ikäänkuin konkreettisempia, ei tarvitse lukijan aivon nähdä niin paljon vaivaa kuvan eri objektien erottelemisessa. Esim. pöytä on keltainen, muki vihreä, taustalla oleva kissa harmaa. Mustavalkopiirroksessa joutuu aivo eri tavalla "työstämään" kuvan päässään.

Tämä latistava ja objektisoiva vaikutus on paljon voimakkaampi nimenomaan tasaisilla väreillä toteutettuna. Värin tummuuden vaihtelu "maalauksellisemmassa" tekniikassa (tai liukuvärien käyttö) hävittää yksinkertaistavaa vaikutusta ja hidastaa lukemisprosessia. Tyyli joka näyttää hyvältä yksittäisenä kuvituskuvana, ei välttämättä toimi lainkaan sarjakuvassa.

Sama vaikutus, tai samantapainen, ilmenee myös kun "väritetään" mustalla. Eli siirrytään puhtaasta viivapiirroksesta tyyliin, jossa mustaa väriä käytetään myös laajoihin väripintoihin. Love&Rockets voisi taas kerran olla lähellä sitä mitä tarkoitan. Hmm... tai en tiiä... ehkä ei. Selittäkää joku mitä mä tarkoitan!

Briggsin mestariteoksesta samaa mieltä.
Omalta osaltaan se myös osoittaa miten värin käyttö voi hidastaa lukemista. Ei nimittäin ole niitä helppolukuisimpia albuumeita. Kontrasti Aku Ankan parhaisiin lienee selvä.

[Tertsi]

Yksi tämmöinen lyhyt kommentti väliin:
Asterixia on kivempi lukea väreissä kuin mustavalkoisena. Luulen tämän johtuvan yksinkertaisesti siitä, että Uderzo on Tarkoittanut sen julkaistavaksi väreissä, eli piirtänyt sen tarkoituksella aika "vaaleaksi" yleisilmeeltään.

[Mattipekka]

muistan, että lapsena mustavalkoisen sarjakuvan kokeminen jäi vajaammaksi, kun piti oikein erikseen tehdä töitä sen eteen että kuvista todella hahmotti kolmiulotteisia objekteja. Vanhemmiten kun kaikki ajattelu ylipäätään siirtyy konkretiasta enemmän abstraktiin niin kuvienkin tulkinta muuttuu.

Tuo on mielenkiintoinen ja tärkeä huomio. En pysty itse muistamaan noin kauas, mutta omien lasteni sarjakuvamieltymykset tukevat tuota. Eli värit ovat paitsi "kivoja" myös tarpeelliset apupyörät aloitettaessa matkaa sarjakuvien ihmeelliseen maailmaan.

Minun nähdäkseni värit pikemminkin helpottavat ja nopeuttavat lukemista. Kohteet ovat ikäänkuin konkreettisempia, ei tarvitse lukijan aivon nähdä niin paljon vaivaa kuvan eri objektien erottelemisessa. Esim. pöytä on keltainen, muki vihreä, taustalla oleva kissa harmaa.  Värin tummuuden vaihtelu "maalauksellisemmassa" tekniikassa (tai liukuvärien käyttö) hävittää yksinkertaistavaa vaikutusta ja hidastaa lukemisprosessia.

Tuolle kannalle alan itsekin kääntyä. Aivot toimivat silloin vähän samalla tavoin kuin värit indeksoiva kuvanpakkaus. Mitä suurempia yhtenäisiä värialueita sen helpompi pakata (= hahmottaa). Runsas sävynvaihtelu taas tuottaa ison tiedoston (= luettavuus kärsii, kovalevy täyttyy, hermot menee)

jokaisen tulisi lukea Raymond Briggsin mestariteos "Minne tuuli kuljettaa": oletan, että sen jälkeen itse kukin mustavalkopuristi suhtautuu väreihin ainakin hieman kunnioittavammin. Koko albumi on maailman nerokkain liukuväritys.

Okei! Albumi on toki toteutettu epätasaisin väripinnoin, mutta on huomattava, että Briggs pääsääntöisesti kuitenkin erottelee värit omiksi selkeiksi alueiksiin, joiden sisällä sävyvaihtelu sitten tapahtuu. Jopa kasvojen sävynvaihtelu syntyy oikeastaan 3-4 planssista. Siitä selkeys. Selkeyttä lisää myös se, että miltei kaikki ruudut on toteutettu puolilähi- tai lähikuvin ja lisäksi hahmot ovat miltei aina vaaleampia kuin taustansa. Briggs on luultavasti hyvä esimerkki siitä, miten albumi kannattaa tehdä: Jaetaan kuvat ensin selkeiksi väripinnoiksi ja sitten vasta edetään yksityiskohtiin. Tässä albumissa värien selkeyttävä funktio tulee tarpeeseen. En tiedä jaksaisinko lukea 22 ruutua/sivu mustavalkoisena.

Kannattaisi myös miettiä värin emotionaalista potentiaalia. Sillä alueellahan värillä luulisi olevan kaikkein eniten annettavaa. Ettemme siis lukisi vain värityskirjoja, vaan jotain sellaista missä väri oikeasti luo tunnelmaa, jota mustavalkoisena ei voi saada aikaan. Vai onko sellaista tunnelmaa olemassakaan? Paras mieleeni tuleva esimerkki toimivasta maalauksellisesta sarjakuvasta on Frezzaton Les gardiens du maser 3: L'oeil de la mer (julkaistu myös heavy metallissa, mutta ei näyttänyt siinä yhtä hyvältä kuin albumissa). Uskoakseni sen tehoja olisi erittäin vaikea saada aikaan mustavalkoisena.

En yritä todistaa mustavalkoisen paremmuutta, vaan yritän etsiä hyvän värisarjakuvan salaisuutta analysoimalla miksi huonot ovat huonoja. Innostuin ehkä vähän liikaa, koska kai sitä on ikänsä alitajuisesti vähän ajatellut, että värisarjakuvat ovat "oikeampia" sarjakuvia ja mustavalkoista tehdään vain kun ei ole varaa väripainatukseen. Itse tehden kuitenkin huomaa, että pelkkä väritys ei tee sarjakuvasta parempaa, vaan kuten jokaisella viivalla on tarkoituksensa, myös jokaisella värillä pitäisi olla perusteensa (muukin kuin myyntifunktio).

[Axuz]

Huh Huh... Tämä keskustelu käy entistä kiinnostavammaksi ja liikkuu tälllä hetkellä tasolla, johon en kykene tuosta noin vain mitään kommentoimaan. Tätä on pohdittava vähän aikaa, mutta pirun mielenkiintoista läppää täällä heitetään tällä hetkellä. Kvaakin taso sen kuin paranee. Näitä syvälliseen pohdintaan varattuja ja omistautuneita säikeitä alkaa olla täällä jo kiitettävä liuta ja on myönnettävä, etten näiden aiheiden osalta ole varmaan koskaan aiemmin joutunut käyttämään yhtä voimallisesti mitätöntä aivokapasiteettiani, mutta sehän on kaikin puolin vain hyvä asia. Ainakin niin kauan, kun se vielä maistuu hyvältä. Minulla on myös tähän säikeeseen jotain heitettävää, mutta jalostan sitä päässäni jonkin aikaa, ennen kuin lähen taas jotain laukomaan. Sillä aikaa seuraan hämmästyksestä ymmyrkäisenä näitä viisaita ajatuksia täältä sivummalta. Kiitos kaikille jo jotain laittaneille. Nämä keskustelut ovat antaneet minulle todella paljon ja pakottaneet sarjakuvaharrastukseni aivan uudelle, korkeammalle tasolle...  

[Jukka Laine]

Muista omasta lapsuudestani että värisarjakuvia oli miellyttävämpi lukea. Ja monet sarjakuvat on tehty nimenomaan väreissä julkaistaviksi. Silloin väriversio on aina parempi.

Supersankareiden Legioona kolisi jo lapsena Teräsmiehen pojasta luettuna mutta kun vihdoin sain värilliset versiot DC Archives-sarjassa kolisi se entistä lujempaa.

Sitten vierastin Carl Barksin mustavalkoreprinttejä 80-luvulla (OK, hintakin oli toinen tekosyy) mutta kun Library alkoi ilmestymään väreissä, ostin joka osan mitä sai. Väritys oli tehty uudelleen, mutta ei se haitannut, koska uusi väritys oli niin paljon 50-lukuista parempi.

Eli värityksen laadusta riippuu paljon, ei niinkään värityksestä itseisarvona.

[Mattipekka]

Hyvä Axuz! Olenkin jo odotellut, että liityt keskusteluun. Kivi, sinullahan pyörii värisarja Kuvalehdessä, miten olet kokenut värien käytön? Reima, sinähän tämän aloitit, mitkä ne sinun arvostuksesi ansaitsevat värisarjat oikein ovat?

Tietyllä tavalla värit ovat aina olleet ylellisyyshyödyke taiteessa laajemminkin. Ultramariininsinisestä taidettiin joskus käydä joku sotakin, jos en väärin muista. Hyllystäni löytyy muutama taidekirja, joissa on runsaasti Raphaelin ja Rembrandtin maalauksia mustavalkoisina jäljennöksinä. Minusta ne näyttävät paremmilta kuin värilliset versiot. Tähän voi vaikuttaa sekin, että vanhat maalarit hallitsivat valöörin käytön niin hyvin.

Se kuitenkin herättää kysymyksen värin tarpeellisuudesta taiteessa ylipäänsä. Impressionismia voi olla äkkiseltään vaikea kuvitella ilman värejä, mutta esim. Degasilla on aivan loistavia mustavalkoisia selkeästi impressionistisia töitä. Ekspressionistitkin pystyivät repimään sieluaan mustavalkoisesti.

Onko värienkäyttömme siis vain henkistä laiskuutta tai väritehtailijoiden juoni? Voisiko jopa ajatella, että värillinen esittävä taide on todellisuuden matkimista ja mustavalkoinen taas vaatii todellisuuden pelkistämistä olennaiseen? Vai onko mustavalkoisuus sittenkin vain todellisuuden näkemistä koiran silmin? Tätä voisi kommentoida joku joka muistaa, mitä Goethe on sanonut mustavalkoisen ja värin aistivaikutuseroista?

[Tertsi]

sai. Väritys oli tehty uudelleen, mutta ei se haitannut, koska uusi väritys oli niin paljon 50-lukuista parempi.

Eli värityksen laadusta riippuu paljon, ei niinkään värityksestä itseisarvona.

Samaa mieltä.

[Mattipekka]

Minun nähdäkseni värit pikemminkin helpottavat ja nopeuttavat lukemista. Kohteet ovat ikäänkuin konkreettisempia, ei tarvitse lukijan aivon nähdä niin paljon vaivaa kuvan eri objektien erottelemisessa.

Joskus yksityiskohtaisesti piirrettyä sarjakuvaa lukiessa käy niin, että tarina vetää nopeammin kuin kuvat. Silloin on sydäntäraastaen tehtävä päätös, että lukee ensin tarinan loppuun ja palaa sitten myöhemmin katsomaan kuvat. Tällöin ei ole osattu suhteuttaa informaation määrää ruudussa tarinan tempoon. Tämä pätee sekä mustavalkoiseen että värilliseen. Jos päähenkilö on hengenvaarassa, ei lukija ehdi ihailemaan viktoriaanista kattokruunua. Ettei yksinkertaistettaisi liikaa, on todettava, ettei kyse ole vain viivojen määrästä/cm2 vaan vähintään yhtä paljon sommitelmasta, eli siitä miten nopeasti kuvan pystyy lukemaan.

Mielenkiintoinen esimerkki mielestäni on Geof Darrowin grafiikka (Hard Boiled, Rusty robottipoika). Hänellähän on aivan tolkuttomasti yksityiskohtia, mutta hän pitää lukunopeuden suht siedettävänä tasaisten väripintojen avulla. Esimerkki: Päähenkilön molemmin puolin olevat autot (punainen ja sininen) räjähtävät miljooniksi sirpaleiksi ja räjäytetään vielä keskellä seisova Iso Heppukin pirstaleiksi. Jokainen sirpale on piirretty. Lukunopeus turvataan sillä, että vasemmalle syntyy nopeasti hahmottuva punainen sirpalepilvi ja oikealle sininen sirpalepilvi, jotka kehystävät valkoisen päähenkilön sirpaleet. Mustavalkoisena sama kuva luultavasti tekisi Matrixit, eli aika pysähtyisi kokonaan. Siitäkin huolimatta, että kannatan helppolukuisuutta, suren kyseisen artistin viivojen hukkumissa värimössöön. Tunnustan, lukisin niitä mielummin mustavalkoisina.

[O.K.]

...vanhat maalarit hallitsivat valöörin käytön niin hyvin. Se kuitenkin herättää kysymyksen värin tarpeellisuudesta taiteessa ylipäänsä. - - Voisiko jopa ajatella, että värillinen esittävä taide on todellisuuden matkimista ja mustavalkoinen taas vaatii todellisuuden tulkitsemista?

Värit ja pelkät valöörit (mustavalkoisuus) voidaan ajatella toisistaan erillään oleviksi ominaisuuksiksi. Biologisesti silmä aistii molemmat kuitenkin kerralla. (Itse asiassa näin vain normaalivalaistuksessa, jolloin reseptorina on silmän tappisolut, jotka aistivat värejä. Hämärässä käytetään pääasiassa valoherkkiä sauvasoluja, jotka eivät erota värejä!) Fysiikan kannalta taas väri ja valo ovat sama asia: sähkömagneettisen säteilyn tietty taajuusalue. Pätevätkö eksaktin tieteen toteamukset värin kokemisen tarkastelussa? Värikokemushan muodostuu vasta kokijan päässä.

Väripsykologia on tutkinut värien vaikutusta kokijaan, mutta tyhjentäviä vastauksia tai aina päteviä sääntöjä ei ole pystytty luomaan, teoriat on kumottu toisilla. Värien kokemiseen vaikuttavia muuttujia on liian paljon: konteksti, kulttuuritekijät, kokijan mieltymykset, psyyke ja senhetkinen mielentila tai miksei vaikka vuodenaika ja vallitseva valo...

Hauska aivot nyrjäyttävä ajatus lapsuusvuosilta:
Entä jos värit näyttävätkin kaikkien päässä täysin erilaisilta? Jos minun "vihreä" nurmikkoni onkin toisen magentaa? Mistä voi tietää, että punainen on "punaista" naapurinkin päässä?
"Värithän" ovat tietyille valon taajuuksille annettuja nimiä. Mistä voi tietää, että ihmisaivot tulkitsevat taajuudet samalla tavalla? Sillä kaikkihan pitävät omaa värimaailmaansa oikeana.

- luultavasti kuitenkin ihmislajin geenistön ollessa niin samankaltainen valon havaitsemisessa on yksilöiden välillä keskimäärin vain hienoisia eroja. Värisokeusgeenit ja silmäsairaudet sitten asia erikseen.