Tekijän katu-uskottavuus

[JJ Naas]

Tuleeko mieleenne tapauksia, jossa sarjakuvan uskottavuus kärsii tekijän uskottavuudesta suhteessa sarjakuvan aiheeseen, tarinaan tai ilmaisuun? Itselläni on suuria vaikeuksia sulattaa  esimerkiksi Noir -tyyppisiä sarjakuvia, joissa pahikset ovat tosi pahoja ja sankari on karu, arpinaamainen alkoholiongelman kanssa taisteleva ketjussa polttava vähäpuheinen kovanaama. Varsinkin jos tietää että piirtäjä on kaikkea muuta kuin tällainen henkilö, mistä hän sitten muka tietää millaista on olla sellainen? Vaikka en edes tietäisi tekijöistä mitään, omakohtaisen kokemuksen puuttuminen aiheesta saattaa tulla esiin sekä taiteessa että tekstissä. Joskus se onnistuu, Blacksadin tekijöistä en oikeastaan tiedä mitään, mutta vaikka he olisivat pehmoja nörttejä, Blacksad kuitenkin onnistuu vetämään pisteet kotiin ja säilyttämään uskottavuuden. Corto Maltesen katu-uskottavuutta lisääntyy huomattavasti jopa entisestään kun lukee hieman Prattin elämästä. Monet mangapiirtäjät piirtävät uskottavia taistelukohtauksia, vaikka eivät ole koskaan itämaisia taistelulajeja harrastaneet.

Joten.. uskottavuden pystyy luomaan vaikka tekijä ei itse olisikaan uskottava henkilö oman sarjakuvansa maailmassa. Näin ei toki aina käy, ja tosiaan ainakin minulle Noir -tarinat ovat usein karsastamisen aihe, koska jostain syystä muutaman sivun selauksella useimpien Noir -tarinoiden näennäinen kovanaamaisuus ( bad-assery ) paljastuu nimenomaan näennäiseksi ja teennäiseksi. Minulla ei ole minkäänlaista teoriaa siitä miten katu-uskottavuus sitten saavutetaan, mutta jonkinlaisia keinoja siihen on pakko olla, koska se silloin tällöin onnistuu, muutenhan sarjakuvantekijät olisivat pakotettuja tekemään ainoastaan omaelämänkerrallisia sarjakuvia ( joissa jostain syystä masturboimisen esittäminen puolestaan tuntuu usein olevan omaelämänkerrallisuuden katu-uskottavuuden säilymisen ehto).

[Curtvile]

Niin no, en usko että JJ Nääs tai kumppannsa Eleanor Cooper olisivat ammattimaageja mutta mistäs sen tietää...

Noir-elementtiä en aivan pysty allekirjoittamaan vaikka "uus"noirissa syvin rintaääni kumpuaa Andrew Vachssista ja Joe R Lansdalesta.
Ja katu-uskottavuutta piisaa. Molemmat ovat ansioituneet sarjakuvienkin parissa.
Noirheitto viitannee F. Millerin suuntaan. En jaa näkökulmaa mutta ymmärrän sen toisaalta.

tämä :

Minulla ei ole minkäänlaista teoriaa siitä miten katu-uskottavuus sitten saavutetaan, mutta jonkinlaisia keinoja siihen on pakko olla, koska se silloin tällöin onnistuu, muutenhan sarjakuvantekijät olisivat pakotettuja tekemään ainoastaan omaelämänkerrallisia sarjakuvia ( joissa jostain syystä masturboimisen esittäminen puolestaan tuntuu usein olevan omaelämänkerrallisuuden katu-uskottavuuden säilymisen ehto).

on paitsi kliseistä myös valitettavan totta.
Päivä jona lajimme rajautuu kertomaan vain yhdentekeviä omaelämänkerrallisia tarinoita on päivä jota en halua nähdä.

katu-uskottavuuden illuusio kaatoi mm. Micah Ian Wrightin, joka tulee hakematta mieleen.
Vaikka kyse on tismallaan samasta kuin näyttelijä vs. metodinäyttelijä josta legendaarisin esimerkki on Maratoonari: Dustin Hoffmanin piti olla kohtauksessa hengästynyt joten herra kirmasi ympäri korttelia muutaman kierroksen niin kovaa kuin ehti, rääkkäsi itsensä piippuun.
Laurence Olivier vilkasi ja tokasi: " etkö sinä voi vain näytellä?"

tässä minusta on asian ydin, tekijän katu-uskottavuus on toissijainen kunhan tarina itsessään on uskottavan oloinen.
Jopa osa omaelämänkerrallisia tarinoita tekevistä kuuluu kategoriaan  mielenkiintoisia tapauksia.

[Johannes]

Alack Sinner on myös uskottavaa, vaikka ei ole mitään tietoa Munozin ja Sampayon elintavoista.

Piirräntöpuolella reippaanpuoleinen alkoholin käyttö voi vaikuttaa piirräntään; käsi ei toimi tarpeeksi tarkasti. Toisaalta jatkuva naukkailu kenties kehittää toleranssia niin, että käsi toimii. Itse on tullut huomattua piirtämisen sujuvan kelvollisesti 4-5 viskiin asti.

Kovaksikeitetyn dekkarikirjallisuuden puolelta kyllä löytyy katu-uskottavuutta, mitä viinaksiin tulee esimerkkinä vaikka Dashiell Hammett ja Raymond Chandler. Viimeksi mainittu asetti ehdoksi Blue Dahlia -filmin käsikirjoituksen laadinnalle, että hän voi tehdä sen kotonaan ja juovuksissa.

[VesaK]

"Munasampoo" on hyvin sympaattinen kaksikko. Sampayo on nallekarhumainen setä, Jose Munoz taas tyylikkäästi harmaantunut herrasmies. No, "Jules Verne on kirjoittanut romaanin kuusta, mutta ei ole itse käynyt siellä."
Uskoisin, että herrojen ja heidän läheistensä kokemukset Argentiinan meiningistä iloisella 1970-luvulla riittävät takaamaan katu-uskottavuuden. Lisäksi, eihän Alack Sinnerkään mikään umpiluu Jerry Cotton ole. Uudemmissa albumeissa (joita ei ole suomennettu) hän nyyhkii (avo)vaimonsa ja tyttärensä perään.

Frank Miller on melko hintelä, kimakalla äänellä puhuva, Tuomari Nurmiota hitusen muistuttava tyyppi, joka tykkää piirtää isoja korstoja ja ybermuodokkaita naisia. Luulenpa, että Miller pyörtyy jos saa paperiviillon sormeensa... Wolverinea(kin) kirjoittanut Chris Claremont taas on yli-ikäinen "surfer dude" kaliforniasta... 

[Timo Ronkainen]

Miller yrittää näyttää kovixelta:


ja känksterilta:


Timo

[Curtvile]

Ei näky Miller-gangsteri, jollei ruudun sisällä oleva punainen äksä ole jokin jengitunnus....

Miller nostetaan aina tämän suuntaisen keskustelun yhteydessä esiin.
Totta kyllä Millerillä ei ole samaa omakohtaisen kokemuksen tuomaa painoa kuin vaikkapa kirjoistaan ja tuomioistaan tunnetulla Edward Bunkerilla, mutta Millerin Sin cityt, yön ritari ja daredevilit ovat omassa luokassaan.
Tietenkin voi vain miettiä millainen olisi Bunkerin versio Sin citystä: siinä vaiheessa kun on saanut tuomiot jotakuinkin kaikesta muusta paitsi raiskauksesta ja murhasta voisi olettaa että alan tietotaito on hanskassa.

toisaalta läheskään kaikki koomikot eivät ole siviilissä hauskoja ja esimerkiksi Neil Gaiman on uskomattoman miellyttävä ja karismaattinen tapaus joka pystyy ottamaan haltuun yleisönsä luonteellaan ja ideoillaan mutta kun ainakin tämä lukija on kahden kesken sarjakuvallisen tai kirjallisen tuotteen kanssa niin näkee kyllä ideat ja arvostaa niitä mutta se hehkutettu ihmeen tuntu ja karisma loistaa vain poissaolollaan.

Grant Morrison sen sijaan on vie katu-uskottavuuden ihan uusiin sfääreihin jo legendaarisilla "kirjoittamiseni muokkaa todellisuutta" lohkaisuillaan.
Kuka muu olisi voinut kirjoittaa Invisiblesin?

[Timo Ronkainen]

Ei näky Miller-gangsteri, jollei ruudun sisällä oleva punainen äksä ole jokin jengitunnus....

Häh... kyllä mulla näkyy. No, kopioidaan sitten luvatta:

[Curtvile]

Kopioidaan luvatta? Hienoa! Nythän Timo voi alkaa tehdä rikossarjakuvia!
Kiitos, nyt nähtyäni kuvan olen tajuan mitä menetin: nuuskamuikkusen emo-veljen.

miten miellyttävä ajatusleikki oliskaan jos tekijän sarjakuva olisi aina kääntäen verrannollinen tekijän ja hänen habitukseensa.
Miettikää maailman vahvimman nallen tekijöitä tuolla kaavalla.

[Timo Ronkainen]

miten miellyttävä ajatusleikki oliskaan jos tekijän sarjakuva olisi aina kääntäen verrannollinen tekijän ja hänen habitukseensa.
Miettikää maailman vahvimman nallen tekijöitä tuolla kaavalla.

Härifrån tvättas. Jatketaan rikosta.
Eivätkö ole muka näköisiä keskenänsä?

[Curtvile]

olen luonut hirviön.
yhdennäköisyys on kyllä ilmeinen.

mutta tosiaan, jotta ketjun idea säilyisi: onko jotain esimerkkiä sarjakuvantekijästä joka olisi sitten aivan päinvastainen esimerkki samasta ilmiöstä?

Siis kysehän oli katu-uskottavuuden ristiriitaisuudesta: tämähän ei tarkoita että kerrontapuoli kärsii vain ollessa karussa noir-ympäristössä, vaan myös silloin kun tekijän tausta on epäuskottava suhteessa kerrottuun tarinaan.
tämä tietenkin avaa tulvaportit paitsi sukupuolikeskusteluun(moni kieltäytyy vieläkin uskomasta Terry Moorea mieheksi) niin myös esittää kysymyksen missä rajanveto kulkee sarjakuvan uskottavuuden suhteen?

Mikä määrittää katu-uskottavuuden? Voinko lukea jonkun ihmisen tekemää ihmissuhdesarjakuvaa jos en yksinkertaisesti ole pätkääkään vakuuttunut että ko. tapauksella on minkäänasteisia sosiaalisia suhteita ja alan taustaa, tai edes tunteita?

[VesaK]

Voinko lukea jonkun ihmisen tekemää ihmissuhdesarjakuvaa jos en yksinkertaisesti ole pätkääkään vakuuttunut että ko. tapauksella on minkäänasteisia sosiaalisia suhteita ja alan taustaa, tai edes tunteita?

Stan Drake? Herttasarjojen piirtäjät?

[Doc Lomapäivä]

Katu-uskottavuus on myytti, ja myytti on kerronnallinen elementti. Tekijän pitää rakentaa itsestään myytti jos kaipaa katu-uskottavuutta.

Vieraantuminen on hyvä keino (vahvasti väritetty elämänkerta+kuoleminen vielä parempi). Frank Miller on meille eurooppalaisille kova jätkä koska mies ei poistu rapakon takaa. Alan Moorea pitää helposti vihaisena anarkistina. Hugo Prattin "seikkailujen" olosuhteet on varmasti olleet paljon turvallisemmat kuin romanttiset kertomukset antavat ymmärtää. Ja Eddie Bunkerkin tais olla vain rosmolauman autokuski eikä mikään pyssymies.

Vieraantuminen taas aiheuttaa sen, että alkaa kyräillä ja tulla vainoharhaiseksi. Näkee "sarjakuvapiirit" jonain homogeenisena massana tai salaseurana jonka "vanhimmat" vetelevät Puupää-naruista ja Finlandia-naruista.

[Mikko A]

hyvä juttu on hyvä juttu, eikä siihen tavallaan vaikuta mikään muu.

Toisaalta esim. nykyisessä törkysarjakuvassa missä moni tekijä käsittelee aika raflaavia aiheita ja sarjakuvat on mitä on, jos tekijä päätyy selittelemään ja/tai jopa vesittämään juttujaan jälkikäteen, tuo "katu-uskottavuus" (sen puute) tulee mieleen. Aika mietoja tapaukset tietysti on, ettei niihin tarvitse suhtautua kovin ryppyotsaisesti. Mutta pääsääntöisesti katsoisin että omien juttujen takana seisominen ryhdikkäästi on olennaista ja ainoa mitä tarvitaan "katu uskottavuuteen".

[Ossi Hiekkala]

Mutta pääsääntöisesti katsoisin että omien juttujen takana seisominen ryhdikkäästi on olennaista ja ainoa mitä tarvitaan "katu uskottavuuteen".

Niin totta kuin voi suinkin olla. Minua ei vähemmin voisi liikuttaa minkälainen kynäniska niitä konaneita piirtää, kunhan tekee sen hyvin. Jos tekijän pitäisi vielä alkaa omassa elämässäänkin pullistelemaan kaduilla, jotta kaiken maailman sarjakuvanörtit eivät lopettaisi fanittamista, niin johan on melkoiset vaatimukset. Todellinen uskottavuus syntyy siitä, että hoitaa hommansa hyvin.

[Jiksi]

Miller ei ole onnistunut keksimään itselleen sellaista imagoa, jossa pysyisi.

Gaiman sen sijaan on varsin johdonmukainen gootti-imagonsa kanssa. Kahta hän ei vaihda: mustia vaatteita ja kampausta. Mutta tästä ja kotisivun poseerauskuvista ehdinkin jo irvailla Stardustin tullessa Suomeen, joten se siitä. Vaan ei siinä mitään, sallittakoon heille kaikki imagon rakentaminen.