Yvan Alagbé

[KHeiko]

Siis mitä ihmeen porukkaa tääl Kvaakis oikein pyörii -- Keltaisen neekerin kaltainen merkkiteos on ollut ulkona jo pari kuukautta, eikä kukaan ole lukenut sitä? 

Luulis ny kelpaavan: henkeäsalpaavan hienovaraista mutta harvinaisen ekspressiivistä piirrostyötä sekä vaffaa kerrontaa, sanomaakin.

Vai?

[tomu]

Siis mitä ihmeen porukkaa tääl Kvaakis oikein pyörii -- Keltaisen neekerin kaltainen merkkiteos on ollut ulkona jo pari kuukautta, eikä kukaan ole lukenut sitä? 

Luulis ny kelpaavan: henkeäsalpaavan hienovaraista mutta harvinaisen ekspressiivistä piirrostyötä sekä vaffaa kerrontaa, sanomaakin.

Vai?

Allekirjoitan täysin. Tällaisia käännösalbumeita Suomessa PITÄISI julkaista ja juuri NÄISTÄ täällä pitäisi keskustella.

Tuntuu, että Kvaakin peruskäyttäjät hakevat sarjakuvasta pelkkää viihdettä ja pakoa oikeasta maailmasta. Aika harvasta vakavammasta teoksesta täällä mitään kirjoitetaan. Sääli siis huomata, että näinkään hyvä teos ei kiinnosta sarjakuvan kenttää. Tässä ajetaan tekijä aika outsideriksi omalla maaperällään. Sarjakuvastahan tässä on kysymys. Ei kuvataiteesta tai kirjallisuudesta. Herätkää!

[keijoahlqvist]

Ei toimi. Vaatii liikaa lukijalta siinä mielessä että vaatii lukijaa suhtautumaan ennakkoluuloisen myönteisesti.

[KH]

Ei toimi. Vaatii liikaa lukijalta siinä mielessä että vaatii lukijaa suhtautumaan ennakkoluuloisen myönteisesti.

Oudot mutta mielenkiintoiset perusteet, jotka suorastaan houkuttelevat lisäkysymyksiä:

Mikä siinä vaatii lukijalta liikaa?
Entä olisiko esimerkkiä sarjakuvasta, joka myöskin vaatisi positiivista ennakkoasennetta, mutta joka silti "toimisi"? Vai onko yleensäkin toimimisen minimivaatimus, ettei teos vaadi positiivista ennakkoasennoitumista?

[KH]

Eipä nuo kotimaisetkaan taidesarjakuvantekijät kirvoita kielenkantoja, tai löysää kukkaronnyörejä, miten sitten ulkomaiset.

En kyl äkkiseltään löytänyt yhtäkään tapausta, josta ei olisi topikkia tai jota ei olisi kommentoitu kertaakaan kahden kuukauden sisällä?

[Petteri Oja]

Tuntuu, että Kvaakin peruskäyttäjät hakevat sarjakuvasta pelkkää viihdettä ja pakoa oikeasta maailmasta. Aika harvasta vakavammasta teoksesta täällä mitään kirjoitetaan. Sääli siis huomata, että näinkään hyvä teos ei kiinnosta sarjakuvan kenttää. Tässä ajetaan tekijä aika outsideriksi omalla maaperällään. Sarjakuvastahan tässä on kysymys. Ei kuvataiteesta tai kirjallisuudesta. Herätkää!

Tää on toisaalta totta, mutta toisaalta: miksette TE ole puhuneet teoksesta täällä ennen tätä? Jos edes ne eivät keskustele, joita teos kiinnostaa, kuinka "peruskäyttäjätkään" heräisivät.

Etusivulla on muuten tuore arvostelu: http://www.kvaak.fi/naytajuttu.php?articleID=979

[Otto Sinisalo]

Luin Keltaiset neekerit muutamaan kertaan, kun laadin Sarjainfon arvioita aiheesta (tilaajien postiluukuissa aivan pian, true believers!). Teos on hyvä, mutta onko se tosi, tosi tosi tosi, tosi tosi hyvä? Alagbén kuvan ja tekstin käyttö on tosiaan vähän epäsymmetristä. Jos vaikkapa vertaa toiseen ranskalaiset-vihaavat-ulkomaalaisia -teemaa sivuavaan teokseen, Pieniä voittoja vol. 2 on merkittävästi lähestyttävämpi. Eikä kyse ole vain siitä, että jälkimmäinen sattuu olemaan väreissä ja hahmoilla on pottunokat.

Hahmoista Alain jää useammankin lukukerran jälkeen vähän kysymysmerkiksi, vaikka onkin  POV-hahmo. Tämän osaksi jää lähinnä harhailla kohtauksesta toiseen vihaisesti yrmistelleen. Mario, sen sijaan, on fantastinen hahmo. Voisin lukea Marion dementoituneesta harhailusta vaikka 500-sivuisen sarjakuvaromaanin. Alainin naisystävä on toinen kysymysmerkki: tarinan ekassa kohtauksessa tämän isä vaipuu epätoivoon saatuaan selville, että tyttärensä seurustelee värillisen miehen kanssa. Sitten molemmat käytännössä unohdetaan.

Keltaiset neekerit eroaa edukseen Rasismi on paha! -genren teoksista siinä, että se kertoo, kuten mainittu, ihmisistä. Jotka ovat kaikki läpeensä kehnoja, joten... en tiedä: hurraa ihmisyys?

Mitä tulee poliittiseen fiktioon, tarvitaanko sitä ihmisläheistä näkökulmaa aivan välttämättä? Tuntuu olevan jonkinlainen truismi, että ollakseen lähestyttävä, "poliittisen" fiktion täytyy tulla ihmistä lähelle. Eikö tämä vähän aliarvioi yleisöä? Toisaalta, yleisö on todistanut lukuisia kertoja, että ansaitsee tulla aliarvioiduksi.

[KH]

Alagbén kuvan ja tekstin käyttö on tosiaan vähän epäsymmetristä.

Totta sinänsä - mutta eipä se lievä epäsymmetrisyys tunnu ketään haittaavan esim  Cortoissa?

Mistä päästäänkin toiseen ajatukseen: häiritsevätkö lievätkin "puutteet" enemmän vakavassa taidesarjakuvassa, jossa ei ole selkeää sankaria keskellä seikkailua?

[Otto Sinisalo]

Mistä päästäänkin toiseen ajatukseen: häiritsevätkö lievätkin "puutteet" enemmän vakavassa taidesarjakuvassa, jossa ei ole selkeää sankaria keskellä seikkailua?

Ei kai me mennä taas "taidesarjakuva" vs. "viihdesarjakuva" -keskusteluun? Jumalauta, minä haluan ostereita JA hampurilaisia!

Mutta on totta, että yksi selkeä POV-hahmo auttaa lukijaa lähestymään teosta. Jos vaikka Jimmy Corrigan olisi ollut ensemble-teos jossa olisi pyörinyt tusina näkökulmahahmoa, kukaan mielipuoli ei olisi jaksanut kiinnostua niistä ensimmäisen osan päättävistä unikohtauksista. Jos lukijalla on yksi visuaalinen koukko, johon ripustautua (vaikka se päähenkilö), sen ympärillä voi tapahtua paljon vapaammin.

[MarkoT]

Hyvää keskustelua ja aiheesta (Enkä tarkoita tuota kustantajan ominaisuudessa).

Vain lopputuloksella tulisi olla merkitys mutta en malta olla ottamatta esiin muutamaa seikkaa. Alagbe oli vain reilut kaksikymmentä vuotias kun hän teki Keltaiset neekerit. Siihen nähden kirja on minusta merkittävä saavutus. Harmi vain että Keltaisten neekereiden jälkeen Alagbe on lähinnä keskittynyt haahuilemaan ympäri maailmaa ja tuottamaan ja julkaisemaan muiden artistien tuotoksia. Keltaisten neekereiden puutteista olen edellisten kanssa pitkälti samaa mieltä. Mutta kun etsitään ja luodaan uutta, syntyy harvoin heti virheetöntä jälkeä. Tie maaliin voi olla pitkä ja kivinen. Jos näitä etsiviä artisteja ei tueta ja julkaista alusta pitäen, saattaa lopussa odottava timantti jäädä syntymättä. Valtavirta sarjakuvankin puolella on käynyt useammassa tapauksessa niin että palaset ovat loksahtaneet kohdalleen täydellisesti vasta varttuneemmalla iällä (Kirby, Barks, Herge...). Orastavaa potentiaalia on joskus vaikea havaita. Kymmenen vuotta sitten en olisi mitenkään osannut arvata kuinka hyviä tekijöitä esimerkiksi Jarno Latva-Nikkolasta, Tommi Musturista tai Ville Rannasta kehittyisi ja paras tuotanto on varmasti vielä tekemättä. Onneksi oli ihmisiä jotka uskoivat näihin tekijöihin.

Vielä. Eikö ihmiset ala jo kyllästyä miljoona vuotta käytössä olleeseen Aristoteleen kehittämään tarinankerronta kaavaan? Kaava toimii mutta... Ehkä suurin osa sarjakuvan ja taiteen kuluttajista on pohjimmiltaan jonkin asteen autisteja? Arjen rutiineista selviämiseen tarvitaan tuttu ja turvallinen ympäristö missä ei tapahdu muutoksia.

On helppoa istua valmiiseen pöytään.

[Otto Sinisalo]

Vielä. Eikö ihmiset ala jo kyllästyä miljoona vuotta käytössä olleeseen Aristoteleen kehittämään tarinankerronta kaavaan? Kaava toimii mutta...

Helppo vastaus tähän on ei, eivät. Aristoteleen kaavoihin kangistuvat ne, jotka joutuvat puuhailemaan tarinankerronnan kanssa päivät pitkät: joko taiteilijat tai taiteen heavyuserit, kuten vaikka kriitikot tai (kustannus)toimittajat. Vastaavasti ne ovat juuri nämä, jotka innostuvat perinteistä tarinankerrontaa rikkovista teoksista. Perinteinen kerronta on kuitenkin se käyttöliittymä, jolla riviyleisö on tottunut käsittelemään fiktiota. Jos sitä uusitaan, Pihtiputaan mummo eksyy.

Minä esimerkiksi innostuin valtavasti mainiosta Apinatarhasta, koska se leikkii sarjakuvan muodolla. Mutta minä luenkin 200 sarjakuvaa vuodessa ja takerrun rystyset valkeina kaikkeen uuteen ja jännään.

Älköön tätä silti luettako mikään kehoituksena tekemään helppoja ratkaisuja tai A-B-C-tarinoita. Niitä kun tehdään kuitenkin. Pihtiputaan mummon voi suksia vi

[KH]

Ei kai me mennä taas "taidesarjakuva" vs. "viihdesarjakuva" -keskusteluun? Jumalauta, minä haluan ostereita JA hampurilaisia!

No hä? Ei ollut tarkoituskaan, ja itse olit ainoa joka otti moisen puheeksi.
Esitin siis ihan viattoman kysymyksen yleisesti, koska näytti siltä, että sama tekstin ja kuvan epäsymmetrisyys häiritsee ihmisiä toisenlaisessa ympäristössä enemmän.  Ja siksi ajattelin ääneen kysymyksen muodossa.

Mut joo, itse  koin Keltaisen neekerin "ei-virtaviivaisuudet" pikemminkin virkistävinä konventioista poikkeamisina enkä kokemista häiritsevinä tekijöinä. Poikkeuksellinen graafinen ilmekin vain tuki tätä.

[Lurker]

Ehkä suurin osa sarjakuvan ja taiteen kuluttajista on pohjimmiltaan jonkin asteen autisteja?

Oho!

Eikös taide ole juuri se ihmiselämän osa-alue, joka luo uutta ja yllättävää...

[MarkoT]

Oho!

Eikös taide ole juuri se ihmiselämän osa-alue, joka luo uutta ja yllättävää...

Tuo oli tarkoitettu piikiksi vain perussarjakuvaa kuluttaville. Niille joita ei kiinnosta kuin se tuttu ja turvallinen peruspaketti.

Sanotaan että taiteilijoiden pitäisi luoda uutta ja löytää uusia tapoja nähdä ja kokea. Kuitenkin kun taiteilija tekee niin, on syntyneelle teokselle vaikea löytää ymmärtäjää. Suurin osa taiteen kuluttajista ei kanna huolta sarjakuvan tulevaisuudesta saati jatkuvasta kehityksestä. Ollaan omituisessa pattitilanteessa. Taiteilijoiden pitäisi luoda sarjakuvalle tulevaisuus mutta sitä tulevaisuutta ei haluta ottaa vastaan kuin vasta tulevaisuudessa. Sitten kun vanha on kulutettu loppuun ja uutta tarvitaan kipeästi. Siihen asti yleisölle ei kelpaa kuin se sama vanha. Jos taiteilijoilta loppuvatkin eväät kesken juoksun, saadaan syödä samaa pullaa maailman loppuun asti. Tuo on vaihtoehto mikä huolettaa ainakin minua.

[Otto Sinisalo]

Sanotaan että taiteilijoiden pitäisi luoda uutta ja löytää uusia tapoja nähdä ja kokea. Kuitenkin kun taiteilija tekee niin, on syntyneelle teokselle vaikea löytää ymmärtäjää. Suurin osa taiteen kuluttajista ei kanna huolta sarjakuvan tulevaisuudesta saati jatkuvasta kehityksestä. Ollaan omituisessa pattitilanteessa.

Ikiaikainen pulma! Kysy vaikka Van Goghilta.

Toisaalta kuluttajanhan tehtävä ei ole välittää vaan juurikin kuluttaa mieleisiään tekeleitä. Ei-tekijäpuolelta toki löytyy joukko hc-hörhöjä kuten minä, jotka ovat kiinnostuneita sarjakuvasta ja sen kehityksestä yleensä. Tämä (osin fiktiivinen) keskivertokuluttaja ei hanki sarjakuvaa, koska heitä kiinnostaa sarjakuva taidemuotona: he hankkivat sarjakuvaa nähdäkseen suosikkihahmonsa tai -tekijänsä tai -genrensä viimeisimmän ilmentymän.

Vähän niin kuin musiikin puolelta löytyy varmaankin ihmisiä, jotka seuraavat musiikin kenttää laajalta. Suurin osa on silti tyyppejä, jotka lähinnä seuraavat suosikkibändiensä edesottamuksia.