Sarjakuvan viehätyksestä

[FreakyMike]

Ensiksi mieleen tuli Conan ja Tarzan (Odotan innolla sitä Mars sarja-elokuvaa).

Ooh! Onko semmoinenkin muka tulossa?    Aika legendaarista..
En ole fanittanut pentuna mitään muuta kirjasarjaa niin paljon kuin Burroughsin Mars sarjaa. Ja olen keräillyt jo kaikki kirjat ja suomeksi ilmestyneet John Carter sarjakuvatkin. Olen ajatellut tekeväni myös jonkinlaisen nettisivunkin siitä aiheesta, mutta en ole vielä jaksanut.

(Esim. Conaneista tekemäni sivu on kai niitä harvoja kotimaan kielisiä.)

[Petteri Oja]

Raamattu ja Emmanuelle.

Vau. Samassa lauseessa.

Miten olis Lady Chatterleyn rakastaja? En ole tosin nähnyt leffaa, mutta sehän oli 50-luvulla menestys siinä missä kirjakin, tosin kohun vuoksi tottakai. Emersonin sarjakuva ainakin on asiaa.

Tai Clive Barkerin Hellraiser. Oliko sarjakuvaversio hyvä?

[FreakyMike]

No ainakin kalmassa ilmestyi pari ihan hienon näköistä Hellraiser-sarjakuvaa. Sarjakuva oli maalattu semmoisella hyvin fotorealistisella tyylillä.

[Tertsi]

Ensiksi mieleen tuli Conan ja Tarzan (Odotan innolla sitä Mars sarja-elokuvaa).

..
En ole fanittanut pentuna mitään muuta kirjasarjaa niin paljon kuin Burroughsin Mars sarjaa.

http://www.die-einherjar.de/index.htm
voipi olla tuttuja kuvia, mutta komeita kuitenkin.

[FreakyMike]

Frazetta on vanha tuttu jo vuosien takaa (Esim. 70-80 luvun kauhusarjakuvien kansista) Täälläkin on muistaakseni hehkutettu joskus sitä vanhaa Fire and Ice animaatiota, joka peruttuu Frankin taiteeseen.. En ole itse vielä valitettavasti nähnyt sitä, mutta elokuva vaikuttaa ainakin tuon leffatietokannan perusteella aika mielenkiintoiselta. http://akas.imdb.com/title/tt0085542

Joe Jusko on toinen aika kuuluisa Mars-kuvittaja - http://images.google.fi/images?q=Joe+Jusko&ie=UTF-8&oe=UTF-8&hl=fi&btnG=Google-haku

[O.K.]

Oukkidoukki, palataanpas taas ruotuun.

Luin viestiketjua uudestaan läpi ja silmääni tarttui tuo Reiman lausahdus:

- - Valokuvan tutkimus tuntuu olevan yhtä heppoisella pohjalla kuin sarjakuvan. Toki valokuvapuolella on esim. koulutusta enemmän kuin sarjakuvassa, mutta minulle on syntynyt sellainen käsitys, että se koulutus painottuu kuitenkin enemmän tekniikkaan ja historiaan, kuin vaikkapa kertomiseen tai tulkintaan.

Tuli mieleen tekniikan opettamisen tila kuvataidepuolella:
ammattilaisetkin tuntuvat ihmettelevän, miksei taideopiskelijoille opeteta kuvan rakentamisen perussääntöjä: plastisen sommittelun lainalaisuuksia, jotka kaikesta luovuuden tuskasta huolimatta ovat olemassa ja vaikuttamassa kuvan kokemiseen. Nuoria taiteilijoita kannustetaan luovaan ajatteluun ja rohkeaan lähestymiseen - uudet tekijät eivät kuitenkaan voi rikkoa sommittelu- väri- ym. sääntöjä, koska eivät ole niitä koskaan oppineetkaan! Kuitenkin ammattilaisten piirissä arvostusta keräävät usein ne tekijät, jotka osaavat rakentaa kuvansa harkitusti - siis niin että pinnan alta löytyy vahva runko. Kuvan tekemisen perustekijät ovat opeteltavissa, mutta joku on keksinyt että ne rajoittavat taiteilijan luovuutta, koska ovat pirun tylsiä opeteltavia!?

Itseäni harmitti jo koulun kuvaamataidontunneilla, kun minkäänlaista teoriaa kuvan tekemisestä ei annettu. Tiedonjanoisimmat piirustelijat (kuten minä, heh heh) kuitenkin opettelivat näitä asioita omin nokin ja muut - potentiaaliset mestaritkin - jäivät ihmettelemään, miten kuvista saisi ilmaisuvoimaisempia, kertovampia; vaikuttavampia (tuollaisia sanoja tuskin silloin vielä lauottiin ).

Minä en usko pelkkään luovuuteen, kuvan tekeminen on yllättävän laskelmoitua puuhaa! (Vaikkakin usein hyvin vaistonvaraista) Myös sääntöjen rikkominen pitää olla perusteltavissa.

Edeltävän purkauksen voisin perustella vaikka seuraavaan teokseen pohjaten:
Kuvan tekeminen - Creating Art,
Kimmo Pälikkö, 2002
Suosittelen, se on melko uusi ja ihankivannäköinen taidekirja. Tuosta löytyy perustietoa väreistä ja sommittelusta hyvin tiiviisti, toimii vaikkapa johdatuksena syvempiin kuvanrakennusteorioihin. Käsittelee siis kuvataidetta, mutta käy varmasti sarjakuvapiirtäjillekin.

- -
Samasta lainauksesta tuli mieleeni myös toinen asia: Sarjakuvaopetus.

Minua on jostain syystä kiehtonut sarjakuvan tekemisessä myös se, että sitä ei opeteta! (Nykyään tietysti alkaa olla monentasoisia sarjakuvakursseja ja -koulujakin, mutta ne luullakseni opettavat lähinnä perustekniikoita - en ole koskaan osallistunut, joten eos) Sarjakuvan teon opetteleminen jää periaatteessa jokaisen tekijän oman tahdon ja taidon varaan. Jokaisen on itse kaivettava lukemalla, tutkimalla, kirjoittamalla ja piirtämällä ne työkalut, joilla toimiva sarjakuvateos rakennetaan. Sirpaleita kerätään muiden taiteiden pitemmälle viedystä opetuksesta, mutta se miten opit istuvat sarjakuvamuotoon on tekijöitten jälleen itse puntaroitava. Tottakai keskustelua ja tiedonvaihtoa tekijöiden välillä on, mutta ketään ei siltikään "taluteta valmiiseen pöytään" - eihän se olisi mahdollistakaan. (Tuo liittyy olennaisesti myös tämän ketjun luonteeseen!)

En väitä, että missään muussakaan taiteessa kouluista marssisi ulos valmiita taiteilijoita, mutta kyllä sieltä usein valmiimmat eväät saa jos vertaa sarjakuvataiteilijaan joka joutuu keksimään pyörän monasti uudestaan. Tämä on tietysti vain mielipide ja pitkälti arvostuskysymys. Miten on, arvostatteko te ammattitaitoisia sarjakuvantekijöitä yhtä korkealle kuin vaikkapa laatukirjailijoita, Taidemaalareita (isolla t:llä) tai huippuohjaajia?


...yup, meikä siirtyy hautomaan välillä.
- please, continue ladies and not ladies.

[Reima Mäkinen]

"Tuli mieleen tekniikan opettamisen tila kuvataidepuolella:
ammattilaisetkin tuntuvat ihmettelevän, miksei taideopiskelijoille opeteta kuvan rakentamisen perussääntöjä:"

Missäs tämmöinen taidekoulu on? Vaikea uskoa tuota väitettä. Lukio-opetus nyt varmaan riippuu lähinnä kuvismaikan tekemistä painotuksista. Itse näkisin ja kokisin, että ongelmat teoriaopetuksen kiinnostuksen määrässä ovat taidekouluissa enemmänkin opiskelija- kuin opettajapuolella. Tämä on kyllä mutua, joka perustuu vain omaan taidekouluttautumishistoriaani. Ehkä myös niin, että kiinnostus teoriaan ja historiaan kasvaa iän ja tekemisen vakavoitumisen/vakiintumisen myötä. Nuorena sitä voi kokeillakin. Tehdä ja roiskia "tajunnanvirtaa", kuvitella että on paras, mutta ei sellaista moni jaksa kovin pitkään. Ammattimainen tekeminen on aina eri asia kuin opiskeluaikainen. Toki jokainen myös taaplaa ja menestyy tyylillään. Ainoastaan taiteen tohtoreita on viime vuosina pakotettu tiettyyn muottiin, tämäkin lähinnä kai jonkinlaisen näytön yhteismitallisuuden saavuttamiseksi?!

Otto K.:
"Minua on jostain syystä kiehtonut sarjakuvan tekemisessä myös se, että sitä ei opeteta! (Nykyään tietysti alkaa olla monentasoisia sarjakuvakursseja ja -koulujakin, mutta ne luullakseni opettavat lähinnä perustekniikoita - en ole koskaan osallistunut, joten eos)"

Tässäkään asiassa luulo ei ole tiedon väärti. Sekä Lahdessa, että jossain määrin ainakin myös Limingassa opetetaan paljon muutakin kuin perustekniikoita. Lisäksi ammattilaisille on järjestetty ammattitason erikoisopintoja (lyhyinä kursseina ja työpajoina) mm. käsikirjoittamisesta, jo kymmenisen vuotta (toki jo ennen tätäkin, mutta...). Sikäli väitteesi tai koko se kappale, jossa sen esitit on totta, että sarjakuvaopetus on vielä pahasti vaiheessa. Aivan viime vuosiin, pulaa on ollut sekä hyvistä opettajista että opetusmateriaaleista. Viimeisten, noin 5 v. aikana, tilanne on kuitenkin jonkin verran korjaantunut. Mikä tärkeintä, myös koulutuksen maksajien (järjestäjien) asenne on muuttunut. Vasta tämä on tehnyt mahdolliseksi järkätä Lahden kaltaista (katso Kvaakkin utiset) opetusta.
Koulutuksen totutumiseksi pitää löytyä siis tietoa (alan teorioista ja käytännöistä) ja päteviä (pätevöityneitä/opiskelleita), näkemyksellisiä opettajia (ja opetuksen suunnittelijoita) sekä kulttuuripoliittista tahtoa (linjavetoa, päätöksiä ja rahoitusta). Kaikki tämä on iso kakku jota on leivottu suomessa noin 30 vuotta. Yli 20 vuotta opetus on ollut vakituista, sitä ennen oli vain pistekursseja siellä täällä. Kuitenkin uskallan sanoa, että sarjakuvaopetuskakku on jo saatu uuniin asti. Vielä säädetään paistoaikaa ja uunin lämpötilaa, mutta eiköhän se siitä. ...Ellei sitten sähköt katkea.

Pälikön kirjaa olen joskus katellut Hgin Akateemisessa. Ihan asiallinen opus, mutta kuten sanottu, sarjakuvantekijä kerää edelleen omat palasensa laajalta alueelta. Sisältö (lähinnä käsis-puolella) on kuitenkin niin oleellinen osa sarjakuvaa, että alan kattavaa opas muistuttaisi enemmän tietosanakirjasarjaa kuin taiteilijan piirustusopasta.

[tolppis]

Ihan kiusallani lykkäsin tämän tähän threadiin. Kun ei itselläni ole mitään sanottavaa niin antaa toimittaja O'Brienin puhua puolestani. Ja hyvinhän tuo puhuukin. Ja koska aiheena on (oikeastaan) supersankarisarjakuvat ja NIIDEN viehätys niin saan luultavasti kauhean ryöpyn niskaani olemalla aika tavalla samaa mieltä kyseisen O'Brienin kanssa. Tosin nykyisin ostelen itsekin jo muitakin kuin suupöhiiros-sarjiksia, mm. rikosaiheisia dekkarityyppisiä sarjakuvia jotaka kyllä useat ovat supersankarivivahteisia. Ja kas kas, taas palaamme genre-faniuteen. Ja myönnän olevani lähinnä genre-lukija niin kirjallisuudessa kuin sarjakuvissa. Kun tätä "oikeaa elämää" kuitenkin elän koko ajan itse tässä (sanoi kuka hyvänsä mitä hyvänsä, elämäni oikeellisuudesta, hehheh, se on oikeaa - minulle) niin ei oikein jaksa lukea sarjakuvina sitä (ok, kaltsun sarjakuvanovellit olivat aika hyviä ja Pekarin, nuo kuitenkin poikkeuksia). Siksi niin sanotun muun-kuin-supersankari-tai-genre-sarjakuvan onkin oltava jotain "erilaista" kuten esim. Maus, joka on siis oikeastaan historiaa ja elämänkertaa mutta niin kaukana omasta elämästäni että se on mielenkiintoista.

http://www.ninthart.com/display.php?article=814

Okei, taas eksyin jaarittelemaan ja punainen lankakin saattoi kadota ja muuttaa väriä mutta hitot siitä.

[O.K.]

Missäs tämmöinen taidekoulu on? Vaikea uskoa tuota väitettä.

Mutua ja kuulopuheita. Sori.

Ehkä myös niin, että kiinnostus teoriaan ja historiaan kasvaa iän ja tekemisen vakavoitumisen/vakiintumisen myötä

No tuota en kyllä allekirjoita. Kiinnostusta voi kyllä olla, ymmärrys onkin sitten toinen kysymys.

Kuitenkin uskallan sanoa, että sarjakuvaopetuskakku on jo saatu uuniin asti. Vielä säädetään paistoaikaa ja uunin lämpötilaa, mutta eiköhän se siitä. ...Ellei sitten sähköt katkea.

Sitten kun joku tökkää käteen käyntikortin "sarjakuvapiirtäjä (AMK)" niin minä lopetan hommat.

[Reima Mäkinen]

Keskustelu siirtyy asenteisiin, niinkö? Koulutukselle, opiskelulle ja miettimiselle on paikkansa. Joitakin se viehättää ja toisia ei.
Titteli saattaa muuten vaikuttaa niinkin proosalliseen asiaan kuin (opettajan)palkkaan. Kunnon liksoja on alalle turha porata ilman arvostusta ja koulutus on YKSI tie arvostuksen nostamiseen. Käyntikortteja taas tarvitaan mm siihen, ettei tarttis ylen aikaa kirjoitella yhteystietoja kynällä. 8)

Taitaa tämä aihe olla tässä...

[O.K.]

Taitaa tämä aihe olla tässä...

Saahan sitä välillä kettuilla, huono päivä jos sattuu...  8)

Eikäkö, tässä threadissa pitäisi palata siihen mistä lähdettiin. Mitä sitä minäkin olen mennyt tuubaa tässä lämpimikseni jauhamaan, olenkin siis välillä hiljaa häpeissäni... Mutta muut ihmiset, Back to basics!

Kivikin -kröhöm- lupaili kommentteja ja näkökulmia aikaisemmin, niitä olisi mukavaa kuulla...

Ei nyt tapeta tätä ketjua, eihän, pliis, jooko...

[Reima Mäkinen]

Onkos tämä jo tullut käsiteltyä: Minua viehättää sarjakuva, koska sen tekeminen/hallitseminen on niin vaikeata. Eri osa-alueita on niin paljon, että kun pelkästään kirjoittamisen (suunnittelemisen ja sisällön miettiminen) tai piirtämisen (visuaalisuus) kanssa voisi viettää useamman ihmisiän, niin sarjakuvan oppiminen, ymmärtäminen tai hallitseminen on käytännössä täysin mahdotonta. Edellä oleva väite ei tietenkään koske niitä muutamia poikkeusyksilöitä joiden nimiä täällä kirjoituksissa tiuhimmin toistellaan.