Tarina ja käden taidot?

[[kivi]]

Stroblista niin, hänellä ei vissiin mietintämyssy kiekunut samaan tahtiin kuin Barksilla, päätellen vaikkapa v. 1962 - näköispainokseen sisältyvistä tarinoista. Moni johtoidea on kevyesti varioiden lainattu Barksilta.

Toisaalta, moni Stroblin ideoista on Barksilta, ihan luvan kanssa. Sun täytyy muistaa, että Strobl (avustajineen) oli aikansa ehkä tuotteliain Disney-piirtäjä, jolla ei yhden sarjan kanssa kauaa nokka tuhissut (pun intended). Osin hirmuiseen tuotantotahtiin vaikutti, että Strobl otti varsin vapaasti vastaan kaikki kollegoidensa heittelemät ideat.

Näin mä olen käsittänyt, mutta en muista mistä kuulin.

[VesaK]

Totta totta, joo, ja Western Publishinghän omisti kaikki Disney-sarjat ideoineen kun oli maksanut sivukorvauksen tekijälle/tekijöille. Että varsin harva Nakke Nakuttajan / Väiskin / Akun piirtäjä viitsi pistää sieluaan paperille, kunhan sai päivän burgerit tienattua perheelle niin jees. Sama juttu muissakin kustantamoissa ja lehdissä, tekijät ryhtyivät huutelemaan oikeuksiensa ja originaaliensa perään vasta 70-luvun lopulla.
William Gainesilla oli oikein mahtileimasin, johon mahtui koko sopimusteksti, ytimenään, "allekirjoittaja on myynyt työnsä kaikki oikeudet kertakorvausta vastaan."

[Tero Mäntylä]

Yksi melko tärkeä osio sarjakuvaa on vielä jäänyt täällä mainitsematta. Nimittäin hahmot. Monia pidempään jatkuneita sarjoja tulee luettua niiden hahmojen takia. Paras esimerkki taitaa olla Ryhmä X. Vaikka tarinaa ei juuri olisi niin on silti mukava palata tuttujen ja hyvien hahmojen pariin. Toinen esimerkki taitaa olla Ranma 1/2. Kuvitus on Takashin pikapiirostyyliä. Kerronta ihan ammattimaista japanilaista kerrontaa ja tarinoita ei juuri ole. Kuitenkin se jaksaa kiinnostaa erikoisten ja vahvojen hahmojensa ansiosta.

[O.K.]

Vielä yksi näkökulma lisää, jota en aiemmissa viesteissä pikaselauksella merkille pannut, on tekijä. Tuttu tekijä vaikuttaa sarjakuvan ostopäätökseen (tai vaikka kirjastosta lainauspäätökseen...)

Joidenkin tekijöiden ympärille on muodostunut sellainen henkilökultti, että heidän toitään on pakko seurata olivatpahan ne mitä tuubaa milloinkin. (hmm... Frank Miller?) Suomessa sarjakuvia henkilöidään mielestäni aika huonosti, tekijät saisivat tyrkyttää naamaansa julkisuuteen enemmänkin. Sitä ei kutsuta nykyään egoismiksi vaan myynninedistämiseksi.

Tekijä muodostaa kahden konkreettisen sarjakuvatuotteen välille jatkumon, josta tuotteiden menestys usein riippuu, hyvin kankeasti sanottuna. Sitä varten kirjoissakin on kirjailijan nimi ihan helkkarin isolla ja teoksen nimi jossain takasivun marginaalissa.

Nykykulttuurissa kaikki tuotteet pitää henkilöidä, uuden taideteoksen arvo määräytyy tekijän mukaan, ei teoskohtaisten "taiteellisten ansioiden".

Lisäksi ihmiset valitsevat yleensä kahdesta sen tutun vaihtoehdon, joten taiteilijan etujen mukaista on saada naama julkisuuteen vaikkapa sitten örveltämällä seiskan kuvissa...
jne jne.

Eli siis... pointtini oli että... hmm - niin! Tekijällä on merkitystä!

[jokela]

Mielekästä pohdiskelua ... tähän ehkä tarvii enempikin perehtyä mutta nyt jo ensin pari mietettä.

Tosi on että sarjakuva on kaiketi uniikki, oma meedio. Ei elokuvaa, ei kirjaa koska (luulisin) lukijalla/käyttäjällä on eräitä etuja näihin nähden.

No, juolahti mieleen yksinkertainen vertaus. Voi olla ontuva mutta tässä on nyt kuitenkin. Jos joku sarjakuva (x) olisi niinkö henkilöauto. Neljä pyörää vaativa ;

 -- kerronta tai dramaturgia (etupyörä)
 -- kuvitus tai visualisointi (etupyörä)
 -- hahmogalleria tai vastaava (takapyörät)
 -- juonen rakennus tai tarinan 'selkäranka' (takapyörä)
 -- (ja tänne saattaisi kuulua vielä varapyörä, moottori, bensatankki ... )

Sarjakuvan tekijä (luoja) on automerkki. Jotkut on viimesen päälle kiilotettuja Mersuja, jotkut ruosteisia, raatosia, kaks-tahtisia Wartburgeja.
Ja rattiin istahdetaan aina me! Lukijana! Molemmilla siis saattaa päästä päämääräänsä (viimeiselle sivulle), matkan teko vaan saattaa sujua eri lailla. Perse voi puutua tai tulee p**kan maku suuhun.

No, henkilökohtaisesti mielekästä on etuveto autoissa. Eli eka pyöräpari on vetävänä minun mieleen. Mutta, otappas yksikin pyörä pois niin kulku vaikeutuu. (jos ei ole sitikka!)
Ja vaihtoehtojahan on tarjolla. Peruuttele, väännä rattia oikeelle tai vasemalle mielijohteen mukaan.

Eikä Turtlewaxi koskaa tee Skodasta Mersua eikä päinvastoin.
 -- Luupäät on yx omia favvoja. Siinä jos olisi eri piirrostyyli / kertomistyyli jne. siitä olisi ainakin yx rengas puhki.
 -- Eisneriä olen ihaillut iät ajat, mutta pistäisi mies kerrontaansa selvään ruutujakoon, sen autot menis heti romuraudan kierrätykseen.
 -- Matottin 'Tulet' oli varsin mieleenjäävä, mystiikka varapyöränä kai. Ja osalta Pradon 'Liidulla Piirretty Viiva'
 -- Spiegelmanin 'Maus' on mestariteos omassa tyylissään, ei voisi olla erilailla tehtykään.
 -- Esimerkkejä on varmaan miljoonia ja omalla silmällä mä aina ihastun autoon ... en muiden.

Ja jos vielä väännetään potensseihin. Toiset trimmaa kärryänsä niin että sillä voisit voittaa Monte Carlot (ja jotkut ajaa jo ekassa kurvissa pellolle, no names) ... muut tyytyy hyssyteleen maitokauppan ja takasin.

Jos tässä jotain pointtia olis, kai tää : synteesi on tärkein!
Luulisin että kaikki eri rakenneosat ON tärkeitä. Kuinka ne osaa koota, hyväksikäyttää ja jalostaa -- se erottaa (meidät) tavalliset tunarit mestareista.

Enkä muuten edes oo autokauppias itte ...

  -- j --

[Jukka Laine]

Siksi, että coverin funktio ei yleensä oo kansansivistyksellinen (mikä on suuri harmi, poikkeuksena ehkä joku The Cramps) vaan idea on tarjota ihmisille jotain tunnistettavaa; jotain mitä voi laulaa mukana ja kokea tän auteur-tunteen; olla osatekijänä, melkein kuin Luoja siis itsekin...

Enpä tiä. Minulta meni aika monta vuotta ennen kuin tajusin että eräät Elviksen, Beatlesin, Hurriganesin ja Sladen parhaista rokkibiiseistä oli alunperin tehnyt Little Richard.

[Timo Ronkainen]

Juonen, tarinan ja kuvituksen, kuvakerronnan suhteista. Tarinahan on vasta runko. Sarjakuvissa kuvat ovat niin tiukasti kiinni siinä tarinan esilletuomisessa että kuvien taso ja kuvakerronnan taso vaikuttaa paljon siihen koetaanko tarina hyvänä. Aina sarjakuvaa tehdessä tulee mietittyä miksi käytän juuri tätä kuvakulmaa ja miten voisin vielä selkeyttää/parantaa/dramatisoida kuvan avulla tarinaa, juonta, tahi kohtausta.
Vaikka tarina olisi kuinka hyvä tai vahva, kehnosti toteutettu kuvitus voi sen pilata, tehdä siitä pahimmillaan täysin käsittämättömän.
Sarjakuvan kerrontamuodot voivat hurjimmillaan olla niin elimellinen osa tarinaa, että millään muulla tavalla samaa juttua ei voi tehdä (esim. jo mainittu Mathieun Alkuperä ja sen jatko-osat).

Timo

[Ulpu]

Hmm. Jos tarina on kehno, piirustusjäljen pitää olla todellista karkkia, että haluan lukea. Ja toisinpäin.

Olipas tylsä vastaus.

[Markku Myllymäki]

Mäntylän Teron kommentit aiheuttivat "lamppu pään päällä" kohtauksen. Tajusin taas uuden asian jossa olen surkea -- kuvallinen kerronta. 

Mutta, kuten Kivi totesi, taidan tehdä pari sarjaa loppuun. Kehittyä voi vain tekemällä...

Pian (nohm, suhteellisen) näette.

[pertti jarla]

Joskus Assar-makkaraa lukiessa kyllä jää miettimään, _kuinka_ vähän piirroksella todella on väliä... jos piirrostyötä mitattaisiin, mies palaisi roviolla.
:-)

Mutta sehän on piirretty just OIKEIN. Sisältöön nähden täsmälleen oikein. Itseasiassa inhoan suunnilleen kaikkia huumorisarjakuvia, jotka on piirretty "hyvin", realistisesti tai muuten vain täyteen turhaa detaljia ja teknistä briljeerausta. Mikäs se olikaan Aktivist-lehdessä, "V#%un kovat jätkät" vai mikä se oli, toimikoon varoittavana esimerkkinä meille kaikille.