Jos miesten tapa tehdä sarjakuvaa olisikin kuinka vallankumouksellinen tahansa, niin turhan usein se tuntui itsetarkoituksellisen kokeelliselta.
Tekijöillä on kyllä selkeä veto murtaa perinteistä kerrontaa. Itsetarkoituksellista tai ei, se pääpointti on kuitenkin mielestäni siinä, että kokeellisuus ja leikittely eivät sotke sitä. Olen itse Kateellinen siitä, miten hyvin kaikki Apinatarhan palaset on nivottu yhteen... siis stereokuvaajan kieroista silmistä aina muotokuvaajien rikkoutuneen kameran aihettamiin eläinpornotaittelutehtäviin. Ja ne animaatiorinkulat voi muuten lukea ihan sarjakuvanakin, siis päähenkilöiden dokumenttina tapahtuneesta, jota ei muuten episodissa näytetä... nuohan ovat matkalla tekemään animaatiota.
Olen aina ärsyyntynyt Chris Waren julkaisujen askartelunurkkauksista, jotka ainakin minulle ovat antaneet aikasta vähän lisäarvoa. Hienojahan ne tietty ovat, suvereeneja jopa. No, ehkä en ole jaksanut paneutua niihin tarpeeksi. Apinatarhassa minun ei tarvitse hakea syitä kerronnan kikoille, vaan ne nivoutuvat heti osaksi tarinaa. Kirjoitan tässä nyt ihan lukijana, en kustantajana. Waren tapauksessa harmittaa jotenkin se, että koko ajan miehellä tuntuu olevan käsissään jotain täysin uusia kerronnan elementtejä, mutta joita hän käyttää niitä kovin huonosti. Kertokaa jos jotain merkittävää on tapahtunut viime vuosina. En ole lukenut tuotantoaan sitten Quimby the Mouse -kokoelman.
Disneyn Silly Symphoniesin sarjisversio taisi sisältää animaatiokiekkoja jo joskus 30-luvulla (vai peräti 20-?), muiden askartelutehtävien ohella. Eivät nuo siinä mielessä niin uutta ole. Taitaa juontaa juurensa siitä sarjakuvan "puuhanurkka"-perinteestä - vieläkin iso osa lehdissä julkaistavista sarjoista ilmestyy siellä ristikon ja shakkipulman vieressä.