Mutta pääonglemahan on se että elokuvakoomikoiden suosio perustuu mimiikan ohella ajoitukseen, äänenpainoihin, tilanteisiin ja reploihin. Monet näistä eivät sinällään käänny suoraan sarjakuvaksi, niin että vaikka olis kuinka hyvä piirtäjä, niin se sarjakuvahahmo on pelkästään huono hiilpipaperikopio alkuperäisestä.
Charlie Chaplinin tarinoiden sarjakuvaversiot (Kultakuume, Nykyaika) on ihan ok, mutta jos on nähnyt elokuvat, johon ne pohjautuu niin ei niistä voi oikein puhuakaan samassa yhteydessä. Sarjakuvissa on ihan eri henki.
Mielestäni Ohukainen ja Paksukainen -sarjakuvat toimivat omillaan. 70- ja 80-lukujen taitteessa ilmestyneet kokoelmakirjat ja lehdet ovat mielestäni paikoitellen varsin huvittavaa ja viihdyttävää luettavaa. Ne eivät yritä olla uusintaversioita elokuvista tai lyhäreistä, vaan ovat sarjakuvaksi tehty. Ei niillä ole päästy sarjakuvan historiaan, mutta ne toimivat.
Niissä kokoelmakirjoissa oli mukana hermoheikosta BOZO-klovnista kertovia sarjakuvia. Pidin niiden kajahtaneesta anarkistisuudesta.
Kun komediahahmot ovat riittävän vahvoja — siirtyminen uuteen formaattiin voi onnistua, riippuen tietenkin sarjakuvantekijöiden kyvyistä.
Minulle Leningrad Cowboys sarjakuva-albumi ei oikein kolahtanut ollenkaan. Kolahtiko kenellekään?
Kirjoittaja