Oemingin jälkeä vierastin Previewsissa nähtynä mutta toimii kuin VRn menonpelin eriö itse sarjassa.
Tuo mieleen Dinin Batman-animaatiosarjan.
Hyvin samankaltaisia ajatuksia. Monesti jokin uusi tuttavuus sarjakuvien alalla iskee hyllyselailun saralla juuri kuvituksellaan. Näin kävi aikanaan juuri Powersin suhteen. Kuvitustyyli yhdistyi päässäni Dinin Batman-animaatiosarjaan, ja niihin suomennettuihinkin animaatiosta inspiraationsa saaneisiin seikkailuihin. Negatiivisessa mielessä.
Kuitenkin erään Tonin sitkeä propaganda erään scifiaiheisen läpyskän sarjakuvakatsauksissa sai minut kokeilemaan ekan albumin "Who Killed Retro Girl" lukemista. Ostin sen ihan omaksi, ja sen jälkeen olen ollut toivottomasti koukussa.
Ja myös toivottamasti Bendisin fanipoju. Powersissa Bendis on parhaimmillaan. Kiinteä, vähälukuinen ydinporukka henkilöhahmoja, jotka Bendis saa pidettyä aitoina ja elävinä (vrt House of M & New Avengers vs Alias & DD, Bendis ei pärjää yhtä hyvin hirveän lauman kanssa), dialogi (Bendisin bravuuri) sopii tiukkaan etsivä/poliisisarjaan ja perusasetelma tarjoaa käytännössä loputtomasti mahdollisuuksia kiehtoville ja tiukoille mysteereille. Tässä kulmakivet siihen, että kaikki Powersin tpb:it on ollut pakko hommata sitä mukaa, kun niitä saa.
Forever on itselleni tärkein Powers-kokoelma. Sen tarina saa niin huikeat, jotenkin Avaruusseikkailu 2001:mäiset mittasuhteet, että lukemisen jälkeen on ihan täpinöissään. Viimeisimmät albumit ovat kiitettävästi laajentaneet henkilöhahmoja ja näyttäneet, että Powersin maailma elää koko ajan ja lukija pidetään varpaillaan. Koskaan ei tiedä mihin suuntaan seuraavaksi lähdetään.
Matti Karjalainen kirjoitti noista Powersin tarjoamista näkökulmista. Supergroupin ohella myös Little Deaths -albumi tarjoaa hyvän näkökulman siitä, miten meidän oman maailmamme media, ja tietyt nykyyhteiskunnan ihmisryhmät voisivat käsitellä supersankaruutta. Sama pätee myös Sellouts-albumista.
Samaa mieltä olen Matin kanssa myös siitä, että Powersissa Bendis käsittelee taiten teemoja, jotka eivät vaikuta päälleliimatuilta.
Ja lopuksi täyttyy mainita, että kun se Oemingin kuvitus alun alkaen luotaantyöntävältä vaikutti, niin nyt sitä ihastelee lähes kuola valuen. Oeming on sisäistänyt käsikirjoitusten vaatiman noir-henkisen tyylin täydellisesti. Kukaan muu ei saisi Christian Walkerista yhtä jykevää, mutta toisaalta niin paljon nähnyttä ja herkkää hahmoa aikaiseksi.