Kohderyhmittelyn mielekkyydestä

[PTJ Uusitalo]

Raakaa, lukijoita kosiskelevaa bisnestä josta taide on kaukana.

Japanin sarjismarkkinoista olen saanut sen käsityksen ettei piirtäjillä ole läheskään aina täysin vapaita käsiä omien sarjojensa kanssa.

Tästä puhuinkin jo Yu-Gi-Oh-arvostelussa. Tosi kuin vesi.

Tärkeintä eri kohderyhmissä on se, että mangakan -joka tekee sarjista pojille- ei tarvitse miellyttää tyttöjä ja toisaalta shoujo-mangakan ei tarvitse ottaa poikia huomioon. Sama koskee muitakin kohderyhmiä.

Tämä ei muuten ole ihan kokonaan totta. Monet shounensarjojen tekijät nimittäin lisäilevät sarjoihinsa elementtejä, jotka pistävät tyttölukijoiden mielikuvituksen laukkaamaan (ja joista he voivat tehdä omia päätelmiään hahmojen seksuaalisesta suuntautumisesta); sitä sanotaan "aimaiksi." Se toimii fanifiktion ja -taiteen sekä yaoidoojinshien polttoaineena ja nostaa luonnollisesti sarjan suosiota. Esimerkkejä voisivat olla vaikkapa Death Noten legendaariset käsiraudat ja NGE:ssä koko Kaworun hahmo (joka ehtaan NGE-tyyliin tosin on enemmäkin parodiaa aimaista kuin oikeasti sitä).

Nämä kaksi asiaahan liittyvät tietysti elimellisesti toisiinsa.

[Marsumestari]

Tiedän kyllä, että Rumiko Takahashikin suuntasi Ranma ½:n tytöille siitä huolimatta, että se julkaistiin Shonen Sundayssa. Kuitenkin pojille suunnattuun fanserviceen törmää helpommin shounen-sarjoissa ja toisaalta hienoihin vaatteisiin ja nätteihin poikiin shoujossa ("No shit, Shelrock!").

Mangakan vapaus riippuu sekä siitä, millaiseen lehteen piirtää/kirjoittaa ja toisaalta kustannustoimittajasta. 70-luvun alussa Keiji Nakazawan toimittaja pyysi tätä tekemään omaelämäkerrallisesta Ore wa mita(I saw it)-lyhäristä pidemmän sarjan Shonen Jumpiin. Hiroshiman poika jatkui puolitoista vuotta eikä toimittaja puuttunut sisältöön mutta hänen vaihduttua myös Nakazawa joutui vaihtamaan lehteä.

Sellainen käsitys minulle on jäänyt, että (Yllätys, yllätys!) aikuisten manga on mainstreamissa ilmaisultaan vapainta niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka esim. Emma ei mitään varsinaista taide-sarjista olekaan niin itse en keksi siitä sellaisia elementtejä, joilla yritettäisiin kosiskella lukijoita ja vaikka Akira onkin aiheeseen kuuluvasti erittäin väkivaltainen niin fanserviceksi laskettua alastomuutta tai tiukasti pukeutuvia tyttöjä siinä ei mielestäni ole.

Blade of the Immortal ja Vagabond tulee myös mieleen. Molemmissa on kyllä raakaa väkivaltaa mutta alastomuutta ja paljasta pintaa kohtuullisen vähän ja silloin se liittyy monesti suoraan seksiin. Mitä ehdin selailla kerran kaupassa melkein saman genren mutta eri kohderyhmän Samurai Deeper Kyota, niin siinä oli muistaakseni shounen-sarjoille tyypillistä fanservicea ja huumoria.

Aivan varmasti aikuisillekin tehdään laskelmoitua mangaa mutta esim. tisseillä ei varmaan normaalissa seinen-mangassa tarvitse yhtä paljon kosiskella, koska aikuiset uskaltavat halutessaan ostaa pornoa.

[PTJ Uusitalo]

Vaikka esim. Emma ei mitään varsinaista taide-sarjista olekaan niin itse en keksi siitä sellaisia elementtejä, joilla yritettäisiin kosiskella lukijoita

No, sen nimihenkilö on kuitenkin punasteleva, silmälasipäinen sisäkkö. Mori tuntee kyllä kohdeyleisönsä...

[Marsumestari]

No, sen nimihenkilö on kuitenkin punasteleva, silmälasipäinen sisäkkö.

Tuollaista osaa laskea kosiskeluksi. Vaikka nykyään maid-fetissi taitaa olla kohtuu yleinen, niin en pitäisi kovinkaan päälleliimattuna sisäkkönaispäähenkilöä 1800-luvun Englantiin sijoittuvassa sarjassa, etenkin kun sen avulla saadaan sarjaan myös luokkien välisiä suhteita. Kosiskeluna pitäisin Emmaa silloin, jos nimihenkilöllä olisi työasussaan suuret rinnat paljastava kaula-aukko ja lyhyt hame ja Emman pöksyt näkyisivät joka toisessa ruudussa.

[PTJ Uusitalo]

Meidosarjojakin pitää olla joka lähtöön, se pitää lukijat tyytyväisinä.